En tiedä pitäisikö minun hakea apua, vai mitä tehdä,.Ajattelin kirjoittaa tänne jos joku osaisi neuvoa..Olen ollut tosi voimaton viime aikoina,tuntuu että en jaksaisi edes siivota kopska siihen vaaditaan nii paljon rehkimistä.Stressaan kaikesta, tuntuu että seinät kaatuu päälle.Parisuhteessamme ei mene hyvin, kiitos minun.Olen surullinen usein, ja tuntuu että haastan riitaa ihan tyhjästä mieheni kanssa.Välillä huomaan olevani todella aggressiivisella päällä,mutta vain mielessäni siis.Meillä on pieni vauva,ja välillä tuntuu että en jaksa tätä enää..Mieheni ja lapsemme vuoksi mietin, mitä minun pitäisi tehdä...?
Mielipiteitä kaipaisin..
Voimaton äiti
7305
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos olisin sinä, menisin ensi tilassa perheneuvolaan tai perheasiain neuvottelukeskukseen. Vauvat eivät voi odottaa ja vauvaperheet menevät jonon ohitse. Syyt voivat olla pintaa syvemmällä, jolloin ne hoidossa tulevat esille ja kutakin perheenjäsentä voidaan auttaa myös erikseen tämän ongelmissa. Suunnilleen noin on oma tilanteeni edennyt. Nuorimmaisemme oli tosin kaksivuotias silloin. Suhteemme solmut aukenivat nopeasti, mutta omat ongelmani ovat vasta vähitellen löytyneet ja nyt koetan nousta ylöspäin. Se kaikki on hidasta, mutta olen kuitenkin menossa eteenpäin. Kannattaa ajoissa hakeutua hoitoon, se ei ole häpeä.
masennusta. Ehdotan, että varaat ajan lääkärille (mielellään yksityiselle, selvittävät hoidon tarpeen paremmin) ja kerrot tuntemuksesi. Minulle yleislääkäri oli määräämässä heti lääkitystä (SSRI, ilman mitään terapiaa ym.), mutta psykiatrin mielestä terapia auttaisi paremmin. Olen siis ennen ollut täysin terve, masennuksen voi laukaista mikä tahansa! Tsemppiä, älä jää yksin!! :)
synnytyksen jälkeinen masennus...??
Masennukselta tuo vaikuttaa.
Onkohan Sinulla ketään läheistä, ystävää tai sukulaista, jolle voisit puhua. Sekin voi auttaa vähän, kun purkaa mieltään ja saa sillä tavalla kosketusta muihin ihmisiin. Mutta ehkä parasta olisi puhua lääkärille asiasta. Neuvoloissakin on tänä päivänä jo tietoa tai taitoa tunnistaa masennusta ja ohjata ihmisiä avun saantiin.
Jaksamista!
Minulla on 10-kuukautinen tytär ja se aika ei ole ollut mitään juhlaa. Ensimmäisen puolen vuoden aikana neuvolakäynneillä purskahdin aina itkuun, ja minulta yritettiin kysellä tarkemmin vointia, mutta sulkeuduin aika nopeasti, sillä koin tilanteen jotenkin äärimmäisen nöyryyttäväksi. Niiden käyntien jälkeen pyrin käymään neuvolassa ripeästi ilman uteluita tai laitoin miehen asialle. Silloin muistan kuinka saatoin ajatella esim. vauvan tappamista, joutuisin vain vankilaan ja sen jälkeenhän voisi aloittaa uuden elämän (tuon kirjoittaminen vihlaisi todella syvältä) tai että tapan itseni, sittenhän ei tarvitse enää kärsiä ja jaksaa muutenkaan eteenpäin. Vauva heräili tuolloin kahden tunnin välein. Nykyään herää vain kerran yössä.
Katselin aina ikkunasta ohi käveleviä onnellisia lapsettomia pariskuntia ja kahdehdin heitä. Katselin monilapsisia perheitä ja inhosin heidän iloisia ilmeitään, kuinka he saattoivat olla iloisia, noin monta lastahan on kuin elämän loppu. Kaipasin niin paljon kahden keskistä aikaa minulle ja miehelleni. Oma suhteemme oli alkanut huonontua raskaudesta lähtien lähinnä minun takiani, koska olin tyytymätön. Lapsen synnyttyä kaikki vielä paheni. Yritin saada mieheltäni tukea huonoon olooni, mutta hän aina vain tiuskaisi, etten saisi valittaa, meillähän on kaikki hyvin. No hänellä etenkin, päivät kulutti hesarin ja tieskan parissa, illat kavereiden kanssa kartsalla. Ja kävi hän töissäkin.
