Bulimia.
Hävettää niin ettei peiliin voi katsoa. ”Voisinks mä jatkaa elämää sillee etten söis tai oksentais enää?” Niin ainakin olisi helpompaa. En voisi ajatella joka minuutti sitä, mitä syön seuraavaksi tai koska menetän kontrollini syömiseen. Ahdistaa, paino noussut aamusta puoli kiloa. Voisin tappaa itseni sen takia, mutta kävelenkin jääkaapille, pakastimelle ja vessaan. Teen taas uuden päätöksen: ”tänään en syö enää mitään”. Vannottu lupaus joka pitää muutaman tunnin ja taas löydän itseni keittiöstä. Ei nyt ei voi enää oksentaa, porukat on kotona . Mitä jos ne kuulee. Vannon taas lupauksen: ”ikinä enää en oksenna”. Lupaus pitää aamuun, aamulla en syö. Seuraava ruoka mitä syön on iltapäivällä. Illalla oksennan taas ja lupaukset toistuu aina vain uudelleen. ”Anteeks ei tää oo mun vika, ei tän näin pitänyt mennä!” ajattelen ja itken itseni uneen.
Mitä jos menisin puhumaan luotettavalle ihmiselle? ”En, ei ne ymmärtäis mua, lähettäis pakko hoitoon tai pakottais syömään”, mutta tiedän itsekin, että näin tämä elämä ei voi jatkua. Miksi teen näin? ”Haluan olla laihempi, kauniimpi ja parempi” , kuka sanoi, että laihana elämä olisi helppoa? ”En vaan halua lihoa, miksei musta voinu tulla laihaa niinku kaikista muista?” yritän tavoittaa täydellisyyttä turhaan, ei kukaan ole täydellinen koskaan, miksi vaatia itseltään liikoja? Kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä itseensä sellaisena kuin on ja maailman suurin vääryys on se ettei kaikki ole tyytyväisiä itseensä. Kuka näitä kliseitä oikein kirjoittaa? ”Minä ja antakaa mun kirjottaa se mitä mä haluan ja se, miltä musta tuntuu. Haluun olla rehellinen itselleni ja muille.” Aina se vaan ei ole niin helppoa kuin usein luullaan. Vain rohkeimmat pystyy olemaan rehellisiä kaikille.
Miksi? Miksi laihdutan, syön ja oksennan. Mitä järkeä siinä on? ”Ei mitään, tulee vaan huono olo ja huono omatunto.” Ja lupauksia, tyhjiä lupauksia, vihaan niitä. ”Miten tän saa loppumaan?” ei ole ihmistä, joka ymmärtäisi, joka sanoisi juuri oikeat taikasanat ja saisi helvetillisen oravanpyörän pysähtymään. Se täytyy tehdä yksin, etsiä vastauksia kysymyksiin ja tämä kaikki vaatii valtavaa itsekuria. ”Vissiin multa itsekuria nyt tässä jamassa heruu”, mutta muihin asioihin itsepäisyyttä kyllä riittää, joten miksei tähän.
Miksi minäkuva voi olla näin vääristynyt, että ihminen tekee näin? Muut saman painoiset näyttävät laihoilta ja moni minua rumempikin on silmissäni kaunis. Kaiken pitäisi olla todella hyvin, mutta miksei ole? Syömiseen vain on niin helppo kanavoida ilot ja surut, mutta onko se joskus auttanut asioita yhtään eteenpäin. Vastaus on : ei. Syömisestä ja oksentamisesta saatu hyöty tuntuu niin mitättömältä verrattuna siihen mitä haittaa siitä on elimistölle. Hiukset, kynnet, hampaat, iho menee pilalle. Haluanko sitä? ”En, haluan vain olla laiha.”
