Koko kevään tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Muutuin saamattomaksi, itkuiseksi, apaattiseksi. Tiesin tuon väsymyksen johtuvan työstäni, joka oli hyvin vaativaa, kovaa työtä, ilman lomia tai vapaata (yrittäjä). Olin jo pidemmän aikaa pelännyt, kuinka kauan oikein jaksan tuota hommaa. Pinnistin vain eteenpäin, koska muutakaan vaihtoehtoa en nähnyt.
Toukokuussa olin jo tosi väsynyt. Yritin pitää vapaapäiviä ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta ei se riittänyt levoksi. Olin väsynyt, kyllästynyt, itkuinen ja aloin saamaan ahdistuskohtauksia töihin lähtiessä. Varsinkin aamut olivat vaikeita, tuntui, etten enää voi mennä sinne ja kun väkisten väänsin itseni alkoi tulla paniikkikohtauksia ja jännitysoireita.
Lopulta tilanne oli, etten pystynyt lähtemään kotoa töihin ilman rauhoittavaa lääkettä. Masennuin tilanteestani pahasti. Kuinka nyt yhtäkkiä olinkaan romahtanut? Minä, joka uskoin sinnillä jaksavani. Lopulta jouduin tekemään vaikean päätöksen työni jättämisestä. Tajusin, että koko elämäntyylini oli aivan ylimitoitettua jaksamiseeni nähden.
Jätin siis työni. Tunsin menettäväni kaiken. Masennuin kunnolla. Alkuun päivät menivät kotona sängyssä retkottaen ja yöpaidassa haahuillen. Yliväsymys ja masennus saivat minut todella petin pohjalle, ahdistus oli valtava. Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi, kun jaksamiseni oli loppunut. Ajattelin, että olen tullut mielisairaaksi ja sellaiseksi jään.
Minulla oli synkkiä ajatuksia. Varsinkin aamuisin pahin ahdistus sai minut jopa miettimään kuolemaa. Olin tietysti käynyt lääkärissä ja saanut mielialalääkereseptin. Hain lääkkeet, mutta en halunnut syödä niitä. Ajattelin, että pakko tästä on jotenkin selvitä muuten.
Noin joka toinen päivä sain itseni vaivalla lähtemään kotoa ulos ja ihmisten pariin. Aluksi kotoa lähteminenkin jännitti, tunsin itseni ala-arvoiseksi ihmiseksi muihin verrattuna, minulla oli ahdistusoireita ja väsymystä. Olo oli epätodellinen, kuin olisin kävellyt unessa.
Joka toinen päivä "annoin itselleni luvan" jäädä sänkyyn retkottamaan, koska ymmärsin tarvitsevani lepoa. Samalla tunsin itseni surkeaksi, epäonnistuneeksi ja maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. Myöskin tunsin eristyväni ulkomaailmasta kokonaan, en enää tuntenut itseäni osaksi sitä, minähän olin nyt työtön ja ulkona kaikesta.
Olin myös hyvin yksinäinen oikeasti, koska puolisoni oli paljon poissa työnsä vuoksi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo yksinäisyys on minulle kaikkein masentavinta, en kertakaikkiaan tunnu kestävän sitä ja osasyy romahdukseeni oli jatkuva yksinäisyys.
En tiedä missä vaiheessa alkoi helpottamaan. Se oli aaltomaista. Yhtenä päivänä huomasin, etten ollut niin ahdistunut, pääsin lähtemään ihmisten ilmoille, näin kivoja tuttavia, keskustelimme, päivä meni kivasti. Taas seuraava päivä saattoi olla yhtä ahdistusta ja itkemistä koko päivä, ei puhettakaan uloslähdöstä, en edes jaksanut tukkaa kammata, hampaita pestä, syödä, tiskata.
