Estynyt persoonallisuushäiriö

Nimetön

onko kohtalotovereita?? Mulla todettiin hiljattain estynyt persoonallisuus, tyypillisiä oireita ovat ahdistus ihmisten seurassa, jännittäminen tilanteissa joissa normaalit ihmiset eivät sitä tunne, pettymyksen ja torjunnan pelko joka voi johtaa ihmiskontaktien välttämiseen. Itselläni on muutama hyvä kaveri joiden kanssa pystyn olemaan luonnollisesti, mutta jännittäminen ja epävarmuus ilmenee etenkin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. -M 22v-

60

18619

Vastaukset

  • kanssa hellittää.

    Itselleni olisi voinut parikymppisenä tehdä saman diagnoosin, mutta enin ujous on karissut matkan varrella.

    Yksi neuvo: ihmisten seurassa koita keskittyä enemmän toisiin kuin itseesi. Opettele olemaan kiinnostunut kuuntelija. Ja ennen kaikkea opettele naurahtelemaan hyväksyvästi omille mokailuille.
    Kun keksityt itsesi sijasta muihin, huomaat kummallisen asian: ei ne toiset ole mitään super. Ne on pelkääviä, hölmöjä, typeriä mokailijoita. Nekin!

  • Mulla on estynyt persoonallisuus ainakin jossain vaiheessa diagnisoitu, en tiedä tämän hetken diagnoosista, mutta ainakin olen varma, että noi mitä luettelit täsmää muhun täysin edelleen.

    Erona, että mulla ei ole edes hyviä kavereita, ainoastaan ok-vanhoja-tuttuja, joita nään tosi harvoin. Niiden kanssakin tunnen aluksi pahaa ujoutta/epämukavuutta, ja vaatii ainakin päivän tai pari paljon kanssakäymistä niiden kanssa, että osaan vapautua niiden seurassa edes jotenkin.

    Mulle aivan sama onko kyseessä vastakkainen sukupuoli vai omaa sukupuolta, jännitän ja oon lähes mykkä yms aina.

  • ongelmaasi, mutta jos sulla on muutamakin kaveri, joiden kanssa voit olla TÄYSIN LUONNOLLISESTI. Niin en puhuisi estyneestä persoonasta.
    Jos on estynyt persoonallisuus, niin estyneisyys on kyllä sitä luokkaa, että ei ole yhtään niitä ystäviä, koska ei kykene vapautumaan kenenkään seurassa. Ja aivan sama onko kyseessä samaa vai eri sukupuolta.

    Saatat kärsiä pahasta ujoudesta kyllä, mutta se voi helpottaa iän myötä. Tämä siis minun mielipiteeni.

    • sun täytynee perustaa oma vastaanotto. Sellaisille ihmisille jotka eivät ollenkaan kykenen sosiaaliseen kanssakäymiseen on ERIKSEEN diagnoosit, kuten eristäytyvä tai epäluuloinen persoonallisuus. Se että vaivani on lievä, ei poista sitä tosiasiaa että se on häiriö. Ei mielikuvituksen tuotettta. Ota pelle asioista selvää ennenkuin kirjoittelet tänne.


    • M 22 kirjoitti:

      sun täytynee perustaa oma vastaanotto. Sellaisille ihmisille jotka eivät ollenkaan kykenen sosiaaliseen kanssakäymiseen on ERIKSEEN diagnoosit, kuten eristäytyvä tai epäluuloinen persoonallisuus. Se että vaivani on lievä, ei poista sitä tosiasiaa että se on häiriö. Ei mielikuvituksen tuotettta. Ota pelle asioista selvää ennenkuin kirjoittelet tänne.

      Mul ei ole kovin lievää tuo,koska en pysty edes läheisteni seurassa olemaan...
      Että tällaista minulla...en siis pysty KENENKÄÄN kanssa olemaan...


    • Se on kyllä todellakin niin, että häiriöitä on eri asteisia ja vaikka olisikin ystäviä niin silti voi olla estynyt persoonallisuus. Vaikka estynyt persoonallisuus haluaisi luoda ihmissuhteita ja on kykenemätön siihen jännittämisen vuoksi, voin itse kuitenkin keskustella rentoutuneemmin tietynlaisten ihmisten kanssa. Itse olen ollut sairaslomalla kaksi kuukautta, koska töihin meno ahdistaa ja pelkään sitä, muiden kritiikkiä ja mitä muut minusta ajattelee. Itselläni toinen lääkäri epäili estyneisyyttä, mutta oma lääkäri kirjoitti sairasloman työuupumuksesta. Itse kuitenkin kallistun estyneisyyden puoleen, koska olin aikaisemmastakin työpaikastani sairaslomalla pitkään saman ongelman vuoksi.


    • M 22 kirjoitti:

      sun täytynee perustaa oma vastaanotto. Sellaisille ihmisille jotka eivät ollenkaan kykenen sosiaaliseen kanssakäymiseen on ERIKSEEN diagnoosit, kuten eristäytyvä tai epäluuloinen persoonallisuus. Se että vaivani on lievä, ei poista sitä tosiasiaa että se on häiriö. Ei mielikuvituksen tuotettta. Ota pelle asioista selvää ennenkuin kirjoittelet tänne.

      jos sait viestistäni ikävän tunteen. En ole mikään pelle.

      Olen itsekin käynyt psyk.sairaanhoitajalla juttelemassa, ja minulle myös tehtiin hiljattain jotain psykologisia testejä.
      Mutta en saanut diagnoosia. Ja tämä hoitajani väittää ettei minulla ole mitään estynyttä persoonaa.
      Vaikka jokainen kohta mitä estyneestä persoonallisuudesta sanotaan, sopii minuun.

      Ilmoitin kyllä hänelle eriävän mielipiteeni (hän väitti että jos on estynyt persoonallisuus, niin puheen tuottaminenkin on hirveän vaikeaa...!? onkohan näin. Pystyn siin kyllä vastaanotolla kertomaan ongelmiani, mutta normaali elämässä on sitten täysin eri asia.)

      Minulla on siis yksi kaveri (ja toinen jota tosi harvoin nään), joiden kanssa JOTENKUTEN pystyn juttelemaan, mutta EN olemaan täysin oma itseni. Josta siis seuraa se, että läheiset suhteet heihin puuttuvat---> eihän kukaan voi tuntea minua kunnolla, kun en kykene olemaan oma itseni! Olen usein uupunut ja ahdistunut seurassa olemisen jälkeen.
      Välttelen ammatteja joissa joutuisin ihmisten kanssa tekemisiin (olen siis työtön) Pelkään ,että olen vastenmielinen ihminen. Toisten seurassa syöminen on tuskaa jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.

      Mutta siitä huolimatta en saanut diagnoosia.

      Siitä siis kuvitelmani, että ei ole estynyt persoona, jos kykenee jollain lailla ihmissuhteisiin.
      Mutta alan kyllä kallistua sille kannalle, että tuo hoitaja on väärässä. Ja enkä oikein tajua miten se testeillä pystytäänkään testaamaan tuo häiriö....?

      Mutta samapa tuo, en minä diagnooseja tarvitsekaan (ei sen saaminen tuosta vain paranna), vaan jotain terapiaa tähän, että tulisin pikkuriikkisen edes rohkeammaksi.


    • ja anteeksi kirjoitti:

      jos sait viestistäni ikävän tunteen. En ole mikään pelle.

      Olen itsekin käynyt psyk.sairaanhoitajalla juttelemassa, ja minulle myös tehtiin hiljattain jotain psykologisia testejä.
      Mutta en saanut diagnoosia. Ja tämä hoitajani väittää ettei minulla ole mitään estynyttä persoonaa.
      Vaikka jokainen kohta mitä estyneestä persoonallisuudesta sanotaan, sopii minuun.

      Ilmoitin kyllä hänelle eriävän mielipiteeni (hän väitti että jos on estynyt persoonallisuus, niin puheen tuottaminenkin on hirveän vaikeaa...!? onkohan näin. Pystyn siin kyllä vastaanotolla kertomaan ongelmiani, mutta normaali elämässä on sitten täysin eri asia.)

      Minulla on siis yksi kaveri (ja toinen jota tosi harvoin nään), joiden kanssa JOTENKUTEN pystyn juttelemaan, mutta EN olemaan täysin oma itseni. Josta siis seuraa se, että läheiset suhteet heihin puuttuvat---> eihän kukaan voi tuntea minua kunnolla, kun en kykene olemaan oma itseni! Olen usein uupunut ja ahdistunut seurassa olemisen jälkeen.
      Välttelen ammatteja joissa joutuisin ihmisten kanssa tekemisiin (olen siis työtön) Pelkään ,että olen vastenmielinen ihminen. Toisten seurassa syöminen on tuskaa jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.

      Mutta siitä huolimatta en saanut diagnoosia.

      Siitä siis kuvitelmani, että ei ole estynyt persoona, jos kykenee jollain lailla ihmissuhteisiin.
      Mutta alan kyllä kallistua sille kannalle, että tuo hoitaja on väärässä. Ja enkä oikein tajua miten se testeillä pystytäänkään testaamaan tuo häiriö....?

      Mutta samapa tuo, en minä diagnooseja tarvitsekaan (ei sen saaminen tuosta vain paranna), vaan jotain terapiaa tähän, että tulisin pikkuriikkisen edes rohkeammaksi.

      Sairaanhoitajat eivät anna diagnooseja!


    • ja anteeksi kirjoitti:

      jos sait viestistäni ikävän tunteen. En ole mikään pelle.

      Olen itsekin käynyt psyk.sairaanhoitajalla juttelemassa, ja minulle myös tehtiin hiljattain jotain psykologisia testejä.
      Mutta en saanut diagnoosia. Ja tämä hoitajani väittää ettei minulla ole mitään estynyttä persoonaa.
      Vaikka jokainen kohta mitä estyneestä persoonallisuudesta sanotaan, sopii minuun.

      Ilmoitin kyllä hänelle eriävän mielipiteeni (hän väitti että jos on estynyt persoonallisuus, niin puheen tuottaminenkin on hirveän vaikeaa...!? onkohan näin. Pystyn siin kyllä vastaanotolla kertomaan ongelmiani, mutta normaali elämässä on sitten täysin eri asia.)

      Minulla on siis yksi kaveri (ja toinen jota tosi harvoin nään), joiden kanssa JOTENKUTEN pystyn juttelemaan, mutta EN olemaan täysin oma itseni. Josta siis seuraa se, että läheiset suhteet heihin puuttuvat---> eihän kukaan voi tuntea minua kunnolla, kun en kykene olemaan oma itseni! Olen usein uupunut ja ahdistunut seurassa olemisen jälkeen.
      Välttelen ammatteja joissa joutuisin ihmisten kanssa tekemisiin (olen siis työtön) Pelkään ,että olen vastenmielinen ihminen. Toisten seurassa syöminen on tuskaa jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.

      Mutta siitä huolimatta en saanut diagnoosia.

      Siitä siis kuvitelmani, että ei ole estynyt persoona, jos kykenee jollain lailla ihmissuhteisiin.
      Mutta alan kyllä kallistua sille kannalle, että tuo hoitaja on väärässä. Ja enkä oikein tajua miten se testeillä pystytäänkään testaamaan tuo häiriö....?

      Mutta samapa tuo, en minä diagnooseja tarvitsekaan (ei sen saaminen tuosta vain paranna), vaan jotain terapiaa tähän, että tulisin pikkuriikkisen edes rohkeammaksi.

      Sairaanhoitaja voi korkeintaan ohjata psykologin tai psykiatrin puheille, mikäli vaikutat sellaisen tarpeessa olevalta. Kuka sinulle on väittänyt sairaanhoitajalla olevan diagnosointivaltuudet? Jos sinulla on jalka poikki ja sääriluusi on säpäleinä, tarvitsetko kirurgia vai sairaanhoitajaa? Sama asia. Menet vaan suoraan psykologin tai psykiatrin puheille.