Nyt on ajat jo hieman parantuneet. Olen iloisempi, vaikka ajoittain pohjamudat valtaavat minut täysin. Lähinnä silloin on kyse suhteestamme. En enää todellakaan mieti lapseni vahingoittamista, vaikka joskus arjen mörkö saa vallan ja annan hänen vain huutaa, koska olen liian voimaton tehdäkseni mitään. Silloin on kaikki retuperällä, koti, ulkonäköni, hoidettavat asiat jne. Useimmiten jaksan iloisesti leikkiä hänen kanssaan.
Noina synkkinä hetkinä mieheni tiuskii minulle, ettenkö voisi mennä hoitoon, hänkään ei jaksa alituista valittamistani, hän sanoo, että hänellä on tuolloin kaksi lasta hoidettavanaan. Tavallaan haluaisin mennäkin, mutta en jaksa nähdä sitä vaivaa, se vaikuttaa liian uuvuttavalta, miettiä kaikki auki. Lisäksi pelkään, että ongelmani ovat liian vähäpätöisiä, että olen suurennellut niitä liikaa ja minulle sanotaan, etten tarvitse mitään hoitoa.
Sen kyllä tiedän, etten ole täysin onnellinen. Useimmat haaveeni koostuvat avioerosta ja omasta tyhjästä yksiöstä. En haluaisi kuitenkaan erota, vaan haluaisin sen onnellisen ja yhtenäisen perheen omaltakin osaltani.
Tämä tilitys nyt ei varmaankaan auttanut oloasi. Toivon sinulle parempaa onnea mielialan suhteen.
Minulla oli useampia pieniä samaan aikaan ja olin todella synkkämielinen - jos nyt saisin tuon ajan takaisin tekisin mitä vain, jotta oloni tulisi paremmaksi!
Ymmärrän sinua siinä, että koet ongelmasi vähäpätöiseksi - niin minäkin tein. Olin ensin hulluksi tulemaisillani ja sitten heti saatuani jonkun keskustelukontaktin kaikki häipyi kuin tuhka tuuleen. Mitä olisin sanonut? Mitä olisin valittanut? Ei tuntunut olevan mitään valittamista.
Otin kyllä yhteyttä mielenterveystoimistoon ja sieltä tulikin eräs henkilö käymään meillä - kai halusi katsella tilannetta kotona. Kaikki oli tietenkin kunnossa ja minä olin vain perheenäiti, jolle tuli vieras...En minä osannut sitäkään vähää mitään puhua kotonani ja kun lapset pyörivät jaloissa.
Entä jos olet vain liikaa kotona sinäkin? Jos tarvitset kontakteja ja harrastuksia ja ihan vain muuta ajattelemista kuin kotisi ja lapsesi?
Kannattaisi hakea keskusteluapua - sanot kaipaavasi miehesi seuraa, mutta mies kyllästyy valittamiseesi. Miehet eivät vain ymmärrä kaikkea, mitä naisten mielessä liikkuu...Minäkin olen nyt kolmenkymmenen vuoden päästä vasta osannut ja uskaltanut kertoa miehelleni pikkulapsiajan vaikeuksista.
Ehkei kannata odottaa näin kauan! Lapsesikin on ansainnut onnellisen lapsuuden!
sinulla on synnytyksen jälkeinen masennus, ilman apua et selviä. Liian vähän puhutaan vieläkin kyseisestä asiasta, vauvan kanssa koko elämä muuttuu, et ole enää vastuussa pelkästään itsestäsi, ja sitten ne valvotut yöt ja elimistö ja hormoonit heittää häränpyllyä, imettäminen vaatii voimia ja omaa rauhaa ei ensimmäiseen vuoteen ole. hyvin harvalla on niitä isovanhempia tai ystäviä jotka antaisivat hetken rauhan väsyneelle äidille, ja mitään super äitiä ei kannata alkaa leikkiä. Isän pitää saada hoitaa tai ymmärtää että lapsi on yhteinen ja kumpikin vuorollaan hoitaa...olen usein miettinyt kun jauhetaan että miten lapsi on ihana asia, kuitenkin aika monen kohdalla vauva aika on ihan pimeän peitossa, koska äiti on ihan loppuun väsynyt, isä ei aina ymmärrä tai uskalla ottaa hoitovastuuta välillä vauvasta, tai äiti ei anna isän hoitaa....asiat pitää tehdä keskenään selviksi eli sellainen terveellinen kotitöiden jako, ei mitään selityksiä töistä ja kavereista, koska yhdessä olette lapsen halunneet niin hoitaminenkin onyhteinen asia, ei pelkästään äidin. Rohkeasti apua hakemaan, ja muista vauva on vain hetken pieni ja avuton...