Koti oli kamalassa kunnossa. En jaksanut tehdä mitään kotitöitä. Parempina päivinä jaksoin juuri ja juuri tiskata astiat ja sitäkin lykkäsin koko päivän. Jos sain imuroitua ja syötyä jotain, se oli jo iso juttu. Jos pääsin ovesta ulos, kauppaan, asioille ja sen lisäksi vielä joku kotityö tehtyä niin oli oikein voittajan olo. Pahin oli se ahdistus, joka vaani niskassa joka hetki, joka sai välillä näkemään pelkkää mustaa. Kait se kuuluu uupumukseen ja masennukseen..
välillä minulla oli jonkinlaisena apuna homeopaattisia lääkkeitä. Myös lisäravinteet, rasvahapot ja vitamiinit ovat varmaan auttaneet ainakin fyysistä kuntoa.
Noin 2kk on kulunut ja alan tuntea olevani pikku hiljaa oma itseni. Olen saanut levätä, olla joutilaana, toipua pikkuhiljaa. Ahdistus ei ole enää joka hetki kanssani, masennus on hellittänyt, jaksan jo elää suhteellisen normaalisti. Välillä olen jopa iloinen, nauravainen, tyytyväinenkin. Olen löytänyt taas elämäniloa ja jaksamista.
Nautin pienistä asioista. Kodin askareiden tekemisestä. Saatan tiskata ja siivota hyräillen laulunpätkää, jopa lauleskella. Nautin, kun lähden kotoa ulos jos satun tapaamaan mukavia ihmisiä ja ilma on hyvä. Nautin retkestä luontoon tai käynnistä kirjastossa. Joinakin päivänä nautin vain kotona olemisesta ja hyvän kirjan lukemisesta. Olen kiitollinen melkein kaikesta hyvästä, joka saa oloni paremmaksi.
Suurin muutos on ehkä ollut, että en ole enää niin yksinäinen. Puolisoni on enemmän kanssani ja ollut myös paljon tukenani kesän aikana. Se on varmasti auttanut asiassa merkittävästi.
Elän päivän kerrallaan. Vaikka jonkun mielestä tilanteeni voisi olla täysi katastroofi (olenhan ilman työtä, kotona toipumassa uupumuksesta, tulevaisuus täysin auki) niin itse en koe asiaa niin, vaan sillä tavalla, että menetin entistä elämääni, mutta se oli parempi niin, koska en olisi voinut jatkaa sitä rataa. Nyt sain kuin uuden mahdollisuuden muuttaa elämääni, opin ettei mikään ole itsestäänselvää, ihminen ei ole robotti joka automaattisesti jaksaa ilman itsestään huolehtimista.
Tunnen oloni paljon vapautuneemmaksi, onnellisemmaksikin, vaikka tiedän, että masennus on vielä jossain taustalla ja voi tulla jopa uudestaan, mutta koskaan enää en itseäni tietentahtoen aja sellaiseen uupumukseen missä olin. Osaan säästää itseäni ja arvostaa omaa elämääni. Jaksan myös suunnitella jo tulevaisuutta, uutta työtä itselleni jne.
Tahdoin vain kertoa, että pahoistakin tilanteista ja olotiloista voi selvitä, kuten minulle kävi ja minä selvisin ilman mielialalääkitystä, vaikka se ei ole kuitenkaan jutun pointti, mutta kuitenkin yksi asia "luonnollista" toipumista.
Itseäni auttoivat: joutilas aika, lepo, itkeminen pahimmassa ahdistuksessa, läheiselle puhuminen, luontoon meneminen, miellyttävien ihmisten tapaaminen.
Myöskin huomasin, että kun toivuin niin, että sain esim. ruokailurytmin säännölliseksi ja saatoin yleensä alkaa syömään jotain niin siitä alkoi myös toipumisen yksi vaihe. Fyysinen voimistuminen auttoi heti henkiseen olotilaan.
