Hei, en tiedä onko tämä oikea palsta, mutta laitan tänne kuitenkin. Näin lapsena kummituksen kaltaisen hahmon. Tämä tapahtui muistaakseni 1997.
Mummoni pelotteli minua ollessani noin 8-vuotias. Hän sanoi, että kouko on kuin peikko, joka tulee metsästä ja puree tai tuijottaa, jos kiroilen. Olin oppinut jostain pari kirosanaa, ja mummoni yritti varmaan hyvässä tarkoituksessa minua opettaa. Mielikuvat koukosta jäivät muhimaan, ja varsinkin pimeässä ja hämärässä metsässä saattoi pelottaa. Toisaalta joskus huutelin metsään päin kirosanoja kavereiden kanssa ihan huvikseen, että näkisimme koukon tai että voisimme esittää rohkeaa.
Pari vuotta mummon "opetusten" jälkeen olin eräänä iltana mummon mökillä, saunan takana vuolemassa. Viilsin sormeeni ja kirosin. Lähdin mökkiä kohti hakemaan laastaria. Mökin tonttia kiersi aita, ja aidassa oli portti. Huomasin, että portti oli auki, ja lähdin sulkemaan sitä. Minua alkoi pelottaa, sillä portin olisi pitänyt olla kiinni. Olin varmaan vasta koskemassa porttiin, kun näin tiheässä metsässä, tontin ulkopuolella olevan soratien takana seisovan mustan hahmon. Se oli täysin musta tai väritön, enkä nähnyt siinä mitään yksityiskohtia, esimerkiksi kasvoja. Tosin oli myös melko hämärää. En osaa kuvailla sitä muuten, kuin että se oli ihmisen muotoinen. Ei välttämättä pitkä, mutta roteva tai leveä, ikään kuin "köriläs". Se selvästi katsoi minuun (vaikka en nähnyt tai ainakaan en muista nähneeni sen silmiä).
Melkein heti se lähti liikkeelle minua kohti. Oksat rytisivät, mutta hahmo näytti vain "liukuvan" tai "leijuvan". En tosin nähnyt, että sen jalat olisivat olleet irti maasta (tai en edes huomioinut sen mahdollisia jalkoja). Juoksin aivan paniikissa kohti mökkiä, en edes ehtinyt sulkea porttia takanani. Tunsin koko ajan, että olento seuraa minua ja saa kiinni. Luulen, että huusin. Matka oli lyhyt, mutta varmaan kammottavin hetki elämässäni. En edes tiennyt mikä jahtasi. Ainoa ajatus oli karhu, mutta senkin suljin pois jo juoksun aikana, sillä hahmo vain ei muistuttanut karhua, vaan pikemminkin ihmistä. Jotenkin käsitin, että sillä oli vaatteet, vaikka en muistakaan nähneeni niin tarkasti. Onneksi mökin ovi ei ollut lukossa, olisin varmasti hakannut ikkunat rikki.
Mökkiin päästyäni juoksin toiseen päähän mökkiä ja huusin muille, että joku hirviö jahtaa minua. Isä kävi ulkona katsomassa melkein heti, ja sanoi, että ei siellä mitään ole. Huusin vielä ovelta, että käy katsomassa portin luota. Portti oli kiinni! Mummo joi kahvia ja sanoi melkeimpä nauraen, että kiroiluni kuului mökille asti, ja varmaan se oli se kouko tullut hakemaan, kun en vieläkään ollut oppinut.
Tämän jälkeen luonnollisesti pelkäsin entistä enemmän pimeitä metsiä. Kyllä se kiroilukin väheni!
Mummoni pelotteli minua ollessani noin 8-vuotias. Hän sanoi, että kouko on kuin peikko, joka tulee metsästä ja puree tai tuijottaa, jos kiroilen. Olin oppinut jostain pari kirosanaa, ja mummoni yritti varmaan hyvässä tarkoituksessa minua opettaa. Mielikuvat koukosta jäivät muhimaan, ja varsinkin pimeässä ja hämärässä metsässä saattoi pelottaa. Toisaalta joskus huutelin metsään päin kirosanoja kavereiden kanssa ihan huvikseen, että näkisimme koukon tai että voisimme esittää rohkeaa.
