olen sairastellut lievää masennusta jo vuosia, vajonnut välillä syvemmälle mutta saanut aina pidettyä itseni pinnalla.
lähinnä aloin tässä pohtia onko masennukseni vaikeaa vai ei, tai sairastanko sitä ollenkaan. pystyn elämään suhtkoot normaalia elämää, mutta toisaalta elän kuin kone, hetkestä toiseen. mitään tulevaa en pysty suunnittelemaan.
mietin myös tätä kylmyyttä, jonka kai kuuluisi kuulua vaikeampiin masennusasteisiin? en tunne tuntevani yhtään mitään, en rakastavani edes läheisimpiäni. vakavat tilanteet peittoan naurulla ja kun kuuluisi surullinen, yleensä vain hymyilen. vihantunteet muutan suruksi, ettei tulisi riitaa. tunne-elämän esille tuomisessa tuntuu siis olevan vähän häikkää.. sisällä olo on tyhjä ja ajatukseton, täysin merkityksetön.
kaikenlainen esittäminen ja ylimiellyttäminen kuuluu myös asiaan. en suostu näyttämään itseäni muille kun olen heikoilla, ja mietin itseäni vain muiden näkökulmasta. yritän aina käyttäytyä, kuin ajattelisin että minun halutaan käyttäytyä, välittämättä siitä kuinka ristiin se menee oman luonteeni kanssa.
tiedän omat syyni, tunteiden osoittaminen oli lapsena kielteistä, itkemisestä suututtiin/lyötiin ja muutenkin haluttiin vaientaa kaikki liian tunteellinen käytös. tunnelma oli aina ahdistava ja jossain määrin pelottava.
mietin vain, kuinkahan tästäkin esityksestä pääsisi eroon, ja saisi rohkeutta suuttua silloin suututtaa.. oppisi tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, ja saisi jonkinlaista kosketusta omiin tunteisiinsa.
...
lähinnä aloin tässä pohtia onko masennukseni vaikeaa vai ei, tai sairastanko sitä ollenkaan. pystyn elämään suhtkoot normaalia elämää, mutta toisaalta elän kuin kone, hetkestä toiseen. mitään tulevaa en pysty suunnittelemaan.
mietin myös tätä kylmyyttä, jonka kai kuuluisi kuulua vaikeampiin masennusasteisiin? en tunne tuntevani yhtään mitään, en rakastavani edes läheisimpiäni. vakavat tilanteet peittoan naurulla ja kun kuuluisi surullinen, yleensä vain hymyilen. vihantunteet muutan suruksi, ettei tulisi riitaa. tunne-elämän esille tuomisessa tuntuu siis olevan vähän häikkää.. sisällä olo on tyhjä ja ajatukseton, täysin merkityksetön.
kaikenlainen esittäminen ja ylimiellyttäminen kuuluu myös asiaan. en suostu näyttämään itseäni muille kun olen heikoilla, ja mietin itseäni vain muiden näkökulmasta. yritän aina käyttäytyä, kuin ajattelisin että minun halutaan käyttäytyä, välittämättä siitä kuinka ristiin se menee oman luonteeni kanssa.
tiedän omat syyni, tunteiden osoittaminen oli lapsena kielteistä, itkemisestä suututtiin/lyötiin ja muutenkin haluttiin vaientaa kaikki liian tunteellinen käytös. tunnelma oli aina ahdistava ja jossain määrin pelottava.
mietin vain, kuinkahan tästäkin esityksestä pääsisi eroon, ja saisi rohkeutta suuttua silloin suututtaa.. oppisi tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, ja saisi jonkinlaista kosketusta omiin tunteisiinsa.
...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Oletkohan sinäkin lapsuudessa kompleksisesti traumatisoitunut? Oletko eristänyt tunteesi jonnekin kauas, kuten minä? Onkohan sinullakin dissosiaatiohäiriö, joka auttaa sinut irtoamaan ahdistavasta todellisuudesta, olemaan näkemättä ja kuulematta, vaikka olet fyysisesti paikalla?
lapsuus on ollut hämärää aikaa, lähinnä siksi että koin ihmiset niin ahdistavina. erityisesti miehiä pelkäsin, tavallaan pelkään vieläkin, olivat niin etäisiä.
tämä tunteettomuuden tunne on helposti yhdistettävissä jokin aika sitten alkaneeseen suhteeseeni. en osannut vetää rajojani alussa, en osannut kieltäytyä, vaan tein töitä vain sen eteen ettei hän huomaisi kuinka heikoilla olen.. jälkeenpäin olo on ollut enenevässä määrin ulkopuolinen. kuin jotain olisi sisällä tuhoutunut.. voin siis vain itseäni syyttää, etten ole rehellinen.
lopulta tapahtui liian paljon, liian isoja asioita liian pienessä ajassa. en vain taida uskaltaa tuntea sellaista sekamelskaa mitä siellä olisi vastassa..
