miten koskaan voin saada poikaystävän kun ujostelen ja melkein pelkään miesten seurassa!?:/ tuntuu että jännitän ja pelkään lähes kaikkia sosiaalisia tilanteita, mutta pahin on miesten seurassa ja etenkin potentiaalisten seurustelukumppaneitten eli noin samanikäisten vapaiden miesten kanssa...
en enää edes tiedä että olenko vain korostuneen ujo vai onko minulla sos. tilanteiden pelko vai kenties ujoudesta kehittynyt sos. pelko:(( turhauttavaa kun kaikki ympärillä seurustelee tai ainakin heillä on jos jonkinlaista säätöä tai vääntöä kenenkin kanssa, ja kun minulta kysytään että onko ketään tiedossa niin punastellen sivuutan asian nopeasti..
ei tämän näin pitänyt mennä jo ihan pikkutytöstä lähtien olen haaveillut seurustelusta ja kaikesta muusta romanttisesta:> en kestä enää! joudunko olemaan loppuelämäni yksin tämän takia tuntuu ettei kukaan ympärilläni tajua kuinka ujo oikeasti olen miesten kanssa, ajattelevat varmaan vaan että kuinka nirso olenkaan...
en enää edes tiedä että olenko vain korostuneen ujo vai onko minulla sos. tilanteiden pelko vai kenties ujoudesta kehittynyt sos. pelko:(( turhauttavaa kun kaikki ympärillä seurustelee tai ainakin heillä on jos jonkinlaista säätöä tai vääntöä kenenkin kanssa, ja kun minulta kysytään että onko ketään tiedossa niin punastellen sivuutan asian nopeasti..
ei tämän näin pitänyt mennä jo ihan pikkutytöstä lähtien olen haaveillut seurustelusta ja kaikesta muusta romanttisesta:> en kestä enää! joudunko olemaan loppuelämäni yksin tämän takia tuntuu ettei kukaan ympärilläni tajua kuinka ujo oikeasti olen miesten kanssa, ajattelevat varmaan vaan että kuinka nirso olenkaan...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Meitä on täällä monta muuta joilla sama ongelma. Minullekin seurustelu ja kaikki muu suhdetoiminta on täysin vieras asia eikä kuulu omaan elämääni. Se on jotain mitä muut tekevät. Minulla myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Minkä ikäinen olet? Itse olen 21 enkä usko vielä moneen vuoteen löytäväni ketään koska en voi päästää miehiä liian lähelle. Mietin joskus myös vanhapiikuuden mahdollisuutta josta siskoni varoittelee. Yleensä tuntee olevansa ainoa "tällainen" koska suurin piirtein kaikki tutut seurustelevat ja kun yksi suhde loppuu niin toinen alkaa enintään kahden kuukauden sisällä huolimatta siitä etteivät nämä ihmiset ole varsinaisesti mitään "saaliita." Itsestä tuntuu ettei minulla ole kellekään mitään tarjottavaa tämän ujouden ja pelkuruuden takia.
Yleensäkin tykkään enemmän asioida esim. virastoissa ja puhelimessa naisten kanssa ilman mitään järkevää syytä. Pahinta on kun miehet selkeästi ovat kiinnostuneita ja alkavat kyselemään olenko vapaana jne., siinähän menee ihan solmuun ja kiusaantuneeksi. En tiedä näkyykö se ulospäin.
on monilla sos. til. pelosta kärsivillä. Ite oon 18-vuotias jätkä, enkä koskaan löydä ketään. Mut on tää varmasti aika yleinen juttu.
on aina helpottavaa kuulla että on muitakin samassa tilanteessa, vaikka en tätä kyllä kenellekään toivoisi... olen 20v. kirjoittelen varmaan vielä kolmekymppisenäkin samasta aiheesta:D
teitä saman kohtalon omaavia kun on olemassa niin miksi en ikinä törmää teihin? lähipiirissäni kaikista ujoimmat arimmat ja pelkäävimmätkin on seurustellut/seurustelee. tekisi joskus mieli kysyä heiltä että miten voit olla jännittämättä ja ahdistumatta vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, mutta eihän sellaista voi mennä keneltäkään kysymään!:O
toisaalta ulospäin saatan vaikuttaa reippaalta ja hieman itsevarmemmalta mitä oikeasti olen joka päiväistä jännittämistä punastelua ja pelkäämistä tämä on, aargh!
