en tiedä mistä aloittaisin, tuntuu että koko elämäni on ollu täynnä vaikeuksia jotka on johtanut nyky tilanteeseeni. olen siis tällä hetkellä 23-vuotias nainen ns"terve", eli mitään apua en ole vielä hakenut/saanut eikä ole diagnooseja,mutta voimani alkaa olla lopussa ja tuntuu että elämä valuu täysin hukkaan.
haluan kertoa hieman elämästäni,jos joku jaksaisi lukea avunhuutoni ja jotenkin auttaa. kiitos jo etukäteen.
lapsuudesta asti olen ollut perusluonteeltani apaattinen, äitini itki hyvin usein,nyt tiedän hänen olleen aina masentunut ja käyttäneen vahvaa lääkitystä vuosikymmenten ajan. ylä asteella olin koulukiusattu vakaumukseni vuoksi, sen otin todella raskaasti. asuinhan pienellä paikkakunnalla jossa meidän perheemme oli ainut uskovainen perhe, joten nuoresta asti olin tuntenut häpeää ja jopa vihaa pehettäni kohtaan tämän takia, puhumattakaan siitä etten tuntenut kuuluvani mihinkään, en ollut kenenkään kanssa samanlainen. oli minulla muutama hyvä ystäväkin toki, mutta elämä ei ollut helppoa. ylä asteella jouduin myös hyväksi käytetyksi, siinä iässä kaipasin vain jonkun hyväksyntää ainaisen kiusaamisen vastapainoksi ja netistä löysinkin komean miehen, jonka ikä tosin lähenteli 40.v!!! nyt tajuan hänen olleen täysi pedofiili, silloin olin häneen rakastunut, hänen ostamiiin kalliisiin lahjoihin ja ylistyksiin ulkonäöstäni ja kuinka olin kypsempi kuin muut ikäiseni. salainen suhde jatkui välillämme usean vuoden ajan.
yläasteelta päästyäni muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, elämäni alkoi uudelleen. tunsin olevani onnellinen,tavallinen nuori. sain paljon uusia ystäviä, eikä minua syrjitty. olin elämäniloinen ja aamusta iltaan kavereideni kanssa, se olikin parasta aikaa elämässäni jota haikeudella muistelen.
näin meni liki 2-vuotta. sitten aloin masentua, syytä en tiedä. vähitellen en jaksanut enään olla kavereiden kanssa, pikkuhiljaa itse supistin kaveripiiriäni lakkasin vastaamasta puheluihin viikkojen ajan ja kieltäydyin tapaamasta. Minulla oli niin vaikea olla ihmiseten seurassa jotka pursusivat elämää ja iloa, kun itsellä sydän vain itki ja mieli synkkä, enkä nähnyt mitään syytä iloon enkä pystynyt nauramaan. minua myös loukkasi se kun kukaan ei ymmärtänyt pahaa oloani, sain vain kuulla ihmetyksiä "mitä aina masistelen". niinpä masistelin itsekseni päivät miettien elämää ja kaiken aikaa itkien ja toivoen kunpa piina loppuisi ja saisin kuolla pois kärsimästä.
kouluni sain kuitenkin käytyä ja työ elämässä nyt ollut jo liki 4 vuotta.
tasainen masennukseni on kestänyt siis nyt 4-5vuotta. n,kaksi vuotta sitten oireeni paheni, en tiedä mikä tää on, ahdistus, paniikkihäiriö, sos tilanteiden pelko vai mikä! tunnen siis oloni muiden seurassa epämiellyttäväksi myös niiden harvojen kavereiden joita vielä jäljellä, kokoajan jännitys päällä enkä voi olla normaalisti. julkiset paikat, KAUPPA tuottaa suurta haastetta. päässäni humisee, huimaa, sydän hakkaa, jalat hyytelönä sekä kädet tärisee ja tunnen pyörtyväni ja kasvoni aina muuttuvat puna laikkuiseksi!! todella noloa. tämä siis lähes joka helvetin kerta kun julkisille paikoille menen. myös työ elämään vaikuttaa, vaikka tutut ihmiset, silti joutuessani vähänkin esille niin että muut katselee tekemistäni, kohtaus pukkaa päälle.