Toukokuussa olin jo tosi väsynyt. Yritin pitää vapaapäiviä ja tehdä lyhyempää päivää. Mutta ei se riittänyt levoksi. Olin väsynyt, kyllästynyt, itkuinen ja aloin saamaan ahdistuskohtauksia töihin lähtiessä. Varsinkin aamut olivat vaikeita, tuntui, etten enää voi mennä sinne ja kun väkisten väänsin itseni alkoi tulla paniikkikohtauksia ja jännitysoireita.
Lopulta tilanne oli, etten pystynyt lähtemään kotoa töihin ilman rauhoittavaa lääkettä. Masennuin tilanteestani pahasti. Kuinka nyt yhtäkkiä olinkaan romahtanut? Minä, joka uskoin sinnillä jaksavani. Lopulta jouduin tekemään vaikean päätöksen työni jättämisestä. Tajusin, että koko elämäntyylini oli aivan ylimitoitettua jaksamiseeni nähden.
Jätin siis työni. Tunsin menettäväni kaiken. Masennuin kunnolla. Alkuun päivät menivät kotona sängyssä retkottaen ja yöpaidassa haahuillen. Yliväsymys ja masennus saivat minut todella petin pohjalle, ahdistus oli valtava. Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi, kun jaksamiseni oli loppunut. Ajattelin, että olen tullut mielisairaaksi ja sellaiseksi jään.
Minulla oli synkkiä ajatuksia. Varsinkin aamuisin pahin ahdistus sai minut jopa miettimään kuolemaa. Olin tietysti käynyt lääkärissä ja saanut mielialalääkereseptin. Hain lääkkeet, mutta en halunnut syödä niitä. Ajattelin, että pakko tästä on jotenkin selvitä muuten.
Noin joka toinen päivä sain itseni vaivalla lähtemään kotoa ulos ja ihmisten pariin. Aluksi kotoa lähteminenkin jännitti, tunsin itseni ala-arvoiseksi ihmiseksi muihin verrattuna, minulla oli ahdistusoireita ja väsymystä. Olo oli epätodellinen, kuin olisin kävellyt unessa.
Joka toinen päivä "annoin itselleni luvan" jäädä sänkyyn retkottamaan, koska ymmärsin tarvitsevani lepoa. Samalla tunsin itseni surkeaksi, epäonnistuneeksi ja maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. Myöskin tunsin eristyväni ulkomaailmasta kokonaan, en enää tuntenut itseäni osaksi sitä, minähän olin nyt työtön ja ulkona kaikesta.
Olin myös hyvin yksinäinen oikeasti, koska puolisoni oli paljon poissa työnsä vuoksi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo yksinäisyys on minulle kaikkein masentavinta, en kertakaikkiaan tunnu kestävän sitä ja osasyy romahdukseeni oli jatkuva yksinäisyys.
En tiedä missä vaiheessa alkoi helpottamaan. Se oli aaltomaista. Yhtenä päivänä huomasin, etten ollut niin ahdistunut, pääsin lähtemään ihmisten ilmoille, näin kivoja tuttavia, keskustelimme, päivä meni kivasti. Taas seuraava päivä saattoi olla yhtä ahdistusta ja itkemistä koko päivä, ei puhettakaan uloslähdöstä, en edes jaksanut tukkaa kammata, hampaita pestä, syödä, tiskata.
Koti oli kamalassa kunnossa. En jaksanut tehdä mitään kotitöitä. Parempina päivinä jaksoin juuri ja juuri tiskata astiat ja sitäkin lykkäsin koko päivän. Jos sain imuroitua ja syötyä jotain, se oli jo iso juttu. Jos pääsin ovesta ulos, kauppaan, asioille ja sen lisäksi vielä joku kotityö tehtyä niin oli oikein voittajan olo. Pahin oli se ahdistus, joka vaani niskassa joka hetki, joka sai välillä näkemään pelkkää mustaa. Kait se kuuluu uupumukseen ja masennukseen..
välillä minulla oli jonkinlaisena apuna homeopaattisia lääkkeitä. Myös lisäravinteet, rasvahapot ja vitamiinit ovat varmaan auttaneet ainakin fyysistä kuntoa.