Pari vuotta mummon "opetusten" jälkeen olin eräänä iltana mummon mökillä, saunan takana vuolemassa. Viilsin sormeeni ja kirosin. Lähdin mökkiä kohti hakemaan laastaria. Mökin tonttia kiersi aita, ja aidassa oli portti. Huomasin, että portti oli auki, ja lähdin sulkemaan sitä. Minua alkoi pelottaa, sillä portin olisi pitänyt olla kiinni. Olin varmaan vasta koskemassa porttiin, kun näin tiheässä metsässä, tontin ulkopuolella olevan soratien takana seisovan mustan hahmon. Se oli täysin musta tai väritön, enkä nähnyt siinä mitään yksityiskohtia, esimerkiksi kasvoja. Tosin oli myös melko hämärää. En osaa kuvailla sitä muuten, kuin että se oli ihmisen muotoinen. Ei välttämättä pitkä, mutta roteva tai leveä, ikään kuin "köriläs". Se selvästi katsoi minuun (vaikka en nähnyt tai ainakaan en muista nähneeni sen silmiä).
Melkein heti se lähti liikkeelle minua kohti. Oksat rytisivät, mutta hahmo näytti vain "liukuvan" tai "leijuvan". En tosin nähnyt, että sen jalat olisivat olleet irti maasta (tai en edes huomioinut sen mahdollisia jalkoja). Juoksin aivan paniikissa kohti mökkiä, en edes ehtinyt sulkea porttia takanani. Tunsin koko ajan, että olento seuraa minua ja saa kiinni. Luulen, että huusin. Matka oli lyhyt, mutta varmaan kammottavin hetki elämässäni. En edes tiennyt mikä jahtasi. Ainoa ajatus oli karhu, mutta senkin suljin pois jo juoksun aikana, sillä hahmo vain ei muistuttanut karhua, vaan pikemminkin ihmistä. Jotenkin käsitin, että sillä oli vaatteet, vaikka en muistakaan nähneeni niin tarkasti. Onneksi mökin ovi ei ollut lukossa, olisin varmasti hakannut ikkunat rikki.
Mökkiin päästyäni juoksin toiseen päähän mökkiä ja huusin muille, että joku hirviö jahtaa minua. Isä kävi ulkona katsomassa melkein heti, ja sanoi, että ei siellä mitään ole. Huusin vielä ovelta, että käy katsomassa portin luota. Portti oli kiinni! Mummo joi kahvia ja sanoi melkeimpä nauraen, että kiroiluni kuului mökille asti, ja varmaan se oli se kouko tullut hakemaan, kun en vieläkään ollut oppinut.
Tämän jälkeen luonnollisesti pelkäsin entistä enemmän pimeitä metsiä. Kyllä se kiroilukin väheni!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Huiiii...=)
Kamalaa muuten kun vanhat ihmiset pelottelee. Meitäki mummo pelotteli sillä että kaivossa on näkki ja metsässä oleva "lämpäre" on pohjaton. Kai ne hyvää tarkotti vaan..
"Meitäki mummo pelotteli sillä että kaivossa on näkki ja metsässä oleva "lämpäre" on pohjaton. Kai ne hyvää tarkotti vaan."
Kyllä ne hyvää tarkoitti. Siitähän nuo kummitusjutut ovat lähteneetkin (no, suurin osa, mielikuvitusta tarvitaan myös joihin). Kaivojen lähelle ei saa mennä, tulee näkki ja vie tms. Rantaan ei saa yksin mennä, tulee hiisi ja vie. Aittaan ei saa mennä, tulee aitantonttu ja vie (ennen aitoissa säilöttiin vainaja ruumislaudalla). Eikä ennen ollut televisiota/radiota, piti iltapuhteella tarinoida ajankuluksi ja mikäpäs sen jännittävämpää kun kummitustarinat. Loppujen lopuksi kaikki nykyajan tarinatkin ovat kuin yhdestä puusta verrattuna vanhoihin "legendoihin". On itkevää vauvaa metsässä, autiotalon mörköö, katoavaa liftaria/kulkuria/pyöräilijää.
Eli aika arkisista asioista ne kummitustarinat juontaa juurensa. Yleensä lapsien kasvatukseen liittyen. Tiedä sitten oliko/onko pelottelu se oikea konsti... Meidän mukuloille ei ole koskaan kerrottu kummitusjuttu tms. pelottelumielessä, siksi kai nuo uskaltaa pimeällä kotona olla ja metsässä kulkea :) (juu, eikä pelotella metsäneläimilläkään). Esim. metsässä itkevän "aave"-vauvan ääni tulee ilmiöstä jota sanotaan konkaloksi. Siinä kaksi myrskyn/ihmisen/karhun kaatamaa puuta vastakkain, tuulessa hiertää toisiaan vasten. Kuulostaa pelottavalta mutta ei oikeasti ole sen ihmeempi. Puiden kokokaan ei ratkaise mutta toki isompi sen parempi. Juu, joku väittää ettei metsässä ole semmosta puuasetelmaa mutta ääni kantaa kauaskin :)
Mutta viihdyttäviähän kummitustarinat ovat sitä en kiellä :) Ei pelottavia, ei edes mielenkiintoisiakaan mutta viihdyttäviä.