    • ja anteeksi kirjoitti:

      jos sait viestistäni ikävän tunteen. En ole mikään pelle.

      Olen itsekin käynyt psyk.sairaanhoitajalla juttelemassa, ja minulle myös tehtiin hiljattain jotain psykologisia testejä.
      Mutta en saanut diagnoosia. Ja tämä hoitajani väittää ettei minulla ole mitään estynyttä persoonaa.
      Vaikka jokainen kohta mitä estyneestä persoonallisuudesta sanotaan, sopii minuun.

      Ilmoitin kyllä hänelle eriävän mielipiteeni (hän väitti että jos on estynyt persoonallisuus, niin puheen tuottaminenkin on hirveän vaikeaa...!? onkohan näin. Pystyn siin kyllä vastaanotolla kertomaan ongelmiani, mutta normaali elämässä on sitten täysin eri asia.)

      Minulla on siis yksi kaveri (ja toinen jota tosi harvoin nään), joiden kanssa JOTENKUTEN pystyn juttelemaan, mutta EN olemaan täysin oma itseni. Josta siis seuraa se, että läheiset suhteet heihin puuttuvat---> eihän kukaan voi tuntea minua kunnolla, kun en kykene olemaan oma itseni! Olen usein uupunut ja ahdistunut seurassa olemisen jälkeen.
      Välttelen ammatteja joissa joutuisin ihmisten kanssa tekemisiin (olen siis työtön) Pelkään ,että olen vastenmielinen ihminen. Toisten seurassa syöminen on tuskaa jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.

      Mutta siitä huolimatta en saanut diagnoosia.

      Siitä siis kuvitelmani, että ei ole estynyt persoona, jos kykenee jollain lailla ihmissuhteisiin.
      Mutta alan kyllä kallistua sille kannalle, että tuo hoitaja on väärässä. Ja enkä oikein tajua miten se testeillä pystytäänkään testaamaan tuo häiriö....?

      Mutta samapa tuo, en minä diagnooseja tarvitsekaan (ei sen saaminen tuosta vain paranna), vaan jotain terapiaa tähän, että tulisin pikkuriikkisen edes rohkeammaksi.

      hei,

      Kävin juuri psykiatrian lääkärillä, Hän teki minusta useita diagnooseja, kosk vaivoja oli eri sorttisia. Hän diagnosoi mm. että olen estynyt persoonallisuus, vaikka pystyn juttelemaan kenen kanssa hyvänsä. Toki liittyen jännitystä, pelkoja. Eli no problem jos saa sen diagnoosin, sehän on vaan DIaGNOOSI !!! Olin iloinen , että selvis tääkin.


    • M 22 kirjoitti:

      sun täytynee perustaa oma vastaanotto. Sellaisille ihmisille jotka eivät ollenkaan kykenen sosiaaliseen kanssakäymiseen on ERIKSEEN diagnoosit, kuten eristäytyvä tai epäluuloinen persoonallisuus. Se että vaivani on lievä, ei poista sitä tosiasiaa että se on häiriö. Ei mielikuvituksen tuotettta. Ota pelle asioista selvää ennenkuin kirjoittelet tänne.

      Meille kaikille voi diagnosoida jonkinasteisen esteyneen tai minkä tahansa persoonallisuushäiriön, jos tuolle linjalle lähdetään. Se tarkoittaa sitä, että koko diagnoosi trivialisoituu, koska se voidaan todeta melkein kaikilla paitsi Jari Sarasvuolla ja Piia-Noora Kaupilla.


    • Kyllä estyneellä persoonallisuushäiriöisellä voi olla ystäviä.


  • Niin, eli ei ole meikäläisellä todettu mitään sellaisia häiriöitä, mutta ujo olen ja kavereita on tasan yksi, tai ehkä kaksi. Tuntuu että ei ole mitään sanomista kenellekkään. Puhun kyllä, jos minullekin puhutaan, mutta en kehtaa tyrkyttää itseäni. Useimmiten kuuntelen mieluummin kuin puhun, ja puhun vasta kun on oikeasti jotain sanottavaa. Uskon että ainakin työkaverit arvostavat tätä piirrettä minussa, koska en ole mikään "viisastelija". Kavereita ei todellakaan ole montaa, eli olen melko..tai siis aika pirun yksinäinen. Töissä minulle ei kukaan puhu juuri muista kuin työasioista, mutta toisaalta se on molemminpuolista. Tuntuu että kaikilla on elämä jossain työpaikan ulkopuolella ja minulla ei ole mitään muuta kuin tämä työ. En oikein tiedä haluanko ihmisiä lähelleni vai en. Kaikilla tuntuu olevan niin pirun kova kiire jonnekin, ja minä olen jo pysähtynyt.

  • Joo tuttua..hirveän kielteiset ajatukset toisista ihmisistä ja siitä mitä ne ajattelee musta ja että olen nyt riittämätön, en pysty olemaan kenenkään seurassa oma itseni.;/
    ja sen takia ihmissuhteiden ylläpito on yhtä taistelua, on joitain ystäviä mutta niitä tapaa harvoin ja ne ei tuota paljoakaan tyydytystä paitsi sen, että on edes joku jonka kanssa näyttäytyä, joskus;D.
    Olis ihan kiva vaik mailailla kun ollaan kohtalotovereita!:) ?

    • ihan kuin minun näppiksestä tuo tekstisi.


    • kohtalotovereita on kirjoitti:

      ihan kuin minun näppiksestä tuo tekstisi.

      Niinhän se onkin pölkkypää. Kaikki tekstit S 24 palstalla on sun näppiksestä


  • minäkin kärsin kyseisestä ongelmasta. diagnoosia ei ole koskaan tehty, mutta oiresta tunnistan iteseni. Mullakin on muutama vanhakaveri joiden kanssa on helppo olla, mutta muut onkin sitten toinen juttu. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat, ja kaikki missä joutuu puhumaan vieraille. En ole edes mennyt töihin ammattiin johon valmistuin koska tuntuu että en selviäisi paineista. Mokaamisen pelko on niin suuri. Vastakkeasen sukupuolen kanssa kommunikointi on vaikeaa. En pysty seurustelemaan sillä toisen liian lähelle tuleminen aiheutta ahdistusta jota ei psyyke kestä. Oon aina ajatellu että mussa on jotain muutakin vikaa kuin pelkka ujous, koska ahdistun liika asioista. Tämä kyseinen häiriö kyllä selittäisi mikä mua vaivaa.

    • Minulla liittyy tähän estyneisyys ongelmaan myös se, että ihmiset eivät välttämättä huomaa, kuinka kovaa jännitän tilanteissa. Pystyn kyllä puhumaan ihmisille enkä yleensä mene lukkoon sosiaalisissa tilanteissa, jota aina pelkään etukäteen niin paljon, että lamaannun, enkä pysty menemään koko tilanteeseen. Lamaantumisen pelko johtuu siitä, että vaikka pystyn puhumaan ihmisille, en pysty ilmaisemaan ajatuksiani niin, että minut ymmärrettäisiin oikein. Kun en pysty sanomaan asioita jännittämisen vuoksi niinkuin ne ajattelen minulla tulee tunne, että ihmiset pitävät minua ihan tyhmänä ja yksinkertaisena. Jälkeenpäin aina mietin sanomisiani ja häpeän niitä ja mietin miksi en sanonut niin ja näin. Jos olen oikein jännittynyt saatan sanoa lauseita, joissa ei ole päätä eikä häntää.


    • jokuvaaan kirjoitti:

      Minulla liittyy tähän estyneisyys ongelmaan myös se, että ihmiset eivät välttämättä huomaa, kuinka kovaa jännitän tilanteissa. Pystyn kyllä puhumaan ihmisille enkä yleensä mene lukkoon sosiaalisissa tilanteissa, jota aina pelkään etukäteen niin paljon, että lamaannun, enkä pysty menemään koko tilanteeseen. Lamaantumisen pelko johtuu siitä, että vaikka pystyn puhumaan ihmisille, en pysty ilmaisemaan ajatuksiani niin, että minut ymmärrettäisiin oikein. Kun en pysty sanomaan asioita jännittämisen vuoksi niinkuin ne ajattelen minulla tulee tunne, että ihmiset pitävät minua ihan tyhmänä ja yksinkertaisena. Jälkeenpäin aina mietin sanomisiani ja häpeän niitä ja mietin miksi en sanonut niin ja näin. Jos olen oikein jännittynyt saatan sanoa lauseita, joissa ei ole päätä eikä häntää.

      Minulla sama ongelma kuin edellisellä. Pelkään että joku voisi pitää minua yksinkertaisena tai hidasälyisenä. Jos aloitan jonkun lauseen niin yhtäkkiä tulee täydellinen blackout ja en vain saa sanottua loppuun mitä piti. Todella ärsyttävää. Joskus minulla menee myös senat sakaisin ja se kuulostaa tyhmältä. Olen epäselvä sössöttäjä! Joskus sössötän ihan vaikka ystävänkin seurassa. Kun jännittää tuntuu, että aivoissa ei liiku kerta kaikkiaan yhtään mitään. Joskus olen hävennyt itseäni uudella työpaikalla kun on tuntunut, etten millään opi joitakin asioita, olenhan niin saatanan "tyhmä"!


  • minä myös yksinäinen, ei ole kavereita, saman työpaikan ihmisten kanssa pystyn puhumaan työjutuista, en omista asioista, mutta eihän minulle mitään tapahdukaan koskaan kun en missään käy. naisia ei työpaikalla ole, mutta mitään sosiaalista elämää en naisten kanssa pysty, korkeintaan netissä kirjoittelu. mikä sitten lienee vikana? masennuslääkkeitä 3 vuotta syönyt, muttei niistä mitään apua ole ollut, niin lopetin kun en viitsi niitä enää lisää hakea, nyt on kesäloma ja yksin sen vietän, nyt alkanut itsemurha ajatuksia tulla, kun ei tästä mihinkään muutu ja elämä tylsää tälläsenä epäkelpona yksilönä, niin joutaisi kai kuolla pois...

    • Mulla tällä hetkellä vaan muutama kaveri joiden kanssa tapaan kerran kuukaudessa. Mulle on aina koulussa ollut miltei mahdoton päästä porukkaan mukaan, vaikka ollaan kannustettukin. Mä en osaa puhua mistään. Torjumista on oppinut pelkämään. Mua on koulukiusattu parivuotta ala-asteella ja sen jälkeen mä oon miettinyt tosi paljon sosiaalisia tilanteita. Yläasteella kiusaaminen jatkui. Tosin se oli nälvimistä ja satunnaista. Itsetuntoon nuo ainakin vaikuttaa. Oli kyseessä sukulaiset, tuttavat tai lapsuudesta tutut kaverit mä joudun aina miettimään mitä mä sanon, etten tule torjutuksi tai joudu naurunalaiseksi.

      En kuitenkaan oo täysin yksin, perhe on tässä vielä kun kotona asun. Tosin tiedän, että muutaman vuoden päästä "joudun" muuttamaan pois ja olen lähes varma, että yksin jään. Kyllähän yksinkin pärjään, mutta kaipaan myös muita ihmisiä ympärilleni. Mulle ihan kaupassa käynti, ihmisten ilmoilla käveleminen tai joskus jopa ulos käveleminen jännittävät.

      Punastun myös todella helposti. Tää edesauttaa ongelmaa, kun puhuu "erottuu" huonolla tavalla edukseen. Toisaalta pelkään puhumista ja torjutuksi tulemista jo muutenkin, lisäksi pelkään punastumista. Päivittäiset sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita ja en usko että mikään tulee todella auttamaan minua.

      Mietin puhuessani ääntäni. Ikäänkuin "pusken" puheen ulos. Puhuminen tuntemattomille on aina hankalaa. En ole ollut lääkärissä, miten uskaltaisin sinne mennä? Mitään apua sieltä ei kuitenkaan saa. Tulevaisuus on näillä näkymin synkkä, miten ikinä saan töitä? Työhaastatteluun kaikki kuitenkin kaatuu.

