Meillä on nyt alkanut vihonviimeinen ivf-rumba pitkällä kaavalla. Synarelaa mennyt jo toista viikkoa. Mieleen on noussut muutamaan otteeseen jopa paniikkityyppisiä mietteitä, mitäs jos jättäis ihan kylmästi sikseen, lopettais Synarelan ja soittais klinikalle että kiitos ja hyvästi. Jos hoito tällä kertaa onnistuukin, mitä sitten seuraa? Raskaan ja kivuliaantuskallisen hoitoprosessin jälkeen itse raskaus pahinvointeineen ja muine vaivoineen, siihen päälle kivuliaantuskallinen synnytys ja sitten muutama vuosi univajetta päälle pikkulapsen kanssa. Eli vain ne negatiiviset asiat nousee mieleen. En osaa visioida enkä eläytyä nyt ollenkaan positiivisesti, karttelen vauvaperheitä ja pikkulapsia enkä tunnista itsessäni minkäänlaisia äidillisiä tunteita.
Lapsitoive on ollut jo yli 9 vuotta, siinä ajassa jokunen keskenmeno, kaikki hoidot (inssit, iiveeäffät lyhyellä ja pitkällä kaavalla sun muut kommervenkit), kaikki ne toivonpilkahdukset ja katkerat pettymykset, turhautuneisuus, katkeruus, itsesyytökset ja huonommuudentunteet, ulkopuolisuus puhumattakaan fyysisistä vaaroista. On ollut hyperstimulaatiota, sisäistä verenvuotoa, suunnilleen kaikki mahdolliset ja mahdottomat sivuvaikutukset, sairaalassa olemista ja ambulanssikyytejä, ja elämä on heittänyt jatkuvasti kapuloita rattaisiin, suorastaan rautatankoja pinnojen väliin.
Jotta eikö ihme, että pelottaa? Kun nyt kerran olen ostanut taas ne hurjan kalliit lääkkeet ja hoitoaikataulu on jo sovittu, käyn tämän kiltisti läpi. Enkä uskalla unelmoida.
Sainpahan purettua, edes vähän. Ystäviäni en viitsi rasittaa näillä jutuilla, ne on niin jo vuosia kuunnelleet ettei niitä enää varmaan kiinnosta pätkääkään. Mies elää tässä mukana, kokee kaiken mun rinnalla. Elää samat toivot ja pettymykset.
Lapsitoive on ollut jo yli 9 vuotta, siinä ajassa jokunen keskenmeno, kaikki hoidot (inssit, iiveeäffät lyhyellä ja pitkällä kaavalla sun muut kommervenkit), kaikki ne toivonpilkahdukset ja katkerat pettymykset, turhautuneisuus, katkeruus, itsesyytökset ja huonommuudentunteet, ulkopuolisuus puhumattakaan fyysisistä vaaroista. On ollut hyperstimulaatiota, sisäistä verenvuotoa, suunnilleen kaikki mahdolliset ja mahdottomat sivuvaikutukset, sairaalassa olemista ja ambulanssikyytejä, ja elämä on heittänyt jatkuvasti kapuloita rattaisiin, suorastaan rautatankoja pinnojen väliin.
Jotta eikö ihme, että pelottaa? Kun nyt kerran olen ostanut taas ne hurjan kalliit lääkkeet ja hoitoaikataulu on jo sovittu, käyn tämän kiltisti läpi. Enkä uskalla unelmoida.
Sainpahan purettua, edes vähän. Ystäviäni en viitsi rasittaa näillä jutuilla, ne on niin jo vuosia kuunnelleet ettei niitä enää varmaan kiinnosta pätkääkään. Mies elää tässä mukana, kokee kaiken mun rinnalla. Elää samat toivot ja pettymykset.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kamalan paljon olet tämän asian takia joutunut kokemaan.En voi edes kuvitella kuinka raskasta se on ollut.
Meillä vasta 1 vuosi takana hoitoja, inssit tehty ja eka IVF tehtiin viikko sitten. Välillä hiipii pelko tännekin että mitäs jos tässä tilanteessa ollaan vielä vuosien päästä? Tämä asia kun on jokapäiväisissä askareissa mukana, töissä, lenkillä, suihkussa, mihin vain menenkin.
Mulla myös kaksi keskenmenoa takana, ekasta inssistä, ja sitten tuli huilaustauolla luomuylläri, mutta kesken sekin meni. Kamalaa ajatella, että jos nyt tästä IVF:stä plussaan, niin sitten alan odottamaan keskenmenoa =/
Ootteko pitänyt huilaustaukoja koska viimeksi? Se varmaan tekisi ihan hyvää teille molemmille. Lepuuttaa hermoja ja relata kunnolla. Nythän se on tietty vaikeaa kesken hoitojen.
Voimia, vaikka se tuskin sua lohduttaa..toivotaan kuitenkin!
Kiitos kannustuksesta ja tsemppauksesta! Toivon todella, että teillä onnistuu tällä kertaa, piinapäivät siis sinulla menossa.. Kerrohan sitten, kuinka kävi.
