Olen nuori nainen, joka kärsii monenlaisista mielenterveyden ongelmista, mm. masennuksesta, peloista, ahdistuksesta, pakkotoiminnoista, unettomuudesta ja yksinäisyydestä.
Olen saanut jonottaa mielenterveystoimiston tarjoamaan terapiaan kohta vuoden, sitä ennen minun piti odottaa sama aika, että edes pääsin koko mielenterveystoimistoon arviointiajalle. Ja ennen tätä puolentoista vuoden ruljanssia minulla oli takana myös muutaman kuukauden psykiatrisen osaston hoitojakso. Vaikka ongelmani ovat sen verran suuria, että minun sanottiin olevan suuressa syrjäytymisriskissä, en ole vieläkään saanut ketään, jolle saisin purkaa ongelmiani ja joka tarjoaisi ongelmanratkaisuapua, tai edes keskusteluapua. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainoa tässä tilanteessa oleva ihminen Suomessa. Minulle sanottiin jokin kuukausi sitten, että tällä hetkellä terapiaa ei voida tarjota, mutta että jos olo käyn liian vaikeasi, voi hakeutua osastolle. Siinäpä vaihtoehdot! Kuitenkaan en ole tällä hetkellä niin huonossa kunnossa, että sinne lähtisin tältä istumalta, mutta tänä odotusaikana vointini on ollut hyvin huono. Tilannetta pahentaa jatkuva yksinäisyys. Sairastumisen myötä ovat hävinneet ne pari ystävää, jotka minulla kouluaikana olivat, ja uusia ystävyyssuhteita minun on lähes mahdoton solmia. Ja tilannetta on jatkunut hyvin kauan. Joitain tuttuja on, mutta ei ketään, jotka olisivat oikeita ystäviäni, ja joille minä merkitsisin ystävänä paljon. Johtuneeko masennuksesta, väsymyksestä vai mistä, mutta koulussakin ystävyyssuhteita on vaikea solmia, sillä mieleni on täynnä omia ongelmiani, paniikin ja pelkojen esto vie suunnattomasti voimia tavallisessa kanssakäymisessä. En useinkaan pysty rentoutumaan ja näyttämään omaa ”normaalia” ja rennompaa puoltani. Siispä jää ystävät saamatta. Eikä sitä itsekään haluaisi kokoajan synkistellä. Yksin tästä ei kuitenkaan ylös rämmitä, oravanpyörä jatkuu ja olo ajoittain huononee merkittävästi.
Asianani oli kuitenkin kirjoittaa mielenterveyspalveluiden liian huonosta saatavuudesta, liian suurista odotusajoista terapiaan. Miten asioihin vaikuttaviin ihmisiin saisi vaikutettua niin, että he todella tekisivät asialle jotain? Jos on rahasta kyse, eikö yhteiskunnalle tule kalliimmaksi suuret sairaalajaksomaksut, alkuperäistä tarkoitusta pitemmät terapiat ongelmien pahentumisen takia, suuret lääkekulut kun lääkkeitä joudutaan määräämään enemmän kun ei ole tarjota muuta apua. Ja ennen kaikkea: on kyse jopa ihmisten omasta elämästä - jaksavatko kaikki odottaa, jos olo on liian paha, ennen kuin tekevät itselleen jotain pahaa. Tai tekevätkö pahaa jollekin toiselle. Tämä taas on asia erikseen, sillä ei jokainen murhaaja ole mielenterveysongelmainen. Mielenterveysongelmainen ei välttämättä ole sen enempää vaaraksi toisille kuin tervekään ihminen. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan missään nimessä antaa oikeutusta kenellekään tehdä pahaa toisille! Joka tapauksessa: apua tarvitaan, ja paljon! Monenlaista apua! Päättäjät, tehkää todella asian eteen jotain! Mitä enää tarvitaan, että ymmärrettäisiin, että asiaan on puututtava? Järjestäkää rahaa ihmisten kuntouttamiseen. Järjestäkää apua nuorille ja vanhoille. Järjestäkää rahaa palkata lisää auttajia joka kuntaan, kaikkiin, joissa sitä tarvitaan. Tehkää yhteistyötä. Järjestöjen, seurojen, kirkon, seurakuntien kanssa. Älkää jääkö enää odottamaan, sillä apua tarvitaan. Tänään.