      Itsemurhaa olen miettinyt muutaman vuoden. Tosin, koskaan en ole vakavasti toteuttanut tai yrittänyt mitään. En halua aiheuttaa kärsimystä perheelleni. Jos perhettäni ei olisi, en pystyisi elämään.

      Vaikka tilanteet jännittävät ja ovat vaikeita, joskus pystyn rohkaisemaan itseni ja puhumaan. Kiusaamisistakin on jo hieman aikaa ja olen yrittänyt pakottaa itseni sosiaalisiin tilanteisiin. En pysty suoritumaan tilanteista punastumatta, mutta pystyn hoitamaan asioitani ja joskus olen "ylpeä" kun onnistun sosiaalisesta tilanteesta kuten kassalla tai pankissa asioimisesta.


    • samanlaisia synkkiä ajatuksia täälläkin. Kouluja sai vielä käytyä, kun lääkkeitä jännittämiseen käytti. Töihin ei ole ollut mitään asiaa, koska haastattelut menee jännittäessä ja insinöörin tehtävissä ei saisi paljon jännitellä. Työntekijätehtäviin ei asiaa, kun liikaa koulutusta. Naisiin tutustumisyritykset lopetin jo 5 vuotta sitten, kun yleensä olin heille kuin ilmaa jne.


  • Vanhahko aihe tämä, mutta osui haaviin kun googlettelin taas vaihteeksi estyneestä persoonallisuudesta. Itselläni ei ole kyseistä diagnoosia.. enpä kyllä koe että minua olisi asianmukaisesti arvioitu edes. Olin ryhmäterapiassa puolisen vuotta joskus ja ryhmässä oli lähinnä sosiaalisista peloista kärsiviä ihmisiä. Itse en koe, että ihmisten läsnäolo varsinaisesti aiheuttaisi mitään pelkotiloja, mutta ne interaktiotilanteet kylläkin ja kaipaan paljon ns. akkujen lataamis aikaa jos olen "altistunut" ihmisille. Lisäksi tämä ongelma heijastuu omaan minäkuvaan hyvin voimakkaasti, eikä ole mikään pelkkä oire. Kavereita minullakaan ei ole tällä hetkellä samassa kaupungissa kuin yksi, jonka kanssa voin oikeasti viettää aikaa. Hänenkin kanssaan olen hyvin varovainen, etten tyrkytä itseäni ja yritän kaikin tavoin peittää häneltä oman tilanteeni, koska koen sen niin hävettäväksi. Välillä minusta tuntuu etten ole vain pelkästään välttelevä, vaan että olen myöskin persoonana epäkiinnostava ja jos yritän tuoda itseäni esille, niin se aiheuttaa ihmisissä vaivautuneisuuden tunteita. Välillä ahdistun ihmisistä niin pahasti, että vetäydyn täysin itseeni ja näissä tilanteissa alan kärsimään, koska eristäytyneisyys tekee minut lopulta masentuneeksi. Toisinaan tuntuu, että yritän muuttaa persoonaani välinpitämättömämmäksi ja muuttua epäsosiaaliseksi suojellakseni itseäni. Fantasioin siitä, että olisin ihmisille töykeä ja toisin esiin omia vastenmielisiä piirteitäni täysin estottomasti.

  • Itselläni on murrosiästä lähtien ollut oikeastaan vain pinnallisia ihmissuhteita, tuntuu kuin ei olisi riittävän hyvä, arvokas tai kiinnostava ihmisenä lähempään ihmissuhteeseen. Kuin ei olisi mitään annettavaa kenellekään, eikä kehtaa olla kenellekään tärkeä tällaisena. Aina, kun joku uusi tuttava mainitsee nimeni tai nauraa hauskalle jutulleni, hämmennyn. Joskus myös ahdistun ja haluaisin paeta tilanteesta. Rakastan kyllä uusia ihmisiä aina alussa, mutta siinä vaiheessa kun pitäisi jo alkaa tutustua syvemmin viettäen vapaa-aikaakin yhdessä, kyllästyn heihin ja itseeni ja alan ottaa takapakkia. Tuntemattomia ihmisiä rakastan erityisesti, niin kauan kun he eivät tiedä minusta mitään. Tiedän olevani heidän silmissään yhtä arvokas ja kiinnostava kuin muutkin, ja olen siksi paljon avoimempi ja rennompi heidän seurassaan, sillä hehän eivät tiedä minussa olevan mitään puutteita tai outoa. Kuitenkin heti jutellessani heidän kanssaan tunnen ja näen, kuinka he havaitsevat puutteeni ja epäkiinnostavuuteni ja mietin, että "Siinä meni sekin..." ja alan vältellä heitä (elleivät he osoita kiinnostusta edelleen), pelkään heidän huomanneen minun olevan heikko ja outo ja että he haluavat nyt pitää etäisyyttä minuun, joten minä teen sen, kai välttääkseni torjutuksi tulemista.
    Olen todella tosikko ja piittaamaton koskien omia asioitani ja elämääni, enkä halua, enkä osaa puhua niistä, mikä tosin olisi vaadittavaa ystävystyäkseen jonkun kanssa. Pelkään sitä, että joku haluaisi tutustua minuun, tietämättä ensin millainen tulen olemaan ja mitä minulta voi vaatia ihmissuhteessa. Mietin silloin, että mihin hän oikein tutustuisi, eihän minussa ole mitään tutustumista. En halua paljastaa itseäni, en itse asiassa edes tiedä mitä paljastaisin, vaan haluan säilyttää kiinnostavan ihmisen maineen.
    Erityisesti kahdestaan ollessa pelkään hiljeneväni ja lamaantuvani täysin, kun pitäisikin jutella, olla aktiivinen, mielenkiintoinen ja hauska. Näin yleensä käy, ja juttelusta tulee väkinäistä sanomisen keksimistä ja lopulta sitä vain luettelee ihan typeriä epäolennaisia toisiinsa liittymättömiä, jopa valheellisia asioita peräjälkeen toisen haukotellessa vieressä. Seuraavalla kerralla ei tarvitsekaan enää edes moikata. Alussa tutustuessa toiseen pitäisi puhua ja jutella niin maan pirusti, kiinnostavia ajateltuja mielipiteitä, outoja/hauskoja tapahtumia ja vääntää vielä vitsejäkin sopivin välein, jotta molemmat viihtyisi ja kiinnostus toisen seuraan säilyisi ja myös kasvaisi. Itse kun tykkäisin olla ihmisten kanssa heti samalla tapaa kuin perheeni parissa. Eli ottaa rennosti kuin vanhat tuttavukset, jotka tietävät jo toisistaan kaiken ja puhua vain mitä lystää, miten lystää ja milloin lystää. Mutta kun en osaa, eikä näin toimiessa tutustu kehenkään, herättää vain oudoksuntaa, ainakin minun ominaisella käytöksellä. Tutustuminen ahdistaa. Pitäisi olla mielipidettä, persoonallisuutta, aktiivisuutta, rohkeutta, hauskuutta. Ei näitä kotonakaan ole koskaan tarvinnut. Eikö näiden asioiden pitäisi tulla luonnostaan... Olen minäkin osannut saada hyviä kavereita ja pysyä hyviä kavereina monia, monia vuosia. Ne ystävyyssuhteet vain pikkuhiljaa haalenivat teini-iästä lähtien kun ihmissuhteet alkoivat muuttua monimutkaisemmiksi ja vaativammiksi. Enää ei riittänyt, että oli "kiva ja iloinen", piti erottua, olla läheinen ja jatkuvasti aktiivinen. Niinpä aloin pikkuhiljaa eristäytyä, tuntea riittämättömyyttä, joukkoon kuulumattomuutta, outoutta ja tylsyyttä, enkä enää kehdannut tunkea itseäni muiden elämään.
    Saisinpa apua jotenkin. Tosin on mahdotonta kuvitella toisenlaista minää. On niin tottunut siihen, että toiset ihmiset ovat sulle etäisiä ja sinä heille. Puhumaan vain hyvistä ja pinnallista asioista. Aika pelottava ajatus, ettei niin enää olisikaan.

    • Tiedän todellakin mistä puhutte täällä. Koen itseni estyneeksi myös, vaikka minua ei ole formaalisti diagnosoitu. Muutaman kerran olen yrittänyt puhua terv.keskuslääkärille jotain, mutta joka kerta minut on dissattu ja annettu vain muutama päivä sairaslomaa ja sanoneet vain että kyllä se siitä. En tiedä mitä pitäisi tehdä kun apuakaan ei meinaa saada. En haluaisi elää enää yksinäisyydessä. Minulla ei ole ystäviä..ei ole ollut viimeiseen viiteen vuoteen ja minusta on tullut sen verran arka jo, etten saa oikein sanotuksi mitään edes omille vanhemmilleni. Haluaisin kuitenkin saada ystäviä, edes yhden, mutta en vain kykene aloitteisiin. Eikä toinen osapuoli ole koskaan niin aktiivinen ja ymmärtävä, että tajuaisi miksi en kovin usein ota yhteyttä ja miksi epäilen omaa kiinnostavuuttani.
      Viime aikoina ongelmaksi on muodostunut ammatinvalinta. En vieläkään tiedä mihin sopisin, sillä jos ammatti painottaa liikaa sosiaalisuutta minua ei siellä alun jälkeen paljoa tulla näkemään. Nyt mietin erilaisia vaihtoehtoja ammateista, jotka ovat lähes yksinomaan itsenäistä työskentelyä. Täytyyhän sitä uskaltautua jokin ammatti itselle hankkimaan. Vuosia olen miettinyt pitäisikö ammatti valita omien kiinnostusten, kykyjen vai persoonallisuuden pohjalta. Nyt olen vakuuttunut, että työ täytyy valita ensisijaisesti persoonallisuuden pohjalta. Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa...


    • Estynyt85 kirjoitti:

      Tiedän todellakin mistä puhutte täällä. Koen itseni estyneeksi myös, vaikka minua ei ole formaalisti diagnosoitu. Muutaman kerran olen yrittänyt puhua terv.keskuslääkärille jotain, mutta joka kerta minut on dissattu ja annettu vain muutama päivä sairaslomaa ja sanoneet vain että kyllä se siitä. En tiedä mitä pitäisi tehdä kun apuakaan ei meinaa saada. En haluaisi elää enää yksinäisyydessä. Minulla ei ole ystäviä..ei ole ollut viimeiseen viiteen vuoteen ja minusta on tullut sen verran arka jo, etten saa oikein sanotuksi mitään edes omille vanhemmilleni. Haluaisin kuitenkin saada ystäviä, edes yhden, mutta en vain kykene aloitteisiin. Eikä toinen osapuoli ole koskaan niin aktiivinen ja ymmärtävä, että tajuaisi miksi en kovin usein ota yhteyttä ja miksi epäilen omaa kiinnostavuuttani.
      Viime aikoina ongelmaksi on muodostunut ammatinvalinta. En vieläkään tiedä mihin sopisin, sillä jos ammatti painottaa liikaa sosiaalisuutta minua ei siellä alun jälkeen paljoa tulla näkemään. Nyt mietin erilaisia vaihtoehtoja ammateista, jotka ovat lähes yksinomaan itsenäistä työskentelyä. Täytyyhän sitä uskaltautua jokin ammatti itselle hankkimaan. Vuosia olen miettinyt pitäisikö ammatti valita omien kiinnostusten, kykyjen vai persoonallisuuden pohjalta. Nyt olen vakuuttunut, että työ täytyy valita ensisijaisesti persoonallisuuden pohjalta. Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa...