Herään aamulla kasvot märkänä ja ihmettelen, mitä on tapahtunut. Kävelen peilin eteen ja katson itseäni peilistä ja muistan uneni. Olin nähnyt painajaista, bulimiasta ja siitä, että joku saisi tietää mitä teen, millainen olen. Heti aamusta menetin hermoni, menin pakastimelle ja söin muutaman jäätelöpuikon, jonka jälkeen oksensin. Myöhemmin äiti ihmetteli mihin kaikki jäätelöt katoaa, samalla mietin hiljaa mielessäni: ”minnekköhän, tietäisit jos tuntisit minut tarpeeksi hyvin”, mutta vastaan että eihän niitä ollutkaan montaa. Ei kukaan voi auttaa toista jos toinen ei kerro ongelmaansa. Minä en kerro kenellekään, kukaan ei osaa auttaa minua, en tarvitse apua. Olen tarpeeksi vahva selviämään yksin, mutta silti niin heikko etten osaa syödä. Ketä tästä kaikesta voi syyttää vai onko tämä kenenkään vika. ”Näin vain on”, ajattelen ja tyydyn siihen vastaukseen, sillä en keksi muutakaan. Huono omatunto kolkuttaa aina kun syön, vaikka söisin terveellistä ruokaakin. Jotain on nyt pielessä, tiedän sen ja tunnen sen.
Illalla teen taas lupauksia ja toivon, että ne pitäisivät. Aloitan huomenna. Syön terveellisesti, liikun enkä oksenna. Kauanko jaksan, en ainakaan loppuelämää siitä olen varma. Vaa’alla en ole tänään käynyt, sillä se on vieläkin rikki. Ahdistaa, en tiedä paljonko painan, mutta mitä väliä, sillä oli siinä mikä lukema tahansa se luku inhottaa minua. Olisi paljon helpompaa jos tähän kaikkeen olisi kunnon syy, mutten keksi mitään. Minulla ei ole ihmissuhdesotkuja, rahahuolia, stressiä, en ole yksinäinen, jne. Joidenkin silmissä voisin olla täydellinen tyttö. Keskiarvo on loistava, käyttäytyy hyvin, olen hyvästä normaalituloisesta perheestä, hyviä kavereita on, mikään ei ole vialla. Tytön sisällä kuitenkin elämä on aivan sekaisin. Ruokapöydän edessä en halua olla, rasvaa, sokeria, suolaa… ällöttää. Aivot sanovat, että tarvitsen ravintoaineita, mieleni sanoo, että lihon jos syön. Jätän ruokailun myöhemmäksi, että saan syödä yksin, ilman toisten tuijottavia katseita. Yksin se vain on helpompaa. Kannan tämä murheen yksin, yksin se täytyy kantaa. Olisipa jossain sellainen arkku johon voi viedä murheensa, sulkea kannen, istua kannen päälle ja nauraa. Elämä olisi helppoa, ehkä liiankin.
Joskus olen miettinyt, että mitä tapahtuisi jos kertoisin kaiken äidille. Ensin tulee tunne, että se auttaisi, mutta pidemmälle ajateltuna tulisin varmaan hulluksi. En halua, että ihmiset vahtivat minua, enkä halua terapiaan. Kaiken lisäksi äidillä on omat murheensa alkoholisti veljestään ja omasta äidistään. Mitä siitä vielä tulisi jos tytär sanoisi oksentavansa lähes päivittäin. En halua edes ajatella tilannetta. Äidillä on omat murheet ja minulla omani. Entä terveydenhoitaja? En osaisi puhua, olisin vain hiljaa ja kynnys mennä puhumaan tuntemattomalle on liian suuri. Liian suuri riski, että vanhemmille soitettaisiin tai luokanvalvojalle. Ja mitä kukaan voi asialle tehdä? Taas vastaus on: ei yhtään mitään.
Ei kai bulimiasta voi parantua jos sitä ei itse halua. Haluan parantua , siitä olen varma, mutta tiedän myös sen, että haluan tehdä sen yksin. Parantuminen voi viedä aikaa jos sen tekee yksin, mutta hävettäisi liikaa jos kaikki tietäisivät oman salaisuuteni.
Tein sen ja sanoin äidilleni. Ensin hän suuttui, tuntui kuin hän olisi pettynyt minuun. Olisin halunnut sanoa: ”Anteeksi äiti, että minusta tuli tällainen” ,mutta en sanonut, en voinut. Äiti ei osannut auttaa, sanoi vain, että ammattiapuako tähän tarvitaan. Vastasin, että pärjään yksinkin. Ei meillä sellaisia rahoja ole, varsinkaan laittaa rahaa sellaiseen asiaan, jota en halua. Auttaisiko se edes? Sitä ei voi tietää ellei kokeile, mutta en halua, pelkään ja hävettää liikaa. Nyt päätin, etten puhuisi äidille tästä asiasta enää koskaan. Tiedän, että äidillä on paljon omiakin murheita, eikä lisää enää kaivata. Tästä lähtien selviäisin yksin irti tästä. Sen lupaan itselleni, että tämä vielä joskus loppuu.
