hei! Olen tässä hankkimassa koiraa, joka jo on täysikasvuinen. Vietän kesäisin aikaa veneellä perheeni kanssa ja mieleeni juolahti, että jos koira ei pidäkkää veneessä olemisesta jos ei ennen ole ollut vaan tulee esim. paniikkiin?
Onko kenelläkään kokemusta? Ja koirille varmaan myydään koirien liivejä.
Kiitos!
Onko kenelläkään kokemusta? Ja koirille varmaan myydään koirien liivejä.
Kiitos!
Vastaukset 5
Vanhimmat
ei meillä ole ollut ainakaan ongelmia. Ovat olleet niin kuumalla (muista vesikuppi) kuin myrskylläkin. Kannattaa varmaan kokeilla ensi hieman lyhyempi lenkki. Ja kyllä koirille on myynnissä veneilyliivejä, hintaa en osaa sanoa.
Omistan yksi vuotiaan kultaisennoutajan uroksen ja sen kanssa ei viime kesänä ollut mitään ongelmia veneilyssä. Välillä istui ihan yksinään veneessä, että millon lähdetään. Kyydissä oleminen on sitten taas pieni ongelma, kun koiruus olisi aina halunnut kurkkia reunan yli. Arvatenkin soutaessa, että vene ei mene silloin suoraa. Mutta toinen kun oli mukana, joka piti kiinni ni onnistu hyvin.
Kuuleppa! Mulla oli niin ihana koira, whippet-narttu, että hän ei "yrjönnyt" koskaan autoissa tai veneissä. Sitähän ihmiset siinä tietämättään ensin pelkää, että oksenteleeko koira jossain tilanteessa.
No, kun mulle tuli tuo "pitovaikeus-koira" whippet, niin entinen emäntä peljätti, että sitten se oksentelee autossa. No sitten kun mä hain wipun lopullisesti itselleni, ei oksennellut kertaakaan autoihin.
No sitten mä löysin itselleni elämän sulostuttajan, tuon ihanan miehen, joka pystyi tarjoamaan mulle vihdosta viimein ihania venematkoja, joita niin paljon olin alitajuisesti kaipaillut pitkin elämääni.
Hän oli ostanut noin kymmenmetrisen veneen rungon ennen tapaamisvuottamme (onneksi, sillä hänen talviaikansa oli mennyt yötämyöden joka päivä sen sisustamisessa, eikä miehelläni olisi ollut aikaa minulle).
Minulla oli ollut tuo koirani vuoden ennen kuin tapasin kultani.
Kun sitten tapasimme oli vene viimeistä silausta vailla valmis. Tuli kesä ja me menimme sitten merelle kahdestaan ilman koiraa, joka jäi aina joko minun vanhempieni tai mieheni vanhempien luokse. Sitä tehtiin pari kolme vuotta.
Neljäntenä vuonna toukokuussa sitten taas mieheni laski omalla trailerillaan tuon ihanan veneen veteen noin alle kymmenen ihmisen seuratessa tapausta. Koiranikin oli mukana siellä rannassa ja katseli laiturilta käsin sitä tapahtumaa. Minä olin "tyyräämässä" sitä venettä kahdella käydellä, kun se vene sitten jo kellui siinä meressä. Sitten jossain vaiheessa menin veneen kannelle istumaan ja yks kaks koira tuli laiturille ja hän yritti kurotella veneeseen niin että pelkäsin hänen putoavan mereen. Kyllä siinä kaulakin venyi muutenkin pitkäkaulaisella vintturilla vieläkin pidemmäksi kun koiran teki mieli veneeseen. No silloin otettiin hänet kokeeksi sinne veneen kannelle.
Vuosia kuluu
Siitä lähtien hän oli joka vuosi ja melkein joka kerralla mukana veneessä, paitsi ei silloin kun me lähdettiin vähän "pidemmälle" kuten Ahvenenmaan "keikalle".
Kertaakaan hän ei oksentanut veneessä saatika näyttänyt pahoinvointia muuten. Ruoka, jota annoin koiralle, oli aina niinsanottua kotiruokaa, teetti vähän päänvaivaan, kun sekin piti saada mahtumaan sinne venejääkaappiin. Sitten se piti lämmittää mikroaalltouunissa, joka kävi aggregaativoimalla.
Varmuuden vuoksi
Meillä oli aina kuitenkin vamuudeksi mukana sanomalehtiä ja vanha vati, jos koira olisi kuitenkin joko oksentanut tai ripuloinut.