      Täälläkin on yksi joka on alkanut epäillä että olisi kyse estyneestä persoonallisuudesta tai voihan tämä olla jotain moniongelmaakin.. Usein jännitän niin paljon että on melkein vaikea saada sanaa suustaan, on henkeä salpaava olo, riippuu vähän tilanteesta. Usein myöskin saatan sanoa asioita jotenkin hölmösti ja varmaan selkeästi kuulee, että jännitän. Ja varsinkin jos joutuu yksin jonkun ihmisen kanssa tekemisiin, koen oloni jotenkin uhatuksi, häpeän itseäni. Yleensä varsinkin sellaisessa tilanteessa, joka tulee yllättäen, joku kysyy jotain henkilökohtaista, eikä siinä voi olla vastaamatta, häkeltyy, ahdistuu, ei haluaisi kertoa itsestään mitään, mutta on pakko. Asian sanoo jotenkin tyhmästi, selvästi häkeltyneenä ja samalla paljastuu sanomisistakin poikkeavuus, esim. että ei ole missään töissä tai opiskelemassa tai muu välttelevyys. Minulla on myös punastumisongelma, senkin voimakkuus riippuu juuri ahdistuksen voimakkuudesta. Erityisesti jos jossakin tilanteessa joutuu istumaan paikoillaan kasvotusten, joku kysyy jotain henkilökohtaista, ei tiedä mitä sanoisi, mutta on pakko vastata jotain, häpeää sanomisiaan ja punastuu. Samoin esim. ruokailutilanteet toisten ihmisten kanssa ovat vastenmielisiä, varsinkaan siitä en pidä jos joku istuisi vastapäätä ja vielä tahtoisi jutella. Suoraan sanottuna olisi aivan varma, että saisin hirveän ahdistus-punastumis-kohtauksen ja sitten häpeäsin ja se pahenisi siitä vaan entisestään! Se hävettäisi aivan hirveästi, olisi toisen ihmisen mielestä jotain aivan käsittämätöntä. Toinenkin ihminen varmaan menisi siinä jotenkin noloksi, olisi aivan kauheaa! Siksi suorastaan joudun välttelemään sellaisia tilanteita.

      Välillä jos välttelee kaikenlaisia hankalia tilanteita, melkein unohtaa miten estynyt sitä onkaan ja sitten jossain tilanteessa se tulee itsellekin taas aika yllätyksenä. Myös perheenjäsenten kesken oleminen on tietenkin niin erilaista, että senkin vuoksi tilanteet vieraiden ihmisten kanssa yllättävät. Toisaalta ei perheenjäsenteenkään kesken kanssakäyminen aina välttämättä niin henkilökohtaista ole, mutta perheenjäseniä ei tarvitse sillä lailla hävetä ja epämukavissa tilanteissa voi myös väistyä helpommin yms.

      Minulla on myös sellainen juttu, että väsyn helposti ihmisten kanssa ollessani. Mitä pidempi tai intensiivisempi tilanne niin sitä väsyneempi olen. Olen usein sen jälkeen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysinen väsymys voi ehkä johtua myös siitä että en aina nuku kovin hyvin. Joka tapauksessa toipuminen kanssakäymisestä voi kestää koko sen saman päivän, joskus ehkä pidenpäänkin, ellei odotettavissa ole seuraavaa kanssakäymistä, johon joutuu taas kasaamaan itsensä ja rentoutumaan niin paljon kuin mahdollista. Usein myös perheenjäsenten läsnäolo ja rohkaisu ovat tärkeä asia palautumisessa. Joskus joidenkin vaativien päivien jälkeen minulla on ollut todella kummallinen, tukkoinen, utopinen ja outo olo. Sellainen sulkeutunut ja pelottava. Silloin tekee mieli käpristyä turvaan ja saada lohdutusta. Toisaalta siinä ei tiedä että mikä auttaisi, on niin paha olla, on väsynyt, masentunut, epätoivoinen, ahdistunut ja pelottaa että mitä tämä tällainen on. Loppujen lopuksi vain aika ja rauha taas parantavat ja palauttavat olon normaaliksi, niin että jälkikäteen on melkein vaikea muistaa sitä hirveää oloa.

      Usein pelottaa se, että voiko koskaan parantua, jos on tullut jo liian vanhaksi, piintynyt niin pahoin totuttuihin malleihin, jäänyt jotenkin liian turvattomaksi. Mutta aina jotenkin haluaa unohtaa ja pyrkiä eteenpäin, ja sitten taas joutuu kohtaamaan ja muistamaan todellisuuden.

      Minullakin on ollut ongelmia sen suhteen, että en oikein tiedä mihin ryhtyä. Jostain asioista voi olla kiinnostunut, mutta estyneisyys rajoittaa. On vaikea ottaa vastaan tietoa tai on hankala käytännössä tehdä jotain jos on niin jännittynyt. Itse saattaa myös tehdä asioista vaikeampia kuin mitä ne todellisuudessa ovat, jos ei luota itseensä ja oma arviointikyky ei jännittyneessä tilassa toimi. Tuttujen ihmisten seurassa on toisin, uskaltaa kysellä, on automaattisesti kiinnostunut, uskaltaa sanoa omat mielipiteensä, nauttii samalla seurasta ja yhdessäolosta.

      Tässä jotain minun sepustuksiani, en tiedä menikö jo asian ytimen vierestä ja tuliko muutenkin loppujen lopuksi vähän sekavaa tekstiä. Osaa kirjoittamastaan joutui oikein hahmottamaan mielessään, korjailemaan ja miettimään sen verran monimutkaisia ongelmia loppujen lopuksi. Lisäksi alkaa väsyttääkin näitä miettiessä, mutta ehkä tästä on jotakin hyötyäkin jos saa muiden kanssa jakaa näitä asioita..


    • myös estynyt kirjoitti:

      Täälläkin on yksi joka on alkanut epäillä että olisi kyse estyneestä persoonallisuudesta tai voihan tämä olla jotain moniongelmaakin.. Usein jännitän niin paljon että on melkein vaikea saada sanaa suustaan, on henkeä salpaava olo, riippuu vähän tilanteesta. Usein myöskin saatan sanoa asioita jotenkin hölmösti ja varmaan selkeästi kuulee, että jännitän. Ja varsinkin jos joutuu yksin jonkun ihmisen kanssa tekemisiin, koen oloni jotenkin uhatuksi, häpeän itseäni. Yleensä varsinkin sellaisessa tilanteessa, joka tulee yllättäen, joku kysyy jotain henkilökohtaista, eikä siinä voi olla vastaamatta, häkeltyy, ahdistuu, ei haluaisi kertoa itsestään mitään, mutta on pakko. Asian sanoo jotenkin tyhmästi, selvästi häkeltyneenä ja samalla paljastuu sanomisistakin poikkeavuus, esim. että ei ole missään töissä tai opiskelemassa tai muu välttelevyys. Minulla on myös punastumisongelma, senkin voimakkuus riippuu juuri ahdistuksen voimakkuudesta. Erityisesti jos jossakin tilanteessa joutuu istumaan paikoillaan kasvotusten, joku kysyy jotain henkilökohtaista, ei tiedä mitä sanoisi, mutta on pakko vastata jotain, häpeää sanomisiaan ja punastuu. Samoin esim. ruokailutilanteet toisten ihmisten kanssa ovat vastenmielisiä, varsinkaan siitä en pidä jos joku istuisi vastapäätä ja vielä tahtoisi jutella. Suoraan sanottuna olisi aivan varma, että saisin hirveän ahdistus-punastumis-kohtauksen ja sitten häpeäsin ja se pahenisi siitä vaan entisestään! Se hävettäisi aivan hirveästi, olisi toisen ihmisen mielestä jotain aivan käsittämätöntä. Toinenkin ihminen varmaan menisi siinä jotenkin noloksi, olisi aivan kauheaa! Siksi suorastaan joudun välttelemään sellaisia tilanteita.

      Välillä jos välttelee kaikenlaisia hankalia tilanteita, melkein unohtaa miten estynyt sitä onkaan ja sitten jossain tilanteessa se tulee itsellekin taas aika yllätyksenä. Myös perheenjäsenten kesken oleminen on tietenkin niin erilaista, että senkin vuoksi tilanteet vieraiden ihmisten kanssa yllättävät. Toisaalta ei perheenjäsenteenkään kesken kanssakäyminen aina välttämättä niin henkilökohtaista ole, mutta perheenjäseniä ei tarvitse sillä lailla hävetä ja epämukavissa tilanteissa voi myös väistyä helpommin yms.

      Minulla on myös sellainen juttu, että väsyn helposti ihmisten kanssa ollessani. Mitä pidempi tai intensiivisempi tilanne niin sitä väsyneempi olen. Olen usein sen jälkeen väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Fyysinen väsymys voi ehkä johtua myös siitä että en aina nuku kovin hyvin. Joka tapauksessa toipuminen kanssakäymisestä voi kestää koko sen saman päivän, joskus ehkä pidenpäänkin, ellei odotettavissa ole seuraavaa kanssakäymistä, johon joutuu taas kasaamaan itsensä ja rentoutumaan niin paljon kuin mahdollista. Usein myös perheenjäsenten läsnäolo ja rohkaisu ovat tärkeä asia palautumisessa. Joskus joidenkin vaativien päivien jälkeen minulla on ollut todella kummallinen, tukkoinen, utopinen ja outo olo. Sellainen sulkeutunut ja pelottava. Silloin tekee mieli käpristyä turvaan ja saada lohdutusta. Toisaalta siinä ei tiedä että mikä auttaisi, on niin paha olla, on väsynyt, masentunut, epätoivoinen, ahdistunut ja pelottaa että mitä tämä tällainen on. Loppujen lopuksi vain aika ja rauha taas parantavat ja palauttavat olon normaaliksi, niin että jälkikäteen on melkein vaikea muistaa sitä hirveää oloa.

      Usein pelottaa se, että voiko koskaan parantua, jos on tullut jo liian vanhaksi, piintynyt niin pahoin totuttuihin malleihin, jäänyt jotenkin liian turvattomaksi. Mutta aina jotenkin haluaa unohtaa ja pyrkiä eteenpäin, ja sitten taas joutuu kohtaamaan ja muistamaan todellisuuden.

      Minullakin on ollut ongelmia sen suhteen, että en oikein tiedä mihin ryhtyä. Jostain asioista voi olla kiinnostunut, mutta estyneisyys rajoittaa. On vaikea ottaa vastaan tietoa tai on hankala käytännössä tehdä jotain jos on niin jännittynyt. Itse saattaa myös tehdä asioista vaikeampia kuin mitä ne todellisuudessa ovat, jos ei luota itseensä ja oma arviointikyky ei jännittyneessä tilassa toimi. Tuttujen ihmisten seurassa on toisin, uskaltaa kysellä, on automaattisesti kiinnostunut, uskaltaa sanoa omat mielipiteensä, nauttii samalla seurasta ja yhdessäolosta.

      Tässä jotain minun sepustuksiani, en tiedä menikö jo asian ytimen vierestä ja tuliko muutenkin loppujen lopuksi vähän sekavaa tekstiä. Osaa kirjoittamastaan joutui oikein hahmottamaan mielessään, korjailemaan ja miettimään sen verran monimutkaisia ongelmia loppujen lopuksi. Lisäksi alkaa väsyttääkin näitä miettiessä, mutta ehkä tästä on jotakin hyötyäkin jos saa muiden kanssa jakaa näitä asioita..

      Minulla todettiin vähän aika sitten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuus. Minulla ongelmat jatkuneet jo viimeiset 16 vuotta ja nyt vasta sain kunnon diagnoosin ongelmalleni. Kirjoituksesi oli kuin suoraan mun elämästä ja anteeksi kun sanon,mutta on ihana huomata,että en todellakaan ole ainoa joka näistä ongelmista kärsii..Suosittelen sydämestäni,että haet apua esim. psykiatrilta. Siinä ei ole mitään hävettävää. Itselläni on jäänyt ammatti hankkimatta,kouluun haluaisin mennä,mutta kun ei vaan uskalla.. siitä syystä ei ole töitä ja ainainen rahapula ahdistaa joka päivä vielä kaiken muun lisäksi. Siinä sivussa minun pitää yrittää olla äiti lapselleni ja pelkään,että lapsestani tulee samanlainen kuin minusta..ikuinen pelkääjä. En aio silti luovuttaa,haluan parantua ja oppia arvostamaan itseäni ja ymmärtämään,että minäkin olen tärkeä ja kelpaan sellaisena kuin olen,ongelmien kanssa tai (ja toivottavasti joskus) ilman!