Ensimmäinen päivä moneen viikkoon, jopa kuukausiin kun en ole ahminut ja oksentanut. Olo tuntuu paljon paremmalta, kun vain jaksaisin tulevan syksyn ilman oksentamista. Tämä oli vasta ensimmäinen päivä, eikä se tule jäämään viimeiseksi.
Nyt vasta huomaan ymmärtäväni, että bulimia ei ole elimellinen sairaus vaan sairaus on pääni sisällä. Siitä ei todellakaan ole helppo päästä irti, mutta eihän koko sairautta olisikaan, jos parantuminen olisi helppoa. Yksin tämä kaikki on vaikeaa ja se saattoi auttaa, että kerroin äidille ja kaverille. Vaikka he eivät tietäisikään mitä sanoa tai tehdä on murhe jaettu siitä huolimatta helpompi kantaa.
Syksyn alkaessa oksentaminen on jäänyt vain viikonloppuihin. Pelottaa ajatuskin siitä, mitä tapahtuu kun loma alkaa. Aina oksentamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun hakea jostain apua. Soittaa terveyskeskukseen ja varata aika, mutta muutaman tunnin päästä en enää uskalla ja olo tuntuu jo ”terveeltä”. Sitä paitsi ottaisiko kukaan minua tosissaan? Tuskin ja kun oksentelua on enää muutaman kerran viikossa eikä päivittäin tuntuu, etten tarvitse enää apua. Joka viikonloppu yritän olla ahmimatta, muta kerta toisen jälkeen löydän itseni vessasta tai suihkun lattialta.
Tahdon parantua ja ajan kanssa se vielä onnistuu. Oksentelua olen saanut vähennettyä paljon ja ajan kanssa kaikki toivottavasti palautuu ennalleen. Tosin olen oksennellut niin kauan, etten enää muista milloin kaikki oli ”ennallaan”. Lipsahdus normaalista päivärytmistä johtaa ahmimiseen ja nyt olen yrittänyt alkaa välttää tilanteita, jolloin tekee mieli syödä. Tarvitaan vain muuta tekemistä aina ruuan jälkeen. Uskon, että selviän ja olen päättänyt parantua tästä hullusta oravanpyrästä.
Hävettää niin ettei peiliin voi katsoa. ”Voisinks mä jatkaa elämää sillee etten söis tai oksentais enää?” Niin ainakin olisi helpompaa. En voisi ajatella joka minuutti sitä, mitä syön seuraavaksi tai koska menetän kontrollini syömiseen. Ahdistaa, paino noussut aamusta puoli kiloa. Voisin tappaa itseni sen takia, mutta kävelenkin jääkaapille, pakastimelle ja vessaan. Teen taas uuden päätöksen: ”tänään en syö enää mitään”. Vannottu lupaus joka pitää muutaman tunnin ja taas löydän itseni keittiöstä. Ei nyt ei voi enää oksentaa, porukat on kotona . Mitä jos ne kuulee. Vannon taas lupauksen: ”ikinä enää en oksenna”. Lupaus pitää aamuun, aamulla en syö. Seuraava ruoka mitä syön on iltapäivällä. Illalla oksennan taas ja lupaukset toistuu aina vain uudelleen. ”Anteeks ei tää oo mun vika, ei tän näin pitänyt mennä!” ajattelen ja itken itseni uneen.
Mitä jos menisin puhumaan luotettavalle ihmiselle? ”En, ei ne ymmärtäis mua, lähettäis pakko hoitoon tai pakottais syömään”, mutta tiedän itsekin, että näin tämä elämä ei voi jatkua. Miksi teen näin? ”Haluan olla laihempi, kauniimpi ja parempi” , kuka sanoi, että laihana elämä olisi helppoa? ”En vaan halua lihoa, miksei musta voinu tulla laihaa niinku kaikista muista?” yritän tavoittaa täydellisyyttä turhaan, ei kukaan ole täydellinen koskaan, miksi vaatia itseltään liikoja? Kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä itseensä sellaisena kuin on ja maailman suurin vääryys on se ettei kaikki ole tyytyväisiä itseensä. Kuka näitä kliseitä oikein kirjoittaa? ”Minä ja antakaa mun kirjottaa se mitä mä haluan ja se, miltä musta tuntuu. Haluun olla rehellinen itselleni ja muille.” Aina se vaan ei ole niin helppoa kuin usein luullaan. Vain rohkeimmat pystyy olemaan rehellisiä kaikille.