Noin 2kk on kulunut ja alan tuntea olevani pikku hiljaa oma itseni. Olen saanut levätä, olla joutilaana, toipua pikkuhiljaa. Ahdistus ei ole enää joka hetki kanssani, masennus on hellittänyt, jaksan jo elää suhteellisen normaalisti. Välillä olen jopa iloinen, nauravainen, tyytyväinenkin. Olen löytänyt taas elämäniloa ja jaksamista.
Nautin pienistä asioista. Kodin askareiden tekemisestä. Saatan tiskata ja siivota hyräillen laulunpätkää, jopa lauleskella. Nautin, kun lähden kotoa ulos jos satun tapaamaan mukavia ihmisiä ja ilma on hyvä. Nautin retkestä luontoon tai käynnistä kirjastossa. Joinakin päivänä nautin vain kotona olemisesta ja hyvän kirjan lukemisesta. Olen kiitollinen melkein kaikesta hyvästä, joka saa oloni paremmaksi.
Suurin muutos on ehkä ollut, että en ole enää niin yksinäinen. Puolisoni on enemmän kanssani ja ollut myös paljon tukenani kesän aikana. Se on varmasti auttanut asiassa merkittävästi.
Elän päivän kerrallaan. Vaikka jonkun mielestä tilanteeni voisi olla täysi katastroofi (olenhan ilman työtä, kotona toipumassa uupumuksesta, tulevaisuus täysin auki) niin itse en koe asiaa niin, vaan sillä tavalla, että menetin entistä elämääni, mutta se oli parempi niin, koska en olisi voinut jatkaa sitä rataa. Nyt sain kuin uuden mahdollisuuden muuttaa elämääni, opin ettei mikään ole itsestäänselvää, ihminen ei ole robotti joka automaattisesti jaksaa ilman itsestään huolehtimista.
Tunnen oloni paljon vapautuneemmaksi, onnellisemmaksikin, vaikka tiedän, että masennus on vielä jossain taustalla ja voi tulla jopa uudestaan, mutta koskaan enää en itseäni tietentahtoen aja sellaiseen uupumukseen missä olin. Osaan säästää itseäni ja arvostaa omaa elämääni. Jaksan myös suunnitella jo tulevaisuutta, uutta työtä itselleni jne.
Tahdoin vain kertoa, että pahoistakin tilanteista ja olotiloista voi selvitä, kuten minulle kävi ja minä selvisin ilman mielialalääkitystä, vaikka se ei ole kuitenkaan jutun pointti, mutta kuitenkin yksi asia "luonnollista" toipumista.
Itseäni auttoivat: joutilas aika, lepo, itkeminen pahimmassa ahdistuksessa, läheiselle puhuminen, luontoon meneminen, miellyttävien ihmisten tapaaminen.
Myöskin huomasin, että kun toivuin niin, että sain esim. ruokailurytmin säännölliseksi ja saatoin yleensä alkaa syömään jotain niin siitä alkoi myös toipumisen yksi vaihe. Fyysinen voimistuminen auttoi heti henkiseen olotilaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kivaa, että kerroit positiivisista kokemuksistasi. Tuollaiset kirjoitukset antaa toivoa silloin kun tuntuu siltä että ei tästä elämästä tule enää yhtään mitään.
Kiitos kirjoituksestasi,se antaa toivoa.Itse olen ollut kohta vuoden pois työstäni.Masennus/ahdistus.Minusta on ollut todella,todella kurjaa että tipuin pois työelämästä ja menetin näin ison osan sosiaalista elämääni.Nyt en tunne oikein kuuluvani mihinkään,paitsi Äidin rooliin.Kiitos lapsille heidän olemassaolosta!
Tulevaisuus pelottaa!