Niinpä, täälläkin on yksi yli parikymppinen tyttönen, joka jo haluaisi seurustella. Minäkin olen seurustelussa kokematon ja jonkinlaista pelkoakin on miehiä kohtaan. Joka tapauksessa harrastuksessani suurin osa on miehiä...voin siis olla heidän kanssaan, mutta jännitän kauheasti heidän seurassaan ja mietin, mitä he ajattelevat minusta. Monesti myös vierastan aluksi mm. miesopettajia ja -myyjiä.
Mutta kahta "kauheampaa" onkin sitten, jos joukossa on joku, josta on kiinnostunut - ei tiedä, miten päin olisi. Olen miettinyt ja miettinyt, miten voisin ratkaista tämän ongelman, miten voisin viestittää toiselle kiinnostukseni ja olla rennompi. Tuntuu, että taistelen kelloa vastaan - en välttämättä näekään häntä seuraavan kerran. Ja niitä ratkaisevia hetkiä ei ole edes joka päivä. Se on ihmeellistä, että jonkun kohdalla vain "klikkaa", vaikkei häntä tunnekaan juuri ollenkaan. Tuskaisempaa on potea tätä rakkauden nälkää, kun ei osaa/uskalla ilmaista itseään.
Täytyy myöntää, että vähän myös häpeän sitä, ettei minulla ole ollut seurustelusuhteita. Ujous lienee seurustelemattomuuteen suurin syy. Mitä pitäisi selittää niille (sukulaiset), jotka kyselevät poikaystävästä? Olisi kiva viedä joku näytille kotiin ja karistaa pois epäilykset vanhastapiiasta. Perhejuhliin on myös tosi tylsää mennä yksin, vieläpä kun on muutenkin ujo seinäruusunen.
ja sitä kannattaa/pitääkin hakea. Voi käydä purkamassa mieltään, esim. tk:n kautta tilata alan ammattilaiselle (psykologi) aika. Melko turhaa on odottaa, että asiat alkavat itsekseen rullaamaan. Yleensäkin ihmetyttää monet nuoret, joilla on korkea kynnys avun hakemiseen. Miksi? Elämästä täytyy nauttia, pystyä olemaan oma itsensä. Jos sitä ongelmaa pohtii vain itsekseen, ei siitä ole apua. Päinvastoin, menee vain pahemmaksi.
mulla kanssa pahin tilanne on jos olen ihastunut tai kiinnostunut jostain pojasta... silloin todella jännittää niin paljon ettei tiedä miten päin olisi vaikka oikeasti haluaisi viestittää toiselle viehättävällä tavalla olevansa kiinnostunut, mutta käyttäytyykin hyvin kömpelösti ja hermostuneesti, ei kiva!
sukulaiset ovat tosiaan pahimpia kyselijöitä poikaystävistä! "no onkos sulla jo joku kiikarissa?;)" no arvaa vaan kuinka usein ja paljon ihastun onkin sitten eri asia uskallanko tehdä asian eteen mitään, no en tietenkään:/...
toki apua olisi hyvä ehkä hakea, vaikka itseni tuntien en sitä koskaan tule hakemaan ellei joku läheiseni suorastaan raahaa minua lääkäriin, ainoa vaan ettei kukaan tiedä kuinka paha tämä ongelmani oikeastaan on!
enkä ole edes varma että auttaisiko joku terapia tai psykologolla käynti! eniten auttaisi jos saisi mahdollisimman paljon positiivisia kokemuksia ja sitkeitä miehiä jotka eivät "säiky" ujouttani ja hermostuneisuuttani, mutta sellaista tuskin tulee koskaan tapahtumaan..
sellainen harrastus varmaankin olisi hyväksi missä paljon suurinpiiretin samanikäsiä miehiä ja vaikka jännittäisi ei eristäytyisi pelkästään naisten seuraan... niin ja en minäkään mielelläni mene miesten palveltavaksi kauppaan tms..
tulipas paljon asiaa.. mulla on varmaan joku tarve purkaa tätä asiaa kun tunnun olevan ainoa ihminen jonka itse tunnen jolla ei minkäänlaista kokemusta seurustelun tai muun sellaisen saralta:((
Jos tuosta tekstistä vaihtaa sukupuolta kuvaavat sanat keskenään niin alkaa muistuttaa minun tarinaani (sillä erolla että harrastukseni ovat hyvin sukupuolineutraaleja, eivätkä kovin sosiaalisia).