    • täälläkin.. kirjoitti:

      Minulla todettiin vähän aika sitten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuus. Minulla ongelmat jatkuneet jo viimeiset 16 vuotta ja nyt vasta sain kunnon diagnoosin ongelmalleni. Kirjoituksesi oli kuin suoraan mun elämästä ja anteeksi kun sanon,mutta on ihana huomata,että en todellakaan ole ainoa joka näistä ongelmista kärsii..Suosittelen sydämestäni,että haet apua esim. psykiatrilta. Siinä ei ole mitään hävettävää. Itselläni on jäänyt ammatti hankkimatta,kouluun haluaisin mennä,mutta kun ei vaan uskalla.. siitä syystä ei ole töitä ja ainainen rahapula ahdistaa joka päivä vielä kaiken muun lisäksi. Siinä sivussa minun pitää yrittää olla äiti lapselleni ja pelkään,että lapsestani tulee samanlainen kuin minusta..ikuinen pelkääjä. En aio silti luovuttaa,haluan parantua ja oppia arvostamaan itseäni ja ymmärtämään,että minäkin olen tärkeä ja kelpaan sellaisena kuin olen,ongelmien kanssa tai (ja toivottavasti joskus) ilman!

      Minä sain diagnoosit vasta työkykyarvioinnissa, vaikka kärisynyt koko ikäni. Eli se hyöty kohta parikymmentä vuotta kestäneestä työttömyydestä (välillä kyllä opiskelin kuusi vuotta) on ollut.

      Edellinen puhuja ei varmaankaan ole menettänyt mitään. Estyneelle persoonallisuudelle ei nimittäin sovi paljon sos.vuorovaikutusta vaativa työ, ja mikäpä työ ei sitä nykyään vaatisi. Jollei itse työtehtävä sitä vaadikaan, on kuitenkin tultava juttuun työyhteisön kanssa! Eli pelkäänpä pahoin, että syrjäytyisit työmarkkinoilta alta aikayksikön, vaikka tutkinnon hankkisitkin, eikä sekään hyvää itsetunnolle tee.

      Minulla on onneksi luvassa taas uudet eläkeselvittelyt, toivottavasti jo tärppää. Diagnoosit: sos. tilanteiden pelko, estynyt persoonallisuus ja pitkäkestoinen masennus.

      Sinulle, joka valitit sos.tilanteiden väsyttävän sinua: väsymys on merkki masennuksesta. Esim. lääkärikäynnin jäleen olin niin uupunut, että lähdin nukkumaan!

      Aivoni siis kuvannettiin, ja neurologi sanoi, että silloin, kun väsyttämiseen ei löydy fysiologista syytä, kyse on masennuksesta. Ja minä taas ihmettelemään, etten ole sen masentunut kuin muulloinkaan. Sittemmin selvisi, että kärsin masennuksesta kroonisesti (olen ollut masentunut siis vuosikymmenet, en ainoastastaan silloin tällöin, kun olen ollut vain enemmän masentunut kuin muulloin) ja joudun syömään lääkkeitä ( 2 Optiparia) lopun ikäni.


    • täälläkin.. kirjoitti:

      Minulla todettiin vähän aika sitten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuus. Minulla ongelmat jatkuneet jo viimeiset 16 vuotta ja nyt vasta sain kunnon diagnoosin ongelmalleni. Kirjoituksesi oli kuin suoraan mun elämästä ja anteeksi kun sanon,mutta on ihana huomata,että en todellakaan ole ainoa joka näistä ongelmista kärsii..Suosittelen sydämestäni,että haet apua esim. psykiatrilta. Siinä ei ole mitään hävettävää. Itselläni on jäänyt ammatti hankkimatta,kouluun haluaisin mennä,mutta kun ei vaan uskalla.. siitä syystä ei ole töitä ja ainainen rahapula ahdistaa joka päivä vielä kaiken muun lisäksi. Siinä sivussa minun pitää yrittää olla äiti lapselleni ja pelkään,että lapsestani tulee samanlainen kuin minusta..ikuinen pelkääjä. En aio silti luovuttaa,haluan parantua ja oppia arvostamaan itseäni ja ymmärtämään,että minäkin olen tärkeä ja kelpaan sellaisena kuin olen,ongelmien kanssa tai (ja toivottavasti joskus) ilman!

      MInultakin on jäänyt ammatti kokonaan hankkimatta ja olen persoonaltani pelokas,ujo ja pelkään hylkäämistä ja kritiikkiä.Pelkään ja ahdistun enkä jaksa pitää yllä ihmissuhteita,koska pelkään.En edes omasta mielestäni suotta vaan elämä on tuonut luokseni paljon pahaa,koulussa,ystäviltä,psykiatreilta ,terapeutilteilta,poikaystäviltä.Olen tosi herkkä,huono itsetunto ja helppo polkea alas.

      Minua on loukattu tosi pahasti psykiatreisella,mm laitettu diagnoosiksi skitsoidi persoonallisuus,joka loukkasi minua sydänveriä myöten.Nykyään diagnoosini on skitsofrenia vaikka kotona mieheni,lapsieni,siskoni perheen ja isovanhempien kesken olen ja uskallan olla oma itseni ja normaali ja mukana kanssakäymisessäja onnellinen ja iloinen siitä.

      Mieheni nauraa skitsofrenia diagnoosille ja itse koen niin loukkaavana skitsoidina pitämisen.Olen aina ollut ujo,mutta toivonut,että en olisi ja halunnut ystäviä ja seuraa.En ole varma sairaalassa olleiden ihmisten vaikuttimista.Yksikin psykologi,nainen,vihasi minua ulkonäköni takia,olin nuori,nätti jne.Sairasta olla kateellinen estyneelle,joka yrittää olla nätti.
      Yritin käydä kouluja,mutta itsetuntoni oli niin huono,että en pystynyt.Häpeä ja huonommuuden tunteet veivät suurimman osan ajatuksistani.Ahdistukseen ja jännittämiseen en saanut lääkettä ja en kokenut edes että oireisiini uskottiin.Useimmiten reaktiot olivat väliinpitämättömiä ja epäluuloisia. Minua väheksytiin ,oireitani vähäteltiin.Rauhoittavia lääkkeitä nukkumiseen minulle määrättiin vasta kun olin pienen tytön äiti ja psykiatrit päättivät lapseni takia minun tarvitsevan unta.YHä vieläkin saan ahdistuneisuuteeni rauhoittavaa illalla 50 mg opamoxia ja seroqueliä 200 mg,jotta nukun,mutta koen,että en itseni takia saa lääkettä vaan lapsieni takia.Kukaan ei välitä minusta ja siitä olen kyllä vihainen ja katkera.Niin paljon vääriä diagnooseja ja lisäksi olen psykoterapeuttini menettänyt nykyisen mieheni ex-vaimolle.,joka oli ex-mieheni sisko.Ei kuulosta järkevältä,mutta totta silti.


    • Sun kirjoitukses oli ihan kuin omasta kynästä kirjoitettu, niinkuin kaikki muutkin tekstit täällä. Ittelläni on ollut sosiaalisten tilanteiden pelko niin kauan kun olen ollut olemassa, eli saatan olla ollut jo varhaislapsuudestani saakka estynyt persoonallisuus. Pysyvien ihmissuhteiden luominen tai oma-aloitteinen kosketuksen saaminen muihin ihmisiin tälläisenä persoonana on sula mahdottomuus.
      Jotten liikaa rupea toistamaan tekstiäs, niin kiinnitin huomiota sun ikääs. Olen näet itsekin 17 vuotias ja olen tällä hetkellä ammattikoulun toisella vuodella sisäoppilaitoksessa. Täällä on hyvä kun saa olla ihmisten kanssa tekemisissä joka päivä, vaikka se onkin välillä todella ahdistavaa. Eniten mua pelottaakin se kun valmistun ja joudun muuttamaan omaan asuntoon ja jään aivan yksin. Nämäkin ihmiset ympäriltäni katoavat, koska en ole saanut heihin tuttavuutta syvällisempiä suhteita aikaan.
      Jotakin toivoa sen verran on, kun olen suht urheilullinen ja hyväkuntoinen niin pystyisin tuppautumaan johonkin urheilulajin piiriin mukaan ja saamaan sitä kautta uusia tuttavia. Plus armeija luultavasti (vapaaehtoisena koska olen tyttö)
      Toivon kuitenkin kaikkea hyvää sulle. Koita puhua vanhemmilles, että saisit hoidettua ittes niiden avulla jollekin psykologin juttusille. Moro


  • Hyvä keskustelunaihe..
    Mulla ei ole koskaan tälläistä todettu, mutta kaikki noista osuu kohdalle. Tai siis..no
    Olen palveluammatissa töissä, siellä olen ollut niin kauan ettei enää ahdista, en osaa kyllä puhua juuri mistään muusta kuin työasioista, asiakkaiden kanssa puhun todella tökerösti vaikka päivän uutisista. Ystäviäkin minulla on, ja tuleheidän kanssaan hyvin juttuun. Yhtään naispuoleista ystävää minulla ei ole, enkä varmaan ikinä tule sellaista saamaankaan, en saa sanaa suustani, jännitän aivan tolkuttomasti, änkytän. Olen niin ahdistunut että yleensä kengän sisällä taitan varpaani lattiaa vasten ja painan niitä lujaa lattiaa vasten, niin että tekee kipeää. Kun en tuota tunnetta muuten kestä. Kaikki kaverini ovat lapsuuden kavereita, en kykene luomaan uusia ihmissuhteita. Kavereidenkin.kanssa vietän aika vähän aikaa, en lähde kotoa oikein mihinkään vaikka pyydettäisiin. Istun kotona ja katselen elokuvia. Jos saan vaikkakutsun pikkujouluihin, mun tarvii tietää kuinka paljon sinne osallistuu porukkaa, ja miten paljon niistä tunnen. Yleensä jätän noihin menemättä koska koen olevani todella tylsä ihminen. Olen todella herkkä ja tunteellinen mies, esitän kuitenkin monesti kovin tunteetonta ja kylmää ihmistä, en tiedä miksi, se on ehkä jonkilainen tapa suojautua. Mulla on sellainen tunne että yksikään ihminen ei voi ikinä pitää minusta, koen olevani huono ihminen.

    En nyt väitä että minulla olisi estynyt persoona, omalla tavallaan nuo piirteet vaan tuntuvat kovin tutuilta, ehkä olen vain ujo? En tiedä, mutta kamalaa tämä kuitenkin on. Ja kamalinta tästä tekee sen että haaveilen omasta perheestä ja silti sisimmässäni tiedän että tulen lopun elämääni elämään yksin..

    • Osaisko kukaan suositella hyvää psykiatria Helsingin alueelta, joka voisi auttaa tällaisen häiriön kanssa?


  • Mullakin tuo kuulostaa tutulta, mulla on ollut joskus koulun alussa joitain kavereita, mutta nyt ei ole ollut yhtään, mä tavallan haluisin kavereita ettei mua pidettäis outona, mut en mä tiedä haluisinko, noi kirjoitukset on ihan kun musta, mutta perheen kanssa voin olla lähes normaali mut en voi puhuu ihan avoimesti, mä jotenkin myös välttelen ihmisiä, haluisin muuttuu, mut mä en voi kuvitella itteeni normaalina, oonko mä vaan sairaalloisen ujo vai onko mulla tuo estynyt persoonallisuushäiriö.
    Mut mä en pysty menemään mihinkään ottaa selvää et onko mulla se, koska mä pelkään et jos se ei oiskaan mulla niin ne jotenkin kritisois mua, enkä mä muutenkaan uskalla.
    Pitänee tyytyä kohtaloonsa, vielä kun asun kotona niin on sentään oma perhe, mutta joskus ei ole sitäkään, mä en kestä.