myös pitkiä parisuhteita minulla on ollut, kaikki päättyneet minun ongelmieni takia. kuka jaksaa tällaista synkkää masistelijaa joka ei kykene muuta tekemään kuin töissä ja kotona nyhväämään. nykyään enään en itke, olan kai turtunut.. käyn vain töissä ja kotona mistään nauttimatta. tarkennan vielä että tämä kumma olo tila on toisinaan myös aivan kotona ollessa, joskus jopa useita päiviä putkeen, tosin silloin ei kaikki oireet esiinny, lähinnä jakuva huimaus ja epävarmuus ja ahdistus.
Olen niin katkera,siitä että tunnen olevani niin huonossa kunnossa, miksei minua kukaan ole auttanut, ystävät, perhe, ei kukaan!!!
itsellä niin kova häpeä ja kynnys hakeutua hoitoon, vaikka ollut mielessä monen vuoden ajan. enkä edes tiedä mihin pitäisi mennä. en tiedä haluaisinko lääkitystä vai olenko valmis kertomaan ventovieraalle elämääni kasvotusten jossain terapiassa. Jaksoikohan kukaan edes lukea tarinaani, jos luit, ole kiltti ja kerro mitä ajattelet tilanteestani. kiitos.
haluan kertoa hieman elämästäni,jos joku jaksaisi lukea avunhuutoni ja jotenkin auttaa. kiitos jo etukäteen.
lapsuudesta asti olen ollut perusluonteeltani apaattinen, äitini itki hyvin usein,nyt tiedän hänen olleen aina masentunut ja käyttäneen vahvaa lääkitystä vuosikymmenten ajan. ylä asteella olin koulukiusattu vakaumukseni vuoksi, sen otin todella raskaasti. asuinhan pienellä paikkakunnalla jossa meidän perheemme oli ainut uskovainen perhe, joten nuoresta asti olin tuntenut häpeää ja jopa vihaa pehettäni kohtaan tämän takia, puhumattakaan siitä etten tuntenut kuuluvani mihinkään, en ollut kenenkään kanssa samanlainen. oli minulla muutama hyvä ystäväkin toki, mutta elämä ei ollut helppoa. ylä asteella jouduin myös hyväksi käytetyksi, siinä iässä kaipasin vain jonkun hyväksyntää ainaisen kiusaamisen vastapainoksi ja netistä löysinkin komean miehen, jonka ikä tosin lähenteli 40.v!!! nyt tajuan hänen olleen täysi pedofiili, silloin olin häneen rakastunut, hänen ostamiiin kalliisiin lahjoihin ja ylistyksiin ulkonäöstäni ja kuinka olin kypsempi kuin muut ikäiseni. salainen suhde jatkui välillämme usean vuoden ajan.
yläasteelta päästyäni muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, elämäni alkoi uudelleen. tunsin olevani onnellinen,tavallinen nuori. sain paljon uusia ystäviä, eikä minua syrjitty. olin elämäniloinen ja aamusta iltaan kavereideni kanssa, se olikin parasta aikaa elämässäni jota haikeudella muistelen.
näin meni liki 2-vuotta. sitten aloin masentua, syytä en tiedä. vähitellen en jaksanut enään olla kavereiden kanssa, pikkuhiljaa itse supistin kaveripiiriäni lakkasin vastaamasta puheluihin viikkojen ajan ja kieltäydyin tapaamasta. Minulla oli niin vaikea olla ihmiseten seurassa jotka pursusivat elämää ja iloa, kun itsellä sydän vain itki ja mieli synkkä, enkä nähnyt mitään syytä iloon enkä pystynyt nauramaan. minua myös loukkasi se kun kukaan ei ymmärtänyt pahaa oloani, sain vain kuulla ihmetyksiä "mitä aina masistelen". niinpä masistelin itsekseni päivät miettien elämää ja kaiken aikaa itkien ja toivoen kunpa piina loppuisi ja saisin kuolla pois kärsimästä.
kouluni sain kuitenkin käytyä ja työ elämässä nyt ollut jo liki 4 vuotta.