Olen saanut jonottaa mielenterveystoimiston tarjoamaan terapiaan kohta vuoden, sitä ennen minun piti odottaa sama aika, että edes pääsin koko mielenterveystoimistoon arviointiajalle. Ja ennen tätä puolentoista vuoden ruljanssia minulla oli takana myös muutaman kuukauden psykiatrisen osaston hoitojakso. Vaikka ongelmani ovat sen verran suuria, että minun sanottiin olevan suuressa syrjäytymisriskissä, en ole vieläkään saanut ketään, jolle saisin purkaa ongelmiani ja joka tarjoaisi ongelmanratkaisuapua, tai edes keskusteluapua. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainoa tässä tilanteessa oleva ihminen Suomessa. Minulle sanottiin jokin kuukausi sitten, että tällä hetkellä terapiaa ei voida tarjota, mutta että jos olo käyn liian vaikeasi, voi hakeutua osastolle. Siinäpä vaihtoehdot! Kuitenkaan en ole tällä hetkellä niin huonossa kunnossa, että sinne lähtisin tältä istumalta, mutta tänä odotusaikana vointini on ollut hyvin huono. Tilannetta pahentaa jatkuva yksinäisyys. Sairastumisen myötä ovat hävinneet ne pari ystävää, jotka minulla kouluaikana olivat, ja uusia ystävyyssuhteita minun on lähes mahdoton solmia. Ja tilannetta on jatkunut hyvin kauan. Joitain tuttuja on, mutta ei ketään, jotka olisivat oikeita ystäviäni, ja joille minä merkitsisin ystävänä paljon. Johtuneeko masennuksesta, väsymyksestä vai mistä, mutta koulussakin ystävyyssuhteita on vaikea solmia, sillä mieleni on täynnä omia ongelmiani, paniikin ja pelkojen esto vie suunnattomasti voimia tavallisessa kanssakäymisessä. En useinkaan pysty rentoutumaan ja näyttämään omaa ”normaalia” ja rennompaa puoltani. Siispä jää ystävät saamatta. Eikä sitä itsekään haluaisi kokoajan synkistellä. Yksin tästä ei kuitenkaan ylös rämmitä, oravanpyörä jatkuu ja olo ajoittain huononee merkittävästi.
Asianani oli kuitenkin kirjoittaa mielenterveyspalveluiden liian huonosta saatavuudesta, liian suurista odotusajoista terapiaan. Miten asioihin vaikuttaviin ihmisiin saisi vaikutettua niin, että he todella tekisivät asialle jotain? Jos on rahasta kyse, eikö yhteiskunnalle tule kalliimmaksi suuret sairaalajaksomaksut, alkuperäistä tarkoitusta pitemmät terapiat ongelmien pahentumisen takia, suuret lääkekulut kun lääkkeitä joudutaan määräämään enemmän kun ei ole tarjota muuta apua. Ja ennen kaikkea: on kyse jopa ihmisten omasta elämästä - jaksavatko kaikki odottaa, jos olo on liian paha, ennen kuin tekevät itselleen jotain pahaa. Tai tekevätkö pahaa jollekin toiselle. Tämä taas on asia erikseen, sillä ei jokainen murhaaja ole mielenterveysongelmainen. Mielenterveysongelmainen ei välttämättä ole sen enempää vaaraksi toisille kuin tervekään ihminen. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan missään nimessä antaa oikeutusta kenellekään tehdä pahaa toisille! Joka tapauksessa: apua tarvitaan, ja paljon! Monenlaista apua! Päättäjät, tehkää todella asian eteen jotain! Mitä enää tarvitaan, että ymmärrettäisiin, että asiaan on puututtava? Järjestäkää rahaa ihmisten kuntouttamiseen. Järjestäkää apua nuorille ja vanhoille. Järjestäkää rahaa palkata lisää auttajia joka kuntaan, kaikkiin, joissa sitä tarvitaan. Tehkää yhteistyötä. Järjestöjen, seurojen, kirkon, seurakuntien kanssa. Älkää jääkö enää odottamaan, sillä apua tarvitaan. Tänään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei se osastolle joutuminen ole ollenkaan sellaista kuin leffoissa kerrotaan. Jos sinulle sitä tarjotaan, niin mene ihmeessä. Olen ollut ja se oli positiivinen kokemus. Siellä on ihmisiä, joiden kanssa voi keskustlla mistä vaan ja lääketä vaan Sinun suostumuksella ja tarpeen mukaan. Pakkosyöttöä ei ole. Et ole ainoa ihminen maailamssa, etkä Suomessa joka on sillä käynyt. Siitä voit päästä elämän alkuun. Siellä voi ´harrastaa maalausta askartelua ja lukea ja kanssasisaret tai veljet ovat samanlaisia IHMISIÄ, jotka ovat vain jostakin syystä joutuneet masennuksen valtaan ja tilanteeseen. Älä pelkää. Pakkopaitoja ja muuta kammottavaa ei enää ole sairaalassa. Potilaan vastustuksen vuoksi ei tehdä mitään pakolla. Potilaalla on oikeudet ja siellä on avustaja, jolta voit saada vaikka apua, jos et ole tyytyväinen hoitoon. Rohkeutta kaikille epäilijöille. Elämä on elämisen arvoista. : ))))))))))))))
kiitos, mutta mä oon jo käynyt siellä kiekan. pointtini oli kirjoituksessani, että eikö täällä avopuolella apua saa. selvennän: mä menin vapaaehtoisesti osastolle hakemaan apua, olin muutaman kuukauden, menin kotiin ja kävin siellä vähänaikaa mtt:llä juttelemassa kerran viikossa/kahdessa. muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, juttelut katkes. en päässyt lääkärin kautta edes jonoon mtt:lle, odotin yli puolivuotta arviointikäyntiä. nyt oon odottanut yli puolivuotta sitä terapiaa. Näin meillä Suomessa! eli vaikka ois osastolta tullu, apua ei saa.
En itsekkään saanut. Olen nyt eläkkeellä. Sain toistakymmentä väärää lääkettä joita ei olisi saanut antaa. Ne on vahingoittanut aivojani. Joten ymmärrän kyllä. En vain jaksnut paneutua koko ensimmäiseen asiaasi aikaisemmin. Ne jotka saa apua saa. Onniteelut niille.