    • Mistä apua voi hakea???

      Ja voiko tuo ilmetä 11 vuotiaana? itselläni epäilen tuota.


  • Mulle on diagnosoitu estynyt persoonallisuus ja sos. tilanteiden pelko.
    Inhottaa aivan **lvetisti koska musta piti tulla vaikka mitä insinööriä ja lääkäriä ja juristia, koska olen melko fiksu ihminen muuten.
    En vain kykene puhumaan mitään ihmisten kanssa jännityksen ja tuollaisten "tyhmyys-black outien" vuoksi, josta nimim. tosityhmä tuolla aiemmin kertoi.
    Kohta pari vuotta terapiassa käyty, mutta tuntuu että ei etene mihinkään.

  • Mullakin on miltei kaikki kys. persoonallisuushäiriön oireet, mutta en viitsi lääkärin puheille mennä sen takia, koska en tee sillä diagnoosilla yhtään mitään. Siitä saisin vain leiman, jota kantaisin sitten loppuikäni. Olen tällainen ja syntynyt tällaiseksi äärimmäisen ujoksi ja pelokkaaksi, mutta en usko että tälle paljoa mitään voi tehdä. Pitää oppia hyväksymään se erilaisuutensa.

  • Mielenkiintoista bongata tää keskustelu täältä nyt 3 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Ikävää kyllä lukea, että monilla muilla tuntuu ne oireet olevan paljon vakampia kuin minulla oli.

    Nyt vuosien jälkeen tilanne on kohentunut huomattavasti. En ole mitään lääkkeitä popsinut, enkä terapiassa käynyt, vaikka se varmaan tekisi ihan hyvää täysin terveellekin ihmiselle.

    Itseluottamukseni on ainakin parantunut. En enää häpeä omaa sosiaalista avuttomuuttani kuten ennen. Olen hyväksynyt sen että olen vain hiljainen, en aina ole luonteva enkä hauska tai sanavalmis. Väkisinhän siinä lannistuu, jos kovasti yrittää olla samanlainen kuin ympäröivä maailma. Joten lakkasin yrittämästä.
    Puhun silloin kun se tuntuu luonnolliselta, enkä enää rankaise itseäni masentumalla ja tuntemalla alemmuutta siitä, että joku muu ihminen on jossain asiassa itseäni parempi.
    Olen myös oppinut hymyilemään enemmän ja katsomaan ihmisiä silmiin. Uskon siihen ,että kun käyttäytyy kuin ihminen jolla on normaali itsetunto, niin se käyttäytyminen alkaa muovaamaan myös sitä sisintä toivottuun suuntaan.

    Olen myös huomannut tämän kolmen vuoden aikana että ihmiset suhtautuvat minuun eri tavalla. Mua ei automaattisesti enää pidetä hiljaisena luuserina.
    Se on kai seurausta tietynlaisesta välinpitämättömyydestä. Siitä mitä muut ihmiset ovat minusta mieltä.
    Vaikka olenkin ujo edelleen ja sosiaalisesti, ennenkaikkea naisten kanssa, kömpelö, omalla käyttäytymisellään ja olemuksellaan voi osoittaa, että en ole lannistunut. En ole luovuttanut, enkä anna muiden ihmisten pitää minua luuserina.

    • Minä kärsin myös näistä ongelmista ja täältä löytyi muutama kirjoitus kuin suoraan minun päästäni. Ja hienoa jakaa ongelmat toisten kanssa ettei tarvii ihan yksinään olla ongelmiensa kanssa.

      En ole käynyt missään lääkäreillä diagnosoimassa ongelmiani tai muuta vaikka nyt kun ikää alkaa olemaan jo päälle kahden kymmenen, sitä alkaa miettiä ettei ihminen voi lopun ikäänsä olla tällainen mykkä joka ei kykene sanaa suustaan päästämään vieraiden seurassa ja tuttujenkin kavereiden kanssa se on vaikeaa väkisin väännettyä eikä luontevaa. Edes kaikkien sisarusten kanssa ei osaa olla oma itsensä eikä keksi mitään sanottavaa.

      Itse en omalla kohdallani usko että tuo puhumattomuus ongelma on edes mikään synnynäinen temperamenttiin liittyvä ongelma vaan puhuisin jostakin "kasvuhäiriö" tyyppisestä ongelmasta. Itse olen toden teolla alkanut miettiä mistä se voisi johtua että siskot ja veljet saattavat olla hyvinkin puheliaita mutta itsestä on tullut hyvin arka, pelokas ja sosiaalisia tilanteitä jännittävä ja pelkäävä henkilö. Joka johtaa automaattisesti siihen että puhuminen on erittäin vaikeaa, ei yksinkertaisesti kykene muodostamaan päässään järkeviä lauseita vaan puhuminen on sekavaa, siis se vähäkin mitä saa sanottua.
      Mistä tällainen negatiivinen kehitys sitten ihmisessä voi johtua? Itse olen pohdinnoissani päätynyt siihen, että varhaislapsuuden kasvuolosuhteet määräävät sen, minkälaisia meistä kehittyy aikuisikään saavuttaessa. Jos lapsuusiässä ihminen saa osakseen henkistä väkivaltaa, sitä alistetaan koko ajan käyttäen hyväkseen temperamentiltaan terveesti ujon ihmisen herkkyyttä, niin siitä kehittyy olosuhteiden pakosta arka ja pelokas. Ihmisillä ikäänkuin vaistot kehittyvät pelkäämään asioita, joita on jäänyt negatiivinen muisto lapsuudesta. Jos sisarukset ovat mollanneet sinua, niin automaattisesti sinä alat välttelemään puhumista sille, vaistomaisesti, tahtomattasi. Sisarusten kesken on väistämättä aina kilpailu henkisestä "paremmuudesta" ja hyväksytyksi tulemisen tarve kaikilla on suuri. Aivan kuten susilaumoissa on ylempiarvoisia ja alempiarvoisia, määrätyllä tavalla tämä pätee kaikkien ihmisten keskuudessa. Nämä on ihmisilläkin normaaleja vaistomaisia käytöstapoja joita vastaan ihminen sitten yrittää pyristellä järjen avulla. Tässä tapauksessa vaisto sanoo sinun olevan alempiarvoinen, mitättömämpi ihminen kuin muut, ja siksi pelkäät vieraita ihmisiä. Kyse on siis siitä kuinka hyvin me tiedostamme tasavertaisuutemme ihmisenä muihin nähden. Ja sillä tavoin hyvien kokemusten kautta kuoletamme koko tuon vaiston joka sotii meitä vastaan.

      Toivottavasti joku ymmärtää edes vähän mitä yritän sanoa tuossa sekavassa tekstissä ; )

      Eli se miten meitä on kohdeltu jo lapsena ennen murrosikää vanhempien ja siarusten osalta on suoraan verrannollinen siihen minkälaisia ihmisiä meistä kehittyy aikuisikään tultaessa. Persoona on se mikä kehittyy kasvatuksen ja olosuhteiden mukana. Temperamentiltaan herkkä ja hyvin tunteita aistiva ihminen, jollaisia me siis olemme, jotka kärsimme näistä ongelmista, niin niille uskoisin huonojen kasvuolosuhteiden olevan hyvin ongelmallista. Muilla ihmisillä kasvuolosuhteiden aiheuttamat oireet näkyy eri tavalla ja vähemmän elämää haittaavalla tavalla.

      On tärkeää mielestäni pohtia syitä ongelmille, koska kun löytää ongelman aiheuttajan, on helpompi hyväksyä se ja on silloin jo pitkällä ongelman kanssa. Ongelman tiedostamien => hyväksyminen => käsittely => terve ihminen. Tuon kaavan mukaan on edettävä hyppäämättä yli mitään noista kohdista.

      En tiedä voiko noista lapsuuden sosiaalitraumoista ikinä päästä täysin yli, mutta olen mielestäni kuitenkin menossa jo parempaan suuntaan. Vaikka välillä tuntuu ettei mitään edistystä tapahdu. Nyt kun jo ajattelee mistä kaikesta on jäänyt paitsi "puhekyvyttömyysongelman" vuoksi, niin on tämä ollut yhtä helvettiä! Siksi ajattelee, ettei todellakaan ole yhdentekevää miten kohtelee pienempiään ja lapsia. Kaikista sanomisista ja käytöksistä jää jälki vastaanottavan ihmisen sieluun vaikkei se aina päällepäin näkyisi. Minä en ainakaan halua että kukaan joutuisi olemaan näissä ongelmissa kuin minä olen ollut ja edelleen olen.

      Joku kirjoitti täällä että kannattaa keskittyä sosiaalisissa tilanteissa toisiin ihmisiin eikä itseen. Olen mielestäni onnistunut tuossa ja ilokseni huomannut että ne muut ihmiset on todella ihan yhtä paskoja kuin minäkin. Kyse on loppujen lopuksi niin pienestä "henkimaailman" jutusta, ettetkö sinäkin voisi olla ihan yhtä puhelias ja peloton kuin vähän puheliaammatkin. Tuo on ollut todella voimia antavaa huomata tässä taistelussa.

      Okei! No tämän sain tänne väännettyä kun 1,5 tuntia käytin aikaa, joka kertoo myös ehkä siitä ettei ajatusten muuttaminen järkeviksi lauseiksi edes yksin koneella ole niin helppoa minulle (liekö jokin sairaus sekin), koska en saanut sanottua ihan sitä mitä haluaisin. Ilmaisutaito ehkä puutteellinen!
      Toivoisin tänne hieman kommenttia ja ajatustenvaihtoa kirjoituksistani.
      Kiitos! : )


  • Hienoa alkuperäinen että olet päässyt ongelmiesi yli!
    Itse olen juuri varannut ajan lääkärille, tiedän minulla olevan ainakin sos. tilanteiden pelko, mutta pelkään että tämä ongelma on äitynyt jo tähän persoonnallisuushäiriöön saakka.. Tiedä häntä, en minä diagnoosilla mitään tee kunhan hoitoa saan kun sitä nyt viimein haen!

    Joku sanoi, ettei estyneellä persoonalla voisi olla lainkaan kavereita, minusta se ei pidä paikkaansa. Suurimmalla osalla ne pari kaveria taitaa nimenomaan olla lapsuusajasta saakka? Koska eihän tämä häiriö ole aina ollut, ne kaverit on saatu sillon kun vielä on ollut terve. Uusia suhteita estynyt persoona ei kyllä kykene luomaan. Itselläkkin on juuri ne 2 kaveria, joiden kanssa ennen ollut kuin paita ja peppu, mutta nykyään kun näkee niin harvoin niin kyllä se vaan ahdistaa pirusti heidänkin seurassa.

    Jäbä21, olen kanssasi samaa että kasvuolosuhteet tekevät meistä mitä me nyt olemme.. Itsellä oli vaikea ja traumaattinen lapsuus. Mutta uskon että se riippuu kyllä monesta tekijästä. Olen aina ollut vähän arka ja ujo, myös hyvin herkkä. Ja sitten kaikki kokemani ajoi minut tähän tilaan, koska en herkkyydessäni kestänyt sitä.
    Minulla nämä pelot, jännitys, paniikkikohtaukset ym. kaikki oikeastaan puhkesivat siinä vaiheessa kun elämäni meni oikein hyvin! Olin päässyt pois tästä "traumaattisesta" vaiheesta elämässäni. Vihdoin ja viimein kaikki oli hyvin ja elämä mallillaan, mutta sitten nämä ongelmat ilmestyi kuin seinästä... Ja nyt elämä on jopa vaikeampaa kuin niinä traumaattisina aikoina. On elämä epäreilua eikö vain?
    Kyllä minustakin piti tulla lääkäri, lakimies - joku arvostettu menestyvä ihminen. OLIN fiksu, koulut menivät hyvin.. Nyt olen työttömänä sosiaalipummina,vailla ammattia..