Nuo keskenmenot on kyllä ihan kauheita kestää, mulla on joka ainut kerta tullut n. puolen vuoden viiveellä semmoisen jälkeen jonkinasteinen henkinen romahdus (aika jännä kyllä, tosiaan niin pitkällä viiveellä). Ja ne todennetut keskenmenotkin tulee aina säilymään sairaalan GYN-teksteissä tyyliin G3P0, ikuisena muistutuksena menetetyistä vauvoista, joille oli jo mielessään antanut omat nimetkin. Joskus mietin ja muistelen, että minkä ikäisiä kyseiset lapset jo olisi ja olisiko he jo vaikka tarhassa tai alakoulussa, mitä sen ikäiset jo osaisivat, missähän asioissa he olisivat taitavia ja minkähän näköisiä/oloisia olisivat eli millaisia piirteitä heillä olisi isältään, minulta tai isovanhemmiltaan... Joskus naureskellaan miehen kanssa, että voi jösses jos vaikka se poika olisi tullut isänsä kaltaiseksi koheltajaksi jotta oltaisiin jatkuvasti liemessä opettajien kanssa kun se nahistelisi ja häsläisi 8)
Tämä viimonen ponnistus siis käynnistyi, kesä tuli levättyä toukokuisen epäonnistumisen jälkeen (ei menty edes punktioon saakka kun tuli vaan yksi kunnon follikkeli, tehtiin sitten inssi). Sitä edellinen (ivf) oli lyhyellä kaavalla viime vuonna marrakuussa yhdellä follikkelilla/alkiolla, jonka jälkeen tosiaan pidettiin puoli vuotta taukoa. Ensimmäinen ivf oli viime vuonna toukokuussa, jossa päästiin pitkällä kaavalla tuoresiirtoon ja sitten syyskuussa PAS:n asti.
Meidän kohdalla hoidot siis loppuu tähän, toki jos saadaan pakkaseen jotain niin niilläkin yritetään, mutta tätä hormonirumbaa ei kiitos enää tän jälkeen. Oon ajatellut, että mulla on vielä biologisesti joitain vuosia aikaa, joten jospa se ihme tapahtuisikin kaiken tämän jälkeen sitten ihan luomuna! Mistä sitä tietää... Meillä kun ei lapsettomuuden syytä ole voitu määritellä, kaiken pitäisi olla kunnossa eli ovulaatio tapahtuu ja siittiöt on OK. Klinikan lääkärikin totesi, että meillä on rakennusaineet priimatavaraa (pakko vähän kehaista kun ei tässä muutakaan lohtua paljon ole). Ja ne keskenmenot olivat luomuraskauksia ennen näitä kaikkia hoitoja. Pitäisiköhän tällä kierroksella pyytää sitä assisted hatchingia, jos se vaikka auttais.
No, tää on niin tätä. Onneksi meille tulee joka tapauksessa uusi perheenjäsen, maanantaina meille saapuu pieni koiranpoika nykyisen lauman jatkeeksi. Ei se ihan kutsikas ole, n. 3-vuotias, mutta saanee varmaan aika säpinää noihin meidän kahteen wanhaan ruustinnaan :)
Voimia kaikille, jotka näiden asioiden kanssa painiskelee!!!
Mikä on assisted hatching?
Siis teissä ei oo mitään vikaa, muttei sitten lasta kuulu? Nyt kyllä kuulostaa vielä epäreilummalta mun mielestä, oikein suututtaa teidän puolesta =/ Olisi ehkä helpompi hyväksyä asia jos olisi selkeä syy?
Tänään pp9 ja oireina vatsan nippailu ja rintojen arkuus (tosin se on vähenemässä). Mutta samalla tavalla nippailee ennen menkkojakin, joten...ja niitä odotellaan su-ma kalenterin mukaan. Saas nähdä. Onneksi tänään on koiranäyttely niin saa ajatukset edes hetkeksi pois omasta masusta.
Tuota pohtimista mäkin olen harrastanut..ekasta raskaudesta/keskenmenosta olen miettinyt että nyt meillä olisi sen ja sen ikäinen vauveli..mullahan meni melkein hääsuunnitelmatkin uusiksi silloin. Olisin ollut viimeisilläni alttarille kulkiessamme. No kuljettiinhan me, mutta ilman sitä massua =/
Ikävin kokemus asiassa hääkirkko/lapsettomuus oli juttutuokio papin kanssa. Onneksi asia saatiin hoidettua ja pappi ymmärsi todella hyvin ja itki koko ajan meidän kanssa. Eli tämä asia tosiaan kulkee mukanani joka paikkaan.
Onnea uudesta koirasta, ne ovat hyviä terapioijia! Meilläkin kaksi huiskuhäntää jotka uskollisesti istuu sylissä kun itku pääsee. Silittämällä niitä saa mielen taas rauhalliseksi.
Ilmoittelen ensi viikolla kuinka on käynyt.