tasainen masennukseni on kestänyt siis nyt 4-5vuotta. n,kaksi vuotta sitten oireeni paheni, en tiedä mikä tää on, ahdistus, paniikkihäiriö, sos tilanteiden pelko vai mikä! tunnen siis oloni muiden seurassa epämiellyttäväksi myös niiden harvojen kavereiden joita vielä jäljellä, kokoajan jännitys päällä enkä voi olla normaalisti. julkiset paikat, KAUPPA tuottaa suurta haastetta. päässäni humisee, huimaa, sydän hakkaa, jalat hyytelönä sekä kädet tärisee ja tunnen pyörtyväni ja kasvoni aina muuttuvat puna laikkuiseksi!! todella noloa. tämä siis lähes joka helvetin kerta kun julkisille paikoille menen. myös työ elämään vaikuttaa, vaikka tutut ihmiset, silti joutuessani vähänkin esille niin että muut katselee tekemistäni, kohtaus pukkaa päälle.
myös pitkiä parisuhteita minulla on ollut, kaikki päättyneet minun ongelmieni takia. kuka jaksaa tällaista synkkää masistelijaa joka ei kykene muuta tekemään kuin töissä ja kotona nyhväämään. nykyään enään en itke, olan kai turtunut.. käyn vain töissä ja kotona mistään nauttimatta. tarkennan vielä että tämä kumma olo tila on toisinaan myös aivan kotona ollessa, joskus jopa useita päiviä putkeen, tosin silloin ei kaikki oireet esiinny, lähinnä jakuva huimaus ja epävarmuus ja ahdistus.
Olen niin katkera,siitä että tunnen olevani niin huonossa kunnossa, miksei minua kukaan ole auttanut, ystävät, perhe, ei kukaan!!!
itsellä niin kova häpeä ja kynnys hakeutua hoitoon, vaikka ollut mielessä monen vuoden ajan. enkä edes tiedä mihin pitäisi mennä. en tiedä haluaisinko lääkitystä vai olenko valmis kertomaan ventovieraalle elämääni kasvotusten jossain terapiassa. Jaksoikohan kukaan edes lukea tarinaani, jos luit, ole kiltti ja kerro mitä ajattelet tilanteestani. kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
menisit lääkäriin? Tilanteesi ei ole itenkään ainutlaatuinen, apua on tarjolla, jos vain otat sen vastaan.
-
Sinulla on oikeus parempaan elämään ja vointiin ja niihin päästäksesi sinun pitää ottaa se riski, että uskallat hakea apua.
Ensimmäinen askel on tilata aika terveyskeskuksesta ja kertoa tk-lääkärille, että tarvitset lähetteen erikoislääkärille ts. mielenterveystoimistoon tai psykiatrian poliklinikalle (sama asia, mutta paikkakuntakohtaisesti jommallakummalla nimellä).
Toivottavasti onnistuu heti ensiyrittämällä, mutta älä lannistu vaikka ensin osuisitkin törpölle lääkärille joka ei osaa asiaasi hoitaa.
Enemmän sinulla kuitenkin on voitettavaa kuin menetettävää jos vain uskallat apua lähteä etsimään.
Hakeudu työterveyslääkärin tai terveyskeskuslääkärin kautta terapiaan. Voi olla että mahdollisesti tarvitset lääkitystäkin jonkin aikaa. Tosi hyviä mielialalääkkeitä on olemassa, ei niitä pidä säikähtää. Sanoit, että on korkea kynnys lähteä lääkäriin. Yhden kynnyksen ylitit kun kirjoitit tänne. Seuraava kynnys vois olla se lääkäriajan tilaus. Sinulla on ollut paljon vaikeita kokemuksia elämässäsi ja ne ovat jälkensä jättäneet. Nyt olisi korkea aika lähteä purkamaan asioita juttelemalla. Ratkaisu ja apu ei löydy hetkessä, älä lannistu. Pikku hiljaa asiat selkenevät, pitkällä aikavälillähän ne ongelmat ovat kasaantuneetkin. Näyttää siltä että et nyt yksin selviä niistä.