  • En jaksanut kaikkia viestejä lukea, mutta miten siis tämä diagnoosi tehdään? Olen ollut pienestä pitäen ujo ja hiljainen, mutta viimeiset pari vuotta tilanne on ollut todella huono. Nykyisin minulla on vain muutama ystävä, heidänkin seurassa jännitän jatkuvasti ja pelkään hiljaisia hetkiä.
    Lukiossa ongelmani ei ole niin suuri, mutta vapaa-ajallani olen aina yksin, koska en uskalla/halua pyytää ketään seuraksi. Olin koko kesäloman yksin (lukuun ottamatta sukuani). Olen jatkuvasti ahdistunut asian takia ja itken usein ajatellessani ihmisiä joiden kanssa olin ennen niin läheinen..
    Haluaisin tehdä asialle jotain mutta en viitsi, koska tuntuu ettei kukaan välitä. Perheenikin on niin tottunut siihen että olen aina yksin huoneessani etteivät huomaa mitään.
    Pitäisikö vain katsoa mitä tulevaisuus tuo? Ei minulla tosin suunnitelmia enää ole, nuorempana halusin olla eläinlääkäri tai psykologi, mutta se ei enää tule onnistumaan, koska en pysty edes olemaan ihmisten kanssa.

    • Mene psykiatrille. Siellä laittelet paperiin kyllä/ei rasteja tmv. ja kerrot miten asiat ilmenee.
      Tyypillisesti juttuun kuuluu kysellä sinulta mm. onko suuruuden kuvitelmia, harhaluuloja, mielikuvituksen tuottamien äänten kuulemista, seurataanko sinua, pitäisikö sinua kohdella erikoisesti yms. Jos siis noihin vastaat niin kuin normaalisti kuuluu, niin eiköhän ensisijaisesti tule nuo sos.pelot/estyeisyys sinun kuvauksesi perusteella.

      Koita hoitaa tuo apina pois niskastasi ajoissa! Tuohon päälle voivat kehittyä sellaiset ahdistukset ja vastaavat, että tuloksena on täysi ihmisraunio. Itsellä asiat meni pitkälle täyteen eristäytymiseen ennen kuin hain apua. Työkykyä epäiltiin muiden taholta melko rankasti yms. Mitä syvemmälle menee, sitä vaikeammaksi käy.

      Työhaastatteluista en usko vielä selviytyväni, vaikka voisin tehdäkin töitä. Korkeakoulutettu olen ja vastassa tuntuu olevan koulutuksen vuoksi läpipääsemätön seinä.


    • estoinenihmisperse kirjoitti:

      Mene psykiatrille. Siellä laittelet paperiin kyllä/ei rasteja tmv. ja kerrot miten asiat ilmenee.
      Tyypillisesti juttuun kuuluu kysellä sinulta mm. onko suuruuden kuvitelmia, harhaluuloja, mielikuvituksen tuottamien äänten kuulemista, seurataanko sinua, pitäisikö sinua kohdella erikoisesti yms. Jos siis noihin vastaat niin kuin normaalisti kuuluu, niin eiköhän ensisijaisesti tule nuo sos.pelot/estyeisyys sinun kuvauksesi perusteella.

      Koita hoitaa tuo apina pois niskastasi ajoissa! Tuohon päälle voivat kehittyä sellaiset ahdistukset ja vastaavat, että tuloksena on täysi ihmisraunio. Itsellä asiat meni pitkälle täyteen eristäytymiseen ennen kuin hain apua. Työkykyä epäiltiin muiden taholta melko rankasti yms. Mitä syvemmälle menee, sitä vaikeammaksi käy.

      Työhaastatteluista en usko vielä selviytyväni, vaikka voisin tehdäkin töitä. Korkeakoulutettu olen ja vastassa tuntuu olevan koulutuksen vuoksi läpipääsemätön seinä.

      kerrotko millaista apua olet saanut? minulla aivan vastaavia ongelmia kuin tässä ketjussa, mutta en tiedä oikein mikä tähän olisi paras apu.....

      olen kyllä käynyt paikkakunnan kunnallisella psyk.poliklinikalla juttelemassa, mutta siellä ei oikein tunnuta ymmärtävän ongelmaani.
      Lääkkeitä on kyllä tarjottu, mutta ovatko ne tosiaan sellaisia ihmepillereitä että auttavat..? hieman epäilyttää....
      (ja lisättäköön että olen joskus aikoinani niitä syönytkin, enkä oikein muista että niistä erityistä apua olisi olllut)

      nyt koettavat että jos aloittaisin uudstaan, mutta jostain syystä ei houkuta. sivuvaikutukset kun ovat kamalia.

      haluasin jotain muita keinoja.... ei pelkkä oireen poistaminen lääkkeellä pitenmmän päälle auta. ihmisen kun täytyisi haluta muuttua.. ja sitä haluaisin kun vain oivaltais miten se lähtis etenemään se muutos..:/

      pitäisi perustaa jotain ryhmiä, jossa olisi estyneitä ihmisiä.. jotain sellaista, että niissä harjoiteltaisiin vaikka ihan kahvipöydässä oloa ja keskustelua tms.
      lenkillä käyntiä yhdessä jne.


  • Terapiaa avuksi. Se, miten sitä sitten saa on tapauskohtaista. Muut luonteenpiirteet vaikuttavat varmaan onnistumisessa. Itse olen kai lisäksi osittain pakko-oireinen persoona siis todella tunnollinen, ja pidän sen mitä lupaan vaikka väkisin. :) Eli tuo ns. välttelevyys on pikkaisen lievempää tuon ansiosta, mutta hermostuneisuus sen johdosta korkealla tasolla.

    Mutta ei kannata olla yrittämättä.

  • Epäilen kanssa itsestäni tällaista.... Ihmisten parissa oleminen ei tuota minkäänlaista ongelmaa, suorastaan nautin siitä, vaikka välillä herääkin epävarmuus itsestäni jonkun kiinnittäessä huomiota minuun. Mutta sitten kun mennään puhumiseen, niin se on se juttu mistä ei tule yhtään mitään. Tästä syystä nautin istua esimerkiksi kirjaston lukusalissa kaikenlaisten ja ikäisten ihmisten ympäröimänä, kun kaikki keskittyvät vain omaan lukemiseensa, eikä ole mikään pakko sanoa mitään kenellekään, olla vain samassa huoneessa hiljaa, niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan. Kaikki ovat siellä hyväksyttyjä ja samanarvoisia. Se on vähän kuin ateistin kirkko.
    Keskusteleminen kanssani on varmasti raivostuttavaa. Kadun kaikkea mitä sanon, eikä tekisi mieli sanoa oikein mitään, kun kaikki tuntuu väärältä ja typerältä. En haluaisi sanoa niitä typeriä ja sekavia lauseita joita mieleeni tulee, muttei ole muutakaan. Siksi sanon kaiken epävarmasti ja niinkuin ei huvittaisi enkä tarkoittaisi sitä. Se varmasti hämmentää ihmisiä. Minuun ei selvästikään oikein osata suhtautua. En minäkään osaa oikein muihin. Kaikki tuntuu kauhean etäisiltä ja niin ovat melkein aina vähän olleetkin. Kaikki ovat ihan kuin eri maailmasta, johon minä en kuulu. En pääse muiden lähelle, koska minulla ei ole mitään sanottavaa, sanon kaiken jotenkin väkisin ja surullisesti. En osaa suhtautua muihin, enkä edes itseeni. Juttelutilanteet tuntuvat nykyään niin vierailta, oudoilta ja pelottavilta, kun en ole aikoihin ikäisteni kanssa kunnolla kasvotusten jutellut.

    Juttua aiheesta riittäisi... Ehkä kerron ne sitten psykologille kunhan saan ajan.

    • tuttua mulle, luulen että ne ei ota tosissaan mua koska oon ujo ja jännitän.
      olen myös jäykkä hieman.
      tuntuu etä ne nauraa vaan, suurin osa ainakin.


  • sama homma. 26 vuotta ikää enkä ole vielä toistaseks kyennyt täysin selvinpäin olemaan tilanteissa joissa on ns. x tekijöitä. pahinta on olla paikassa missä on paljon tuttuja yhtäaikaa. tuntuu että happi loppuu kesken enkä uskalla puhua tai tehdä mitään. monet tytöt on ollu ihastuksen kohteina ja lopulta oon kattonu vierestä kavereiden vievän noikin tytöt kun en uskalla tai pysty suutani avaamaan. rahkeet varmaan riittäs mut en vaan pysty. häiritsee kovasti elämää ja oon yksinäinen juuri tämän takia. viimeset 2 vuotta oon ollu aika paljolti yksin kotona lukuunottamatta muutamaa kaveria jotka ymmärtää miltä musta tuntuu. oon onnekas kun mulla on noi ihmiset. sekavuustiloissa on taas aivan eri meininki, oon itsevarma enkä välitä mitä muut ajattelee. en vaan aina haluis turvautua päihteisiin kun näen ihmisiä. kova ikävä kaikkia ystäviä jotka eivät enää edes soita kun en voi lähteä ulos tai puistoon istumaan kun tiedän että tulee niin paha olla että huimaa. tätä he eivät ymmärrä ja luulevat että valitsen ilkeyttäni olla olematta heidän seurassa ja oravanpyörä jatkuu. oireeni on kai melko vakavalla tasolla enkä osaa auttaa itseäni tai hakea apua mistään. olen miettiny viimestäkin vaihtoehtoa lopettaakseni tän kaiken.. yksinäisyys ja epäonnistuneisuuden tunne meinaa käydä ylivoimaseks ja en tiedä miten kauan tätä enää jaksaa

  • Morojesta pöytään!

    Lueskelin tätä ketjua, ja tuntuu, että riittämättömyyden ja sosiaalisen vaikeuden tunteet ovat hyvinkin yleistä kauraa ihmisten keskuudessa.

    Lyhyesti omat tilanteeni. Olen 24-vuotias mies. Olen lapsesta lähtien ollut tavallaan mielenkiintoinen sekoitus ujoutta ja herkkyyttä ja toisaalta innostusta erilaisiin asioihin. Lapsuudesta asti olen ollut todella aluksi muitten seurassa ja teini-ikä oli hyvinkin raskasta aikaa itselleni. Minulle on kuitenkin kertynyt elämän varrella upea ystäväpiiri, jossa ihmiset luottavat toisiinsa ja tukevat toisiaan. Minulla on myös uusista opiskelu-kavereista muodostunut kaveripiiri, joten pidän itseäni hyvin onnekkaana ja paljon saaneena tässä suhteessa.

    Kuitenkin, olen joutunut katkerasti toteamaan sen, että minussa on hyvin syvässä todennäköisesti jo varhain pienenä lapsena muodostunut uskomus, että en ole tasaveroinen ihminen, minun on vaikea ajatella olevani rakkauden arvoinen. Käytännössä asia ilmenee samoin kuin aiempien kirjoittajien - tunnen että en osaa sanoa oikein mitään ihmisten kanssa, tunnen ettei minulla ole "omaa itseä" ja en pysty oikein tuntemaan enää positiivisia tunteita tai vihaa muita kohtaan. Viimeiset kaksi kuukautta olen taistellut itseni ylös sängystä, koska ulkomaailma on tuntunut turhalta ja pelottavalta. Olen siis masentunut.

    Uskon kuitenkin vakaasti, että kyseessä on ongelma, joka kaikesta kokonaisvaltaisuudestaan ja vittumaisuudestaan (excuse my French) huolimatta on ratkaistavissa. Koitan seuraavaksi miettiä jotain keinoja tai väyliä, joista voisi olla hyötyä itselleni ja muille samanlaisen sosiaalisen ahdistuksen kanssa painiville

    Tärkeintä on pakottaa itsensä liikkeelle. Itseänsä ei voi hyväksýä ja muuttaa ajatustaan, jos ei lähde liikkeelle ottamaan turpaansa. (tämä on neuvo, jota minun on ollut itse todella vaikea noudattaa masentuneena).