Kova aallokko
Koirani oli jopa "pokerinkova" koira, ei oksentanut silloinkaan kun oli isot mainingit tai terävät keskikokoiset aallot.
Nautimme yhdessä
Koirankin on hyvä päästä joskus saareen ja nauttia puhtaasta meri-ilmastosta. Ainoa haittapuolensa saarissä on se, että siellä on niin paljon punkkeja. Ja vaikka kuinka tekisi "punkkisyynejä" koiraansakin, ei niitä valitettavasti kaikkia aina löydy kuin sitten vasta kun se puutiainen on imenyt itsensä täyteen
Tämä on rohkaisuksi kaikille niille, jotka ajattelee, kuinka koira sopeutuu veneeseen.
Yksi seikka vielä
Kun saaristossa on lintujen pesimisaika täytyy olla tarkka ettei koira pääse häiritsemään lintujen puuhia saarissa ja luodoilla joihin vie koiransa tekemään tarpeensa ja jalottelemaan.
Meilläkin on tämmöinen pikkuinen veneilijä-wipukka, ja se nauttii aina suuresti kun pääsee mukaan venereissuille. Ei ole kertaakaan yrjönnyt veneeseen, ja autoonkin vain kerran (koiran ensimmäisellä autokeikalla kasvattajalta meille). Ainut ongelma meillä on ollut siinä, että kun lähdemme reissun päälle aina eri vuokraveneellä, niissä saattaa kansi olla liukas ja laitoja ei välttämättä ole ollenkaan, niin että koiraa täytyy pitää silmällä ja sillä on aina oltava liivit päällä. Että ei kun veneilemään vaan!
Lisään vielä omaan juttuuni, jonka kirjoitin aiemmin.
Minulla oli suuri ylevä tarkoitus tehdä Nelly-whippettilleni myös veneilyliivi, mutta -vaikka olin siihen ostanut kaikki "tykötarpeet"- en saanut aikaiseksi eli tehtyä sitä koskaan. No se whippettini kulki siis ilman veneilyliivejä kuten me ihmisetkin teimme.
Kerran sitten kun olimme jo rantautuneet Rymättylän länsipuolella sijaitsevaan luonnonsatamaiseen saareen, niin se tapahtui! Aina kun olimme rantautumassa kalliota vasten tai laiturin kupeeseen, niin wipu hyppäsi aina kipparin pallille katsomaan ja iloitsemaan, että nyt pääsee saareen. No sillä kertaa, kun saimme veneen kiinni, ankkuri veteen ja parit harusköydet puihin kiinni, päästimme koiramme taas juokseen veneen turkkia pitkin ankannokan kautta kalliolle ja sieltä eteen päin luontoon ensipisulle, joka tehtiin aina. Koira hyppäsi aika korkeallekkin, matalammaltakin kallionnyppäreeltä ankannokkaan, joka on päällystetty liukuesteellä.
No sillä kertaa hän sitten tuli jo sieltä saaresta takaisin päin, kun minä menin vastaan. Me kohtasimme paapuurin puoleisella kyljellä veneen kapeimmassa kohdassa ja jossa oli sitten vielä se vihreä kulkuvalon ulkonema kaventamassa kulkua. Minä ajattelin, että peruuta sinä koira vaan kun minä täältä tulen. No koiran vasen kuve otti kiinni siihen kulkuvaloon ja koira putosi sieltä noin metrin korkeudelta veteen. Siellä oli sitä kaislikkoa pehmentämässä pudotusta. Me kauhistuimme. Minä huusin kaveriani avuksi. Koira uikin sitten viisaasti kohti rantaa ja yritti kavuta sille liukkaalle kalliolle. Senverran minä sain autettua häntä, että otin häntä niskasta kiinni, sain siis otteen koirastani, vedin kohti sisämaata ja koira olikin jo sitten maissa. MUTTA! Ei se koira ollut moksiskaan siitä. Ravisteli voimakkaasti, niin että vinttikoiran "laihat ripakintut" meinasivat mennä sekaisin ja solmuun. JA MIKÄ! Hän heilutti iloisesti häntäänsä ja otti huumorilla koko jutun. Meillä oli hänelle aina pyyhekkin mukana. Siellä me sitten kuivaskelimme hänet kallion päällä.
Jälkeenpäin me olimme sitten varoivaisempia, eikä koira peljästynyt vettä sen ihmeemmin. Tykkäsi vain, kuin pistin hänet josku uimaan meressä.
Veneen pinta on aina liukas eritoten lasikuitu- ja kovamuoviveneen parras, vaikka ne on yritetty karhentaa jo valuvaiheessa.