Niin kai se on, että ihminen lopulta suojaa itseään, tunteettomuudella, muistamattomuudella ja muutenkin, kun elämä tuntuu sietämättömältä ja pelkältä taakalta. Mieli ikään kuin piilottaa yli kestokyvyn meneviä asioita. Ne eivät kuitenkaan katoa minnekään, vaan odottavat vain hetkeä, jolloin voivat pulpahtaa tietoisuuteen. Minulle on nyt suuri helpotus, kun saan vihdoin oikeanlaista psykoterpiaa. Vähitellen terapeutin turvallisessa ohjauksessa puran mieleni solmuja, opettelen, ettei kaikki kosketus ole vaarallista, etteivät mieheni kädet ole vaaralliset, vaikka niin monet kädet ovat olleet. Opettelen aistimaan ja elämään nykyhetkeä, en enää etsimään koko ajan mahdollista vaaraa. Hän on opettanut minua myös suojaamaan itseäni, laittamaan turvalliset, riittävän laajat rajat ympärilleni, rajat, joita muut eivät enää saa ylittää tahtomattani. Sisältä särkynyt ihminen voi parantua ja toipua, kun saa olla turvallisessa ja osaavassa hoidossa, kun vihdoin uskaltaa ottaa tuon hoidon vastaan.
Suomalaiset eivät ole vielä oppineet puhumaan, muuta kuin lääkärille. Se on tämän kansan vitsaus. Avoimuus pelastaisi tämän kansan vakavilta sairauksilta. Itseäni ärsyttää kun on masentunut ja tunteeton kanssa. Ja suomalaisille ei saisi silti puhua siitä face to face... tai mistään muustakaan.
Jokainen jolle olen vähänkään näyttänyt
heikkouttani, on samantien ottanut etäisyyttä.
Nyt sitä saa sitten raahautua itsekseen eteenpäin.
Tässä maailmassa turha odottaa tukea keneltäkään.
elämästäni.
Minulla oli erittäin vaikea lapsuus, hyvin nuorena solmittu avioliitto mielenterveysongelmaisen alkoholistin kanssa.
Avioliitosta on kaksi lasta.
Olen sairastunut "vahvuuteen", olen pienestä pitäen joutunut ottamaan enemmän vastuuta kuin kenellekään on hyväksi.
En ole saanut lapsena, enkä myöhemminkään juuri myönteistä palutetta vaikka pärjäsin hyvin koulussa ja hoidin pikkuveljeni sekä tein kotona lähes kaikki kotityöt.
Äiti oli saamaton ja suoraan sanottuna laiska.
Isä ei pitänyt minusta, hän mollasi ja hakkaisi päivittäin.
Tunne-elämäni on jäissä, en tunne oikeastaan ketään kohtaan mitään.
En pidä lapsista, johtuneekohan siitä että en itse saanut olla koskaan lapsi, ihme että yleensä olen elossa.
Omat lapseni hoidin hyvin ja rakastin heitä silloin kun minua tarvitsivat, nyt ovat tunteeni viilentyneet heitäkin kohtaan.
Lapsistani tuli pärjääviä aikaansaapia ihmisiä.
lienen sinua nuorempi, mutta yhteistä on silti.. jo pienenä päätin, etten halua lapsia, ja näin se luultavasti tulee olemaankin. ellei sitten käsitys avioliitosta, ja perheestä yleensäkin muutu jossain vaiheessa. tuskipa kuitenkaan uskaltaisin luottaa keneenkään niin paljon, että voisin elää yhteistä elämää.
nykyisellä seurustelukumppanilla on myös väkivaltaisia taipumuksia, ja selvä alkoholiongelma. masennusta. ainahan ne ongelmaiset tuntuvat löytävän toisensa?
voimia.
jokainen tuntee mitä tuntee... Jos on ongelmia itsensä kanssa niinkuin sinulla on, kehoitan ottamaan yhteytä terveyskeskukseen ja kertomaan tunteistasi avoimesti. Koska kukaan ei tuo sinulle apua kotiin vaan sitä on itse haettava!!!!
Mulla oli kaikin puolin onnellinen lapsuus, mutta silti on ihan samat oireet.
Kolme vuotta syönyt masennuslääkkeitä ja ties mitä. Auttaa sen verran etten tapa itseäni, mutta elämäntyyliäni kauhistelisi rockmuusikotkin!