    Puhu pelot ja ahdistukset auki. Tämä on tietysti paradoksaalista - sosiaalinen jännittäjä ei tietenkään olisi niin jännittynyt, jos omista asioista puhuminen onnistuisi tuosta vain. Mutta silti, olen kokenut suurena helpotuksena sen, kun voi kertoa omasta epämukavuudestaan muille. Hyvät ihmiset eivät säikähdä tätä (ainakaan aikuisiällä, teini-ikäiset ovat valitettavan oma maailmansa).
    "Kuule, minä pelkään ihmisiä" Sattuu kyllä, auauauau, mutta helpottaa ainakin hetkeksi.

    Keskity hetkeen sosiaalisissa tilanteissa. Itse huomaan, että valahdan helposti pois itse tilanteesta ja huomaan vain negatiiviset ajatukset: "Miksi minussa ei tunnu miltään", "Olen liian hiljainen". On todella vaikeaa keskittyä vain tilanteeseen, mutta olen kokenut, että se vahvistaa omaa käsitystä itsestä.

    Koita kaikesta huolimatta rakastaa itseäsi. Mehän ollaan vaan ihmisiä. Ihmiset lähtökohtaisesti tykkäävät toisistaan, toisille se vain on helpompaa kuin toisille. Hoe itsellesi mahdollisimman paljon: "Olipa siistiä olla näitten ihmisten kanssa", "Meikä on kyllä helmi tyyppi". Dorkaa, mutta toimii ajan oloon. Hyyyyyyvin pitkän ajan oloon :)

    Terapia ja tapauskohtaisesti psyykenlääkkeet ovat kullanarvoisia. Itse aion hakeutua psykodynaamiseen terapiaan näitten esiin nousseiden asioiden vuoksi.

    Pakko sanoa vielä kommentti näihin itsetuhoisiin ajatuksiin monilla keskustelijoilla. Ne ajatukset on kokemuksesta ihan perseestä. Silti tuntuis siltä, että niin kauan kun on elämää, on toivoa. Apua on, sitä pitää joskus vaan etsiä hullun kauan, mikä on rankkaa.

    Kärsimysten kautta kirkkauteen (tai lattialle)!

  • Eipä vielä mitään sillä mulla on ESTYNEEN PERSOONAN LISÄKSI
    eristäytynyt persoona ja vaativa persoona

    • Mulla sama muuten, mutta kohdallani ei täysin täyty vaativa persoonallisuus, mutta on myös riippuvia piirteitä niin ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Itse en kyllä täysin sulata eristäytyvää, vaikka estyneisyys ilmenee eristäytymisenä. Estyneisyys hallitsee kaikkia piirteitäni.

      Oleellisempaa varmaan on ymmärtää, missä on pullonkaula? Kuinka paha se on?


  • Mulla ei ole kyseistä häiriötä diagnosoitu, mutta kärsin kyllä useista "oireista". Haluisin kuitenkin todella paljon tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun se on niin helvetin vaikeaa! Etenkin vastakkaisen sukupuolen edustajia kohtaan (olen siis mies)

    Mulla loppu juuri lukio ja en oo saanu töitä ja tuntuu että istun vaan himassa ja yritän joka päivä kerätä rohkeutta ja soittaa jollekulle. Mutta usein tämä ei onnistu ja masennun vaan pahasti. Käyn onneksi terapiassa ja se auttaa onneksi.

    Välillä tuntuu kun olisin vankilassa. Tuntuu, etten voi tehdä mitään tai mennä minnekkään tapamaan uusia ihmisiä.

  • mulla ei oo muuta ongelmaa kuin punastuminen ja hikoilu...ei huvita mitää jutella kun lähes aina sama paska eli hikeä puskee otsaan. Mikähä hemmetti siinä on..lisäksi "portit" sulkeutuu kun ei ole avoimempi

  • Minäkin olen ujo ja estoinen nainen. Olen sekä tempperamentiltani että
    tietyistä ympäristötekijöistä johtuen tällainen. Inhoan tätä vikaa.
    Yritän jutella ihmisille,mutta aina on tunne että olen jotenkin huono
    ja alempiarvoinen ihminen..että elämä on vaikeaa. Miehille olen koittanut jutella
    kyllä.Stressaan sitä ettei mulla poikaystävää ja muutenkin elämä vähän
    heikossa tilanteessa. Olen tunteellinen,pelkään muiden arvostelevan mua,
    etenkin miesten krititisointi stressaa..haluaisin onnellisen elämän.
    Haluaisin olla sosiaalinen.

  • hei, kiitos kaikille kirjoittajille, samoja kokemuksia, ois niin ihanaa kun sais puhua siitä mitä kokee eikä tartteis pelätä. sais olla rauhassa oma itsensä.

  • Kylläpä kuulostavat tutuilta nämä kokemukset, itse kärsin aivan samanlaisista ongelmista, vaikken koskaan ole lääkärille niistä puhunutkaan. Itse olen jo yli 30 -vuotias nainen ja edelleen jännitän sosiaalisia tilanteita ja uusiin ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa.
    Olisi kyllä mukava vaihtaa ajatuksia teidän muiden samoista ongelmista kärsivien kanssa, minulle ainakin voisi kirjoittaa mariah-79(at)suomi24.fi.

  • Mulla on ollut samoja oireita vuosikausia. Sain apua huomattavasti tekniikasta, jossa ihminen altistetaan epämiellyttäville tilanteille pikkuhiljaa. Terapeutti ehdotti tätä.
    Eli ihan vauvan askelin eteenpäin.. esim. aluksi puhuu jollekulle tuntemattomalle vaikka vain muutaman lauseen muutamaan otteeseen
    ja seuraavaksi osallistuu johonkin epämiellyttävään sosiaaliseen tilanteeseen, taas muutamaan otteeseen, aina isompiin, sitten uskaltautuu treffeille jne jne. mikä nyt on itsestä vaikeaa ja miten sen haluaa etenevän.
    Aluksi se on tosi vaikeaa, mutta itsetunto ja itsevarmuus kasvaa aina kun on suorittanut jonkun askeleen ja huomaa ettei kuollutkaan..
    Suosittelen isosti. Nykyään opiskelen alaa mitä en olisi koskaan kuvitellut mahdolliseksi.

  • Siis mulla on varmasti myös tämä sama juttu kun teillä siellä! just meni tossa unelmien ukkokin ohi suun, varmasti piti mua ihan aivottomana vätyskänä, jolla ei ole minkäänlaista näkemystä mistään. Näin ehei kuitenkaan ole. Oon fiksu ja tiedostava ihminen, mutta jännitin vaan niin hitosti sen seurassa, vaikka oltiinkin nähty jo muutamaan otteeseen. Tosin en usko että hän olisi mua katellut yhtään pidempään vaikka olisi tiennytkin tilanteeni, sosiaaliset ihmiset ei tykkää tällaisista, monet pitää laiskoina ja tyhminä vaan. No, mene ja tiedä! Vähän kyllä mietin, että olisiko pitänyt kertoa sille ongelmastani...
    On tämä vaan niin vaikeeta.
    Tämä keskustelu täällä kyllä antoi mulle toivoa ja aionkin huomenna soittaa lekuriin ja varata ajan lääkärille. En kestä enää katsoa kun elämä menee ohi. Haluan elää.

  • Itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus ja olen 24-vuotias nainen.

    Meidän oireissa on samanlaisuutta:

    "Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivän minäkokemusta sävyttää voimakas häpeän tunne ja henkilö kokee itsensä vajavaiseksi ja puutteelliseksi (Käypä hoito -suositus). Kokemukseen liittyy varsin tavallisesti itseä kohtaan tunnettua vihaa. Pettymysten sietokyky on alhainen. Käytännössä henkilön itsetunto on sairaalloisen alhainen, hän ei kestä konflikteja, kritiikkiä tai hän mahdollisesti kieltää itsensä täysin ja toivoo jatkuvasti olevansa joku muu. Tilaan liittyy myös psyykkisten hallintakeinojen vaillinaisuus ja yksilön toiminnan impulsiivisuus ja joustamattomuus. Normaalisti ihminen hallitsee tunteitaan siinä määrin, että pärjää arkielämässä. Kiintymyssuhteita sävyttää turvattomuus ja ihmissuhteita yleisemmin vihamielisyys"

  • Estynyt olen
    0 ystävää

  • Tässä listaa mikä minussa on vikana tai koen samaistuvani (Ei ole diagnooseja tehty, mutta kaikista olen moneen kertaan lukenut)

    Estynyt persoonallisuus
    sosiaalisten tilanteiden pelko
    ujous
    epävarmuus
    alemmuudentunne
    neuroottisuus
    jähmettyminen
    huonot sosiaaliset taidot
    murehtiminen/negatiivisuus
    huono omatunto
    saamattomuus
    ahdistuneisuushäiriö
    hylätyksitulemisen pelko

    Jollakin tapaa nämä liittyvät toisiinsa. Kuinka vaikeaa onkaan korjata nämä kaikki.
    Itsessäni en näe usein ollenkaan mitään hyvää, mieleen painuu vain negatiiviset asiat. Tiedän että en ole pahimmasta päästä, mutta jos tämä jatkuu niin tulevaisuus ei näytä valoisalta. Ei ole kuin yksi ihminen jonka seurassa voin olla oma itseni, mutta jatkuvasti toivoisin olevani kaikkea muuta. Olen saanut ahdistavia itkupurkauksia mitkä johtaneet itsetuhoiseen-ajatteluun.

  • Mielenkiitoinen keskustelu, joka on jatkunut vuosia.
    Itse tunkin äsken netissä estynyttä personallisuushäiriötä ja mietin, että oiteet sopivat aika hyvin elämääni, jota on jo jatkunut viisikymmentä vuotta. Lapsuuteni kärsin koulukiusaamisesta, sillä olin kykenemätön tulemaan toimeen muiden koulukaverieni kanssa. He eivät ymmärtäneet erilaisuuttani. Eivät myöskään opettajan sen puoleen.
    Elämäni oli melkoisen yksinäistä koulujen jälkeen jonkun vuoden, ennen kuin hiljalleen aloin saada pelistä kiinni. Ehkä koulukiusatuksi tuleminen koko peruskouluajan oli hieman liikaa muutenkin oudolle personalleni. Toipuminen kesti ainakin kymmenen vuotta. Ja tein sen yksin. Sen jälkeen tuli sitten kyllä tehtyä asioita, jotka eivät ole niin tyypillisiä estyneelle. Eli käväisin Afriikassa tekemässä kehitysapua, vetäisin yliopiston läpi ennätysnopeasti, opiskelin itselleni pari tutkintoa, löysin jopa tyttökaverim, jonka kanssa menin naimisiin. Löysin itselleni töitä.
    Istun tässä tätä kirjoittamassa ja mietin kaikkea. Minulla ei ole hyviä ystäviä - tai siis minulla ei ole ystäviä lainkaan. En juuri keskustele naapurieni kanssa - he pitävät minua todennäköisesti outona. Minulla ei ole mitään ongelmaan puhua heille, mutta näyttäisi siltä että ei oikein ole mitään puhuttavaa.
    Nyt tätä kirjoittaessani tulin siihen tulokseen, että nykyään todennäköisesti vain olen. Olen voittanut häiriöni oireet kompensoimalla ne välinpitämättömyyden kanssa.
    Lisäksi tunnen olevani tyhmä. Vaikka teenkin työtä, mitä moni ei osaa lainkaan, niin omalla alueellanikin tunnen olevani tyhmä.
    Oli miten oli. Meillä kaikilla on omat ongelmamme. Tässä paikassa, missä elämme, itsemme ja muiden kanssa on vain opittava elämään.

Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.