Ei se helppoa ole meillä miessukukunnan ujoimmillakaan. Viime viikolla tein oman henkilökohtaisen ennätykseni, yritin voittaa itseni ja mennä juttelemaan yhdelle mukavanoloiselle tytölle... Pääsin jo puolentoista metrin päähän mutta sitten paniikki iski ja singahdin ulos lähimmästä ovesta.
Tavallaan huvittavaa että ikää kuitenkin on jo kertynyt melkein neljännesvuosisata ja silti voi olla näin vaikeaa. Tilanne ahdistaa mutta ei vain pysty tekemään sitä ratkaisevaa liikettä.
Minullakin on korkea kynnys lähteä hakemaan apua psykologilta tms. Toisaalta ymmärrän, ettei asioiden ainainen pyörittely omassa päässä välttämättä johda mihinkään. Olisi edes sydänystävä, jolle jutella...
Seurusteluasioissa niin kuin muissakin ihmissuhteissa varmasti itseluottamuksella on merkitystä - se ei ole minulla aivan korkeimmillaan. En myöskään yleensä osaa vastata nokkelasti toisen yllättävään tokaisuun tai kysymykseen. Vasta jälkeenpäin keksin, mitä olisin voinut vastata. Ehkä en vain ole saanut tarpeeksi harjoitusta tällä saralla. Helpompaa on, jos toinen jaksaa yhä uudelleen jutella minulle, vaikken vastaisi kovin monisanaisesti.
Jos tiedän näkeväni ihastukseni, niin yritän etukäteen psyykata itseäni, jotta olisin edes eleiden tasolla rohkeampi. Sekin on jo vaikeaa, ujous puskee helposti esiin. Ihastuminen sinänsä jo aiheuttaa jännitystä, mutta sitten pitäisi vielä saada ujouskin ohitettua, ja muiden ihmisten edessä omien tuntemusten näyttäminen toiselle ei ole helppoa. Kyllähän se auttaisi, jos olisi joku ystävä patistamassa ja rohkaisemassa.
eniten tässä tilanteessa harmittaa juuri se kun ei ole sellaista ystävää jolle jutella ja purkaa tätä asiaa... on minulla monta ystävää ja pari TODELLA hyvääkin, mutta ei sellaista jolle voisin ihan oikeasti kertoa kaikki asiat, kuten tämän suuren ujouden miehiä kohtaan:/
lähes kaikki ystäväni seurustelevat tai jollei seurustele niin ainakin "kova haku päällä" koko ajan. Toki itsekin haluaisin itselleni jonkun mutta en ikinä tee asialle mitään ja mieluummin elän yksin ajattelemattakaan "hankkia" itselleni ketään koska tiedän että luultavasti ahdistuisin tilanteesta niin paljon että olisi parempi luovuttaa kuin yrittää..oivoi..
Sinkkuudessa on omat hyvät puolensa, mutta minua on ruvennut ahdistamaan se, ettei ole ketään. Haluaisin keskustella asioista, koskettaa toista, olla lähellä, nauraa, tuntea...
Onhan minulla perhe, sisaruksia jne. mutta ei se ole sama asia eikä minusta ole luonnollista puhua heille kaikesta. Oikeastaan yritän juuri heille vakuuttaa, että elämässäni kaikki on hyvin.
Minusta tuntuu siltä, etten pysty ikinä lähestymään ihmisiä ilman toisen avustusta tai aloitetta. Olen yrittänyt järkeistääkin itselleni näitä asioita, mutta muuri on ja pysyy. Ympärillä pitäisi kai olla ystäviä, joiden siivellä ikään kuin menisin erilaisiin tilanteisiin ja saisin ehkä harjoiteltua rentoa keskustelua, olemista ja vähentäisin itseni tarkkailemista.
On aika iso asia se, että tietää lähellä olevan jonkun, johon voi luottaa ja turvautua. Ihminen, jonka seurassa voi olla oma itsensä eikä ympärillä olevista ihmisistä tarvitse välittää. Kuunnelkaa James Morrisonin laulu You make it real - tunne, jonka jokaisen maailman ihmisen pitäisi omistaa.