Miksi? Miksi laihdutan, syön ja oksennan. Mitä järkeä siinä on? ”Ei mitään, tulee vaan huono olo ja huono omatunto.” Ja lupauksia, tyhjiä lupauksia, vihaan niitä. ”Miten tän saa loppumaan?” ei ole ihmistä, joka ymmärtäisi, joka sanoisi juuri oikeat taikasanat ja saisi helvetillisen oravanpyörän pysähtymään. Se täytyy tehdä yksin, etsiä vastauksia kysymyksiin ja tämä kaikki vaatii valtavaa itsekuria. ”Vissiin multa itsekuria nyt tässä jamassa heruu”, mutta muihin asioihin itsepäisyyttä kyllä riittää, joten miksei tähän.
Miksi minäkuva voi olla näin vääristynyt, että ihminen tekee näin? Muut saman painoiset näyttävät laihoilta ja moni minua rumempikin on silmissäni kaunis. Kaiken pitäisi olla todella hyvin, mutta miksei ole? Syömiseen vain on niin helppo kanavoida ilot ja surut, mutta onko se joskus auttanut asioita yhtään eteenpäin. Vastaus on : ei. Syömisestä ja oksentamisesta saatu hyöty tuntuu niin mitättömältä verrattuna siihen mitä haittaa siitä on elimistölle. Hiukset, kynnet, hampaat, iho menee pilalle. Haluanko sitä? ”En, haluan vain olla laiha.”
Herään aamulla kasvot märkänä ja ihmettelen, mitä on tapahtunut. Kävelen peilin eteen ja katson itseäni peilistä ja muistan uneni. Olin nähnyt painajaista, bulimiasta ja siitä, että joku saisi tietää mitä teen, millainen olen. Heti aamusta menetin hermoni, menin pakastimelle ja söin muutaman jäätelöpuikon, jonka jälkeen oksensin. Myöhemmin äiti ihmetteli mihin kaikki jäätelöt katoaa, samalla mietin hiljaa mielessäni: ”minnekköhän, tietäisit jos tuntisit minut tarpeeksi hyvin”, mutta vastaan että eihän niitä ollutkaan montaa. Ei kukaan voi auttaa toista jos toinen ei kerro ongelmaansa. Minä en kerro kenellekään, kukaan ei osaa auttaa minua, en tarvitse apua. Olen tarpeeksi vahva selviämään yksin, mutta silti niin heikko etten osaa syödä. Ketä tästä kaikesta voi syyttää vai onko tämä kenenkään vika. ”Näin vain on”, ajattelen ja tyydyn siihen vastaukseen, sillä en keksi muutakaan. Huono omatunto kolkuttaa aina kun syön, vaikka söisin terveellistä ruokaakin. Jotain on nyt pielessä, tiedän sen ja tunnen sen.
Illalla teen taas lupauksia ja toivon, että ne pitäisivät. Aloitan huomenna. Syön terveellisesti, liikun enkä oksenna. Kauanko jaksan, en ainakaan loppuelämää siitä olen varma. Vaa’alla en ole tänään käynyt, sillä se on vieläkin rikki. Ahdistaa, en tiedä paljonko painan, mutta mitä väliä, sillä oli siinä mikä lukema tahansa se luku inhottaa minua. Olisi paljon helpompaa jos tähän kaikkeen olisi kunnon syy, mutten keksi mitään. Minulla ei ole ihmissuhdesotkuja, rahahuolia, stressiä, en ole yksinäinen, jne. Joidenkin silmissä voisin olla täydellinen tyttö. Keskiarvo on loistava, käyttäytyy hyvin, olen hyvästä normaalituloisesta perheestä, hyviä kavereita on, mikään ei ole vialla. Tytön sisällä kuitenkin elämä on aivan sekaisin. Ruokapöydän edessä en halua olla, rasvaa, sokeria, suolaa… ällöttää. Aivot sanovat, että tarvitsen ravintoaineita, mieleni sanoo, että lihon jos syön. Jätän ruokailun myöhemmäksi, että saan syödä yksin, ilman toisten tuijottavia katseita. Yksin se vain on helpompaa. Kannan tämä murheen yksin, yksin se täytyy kantaa. Olisipa jossain sellainen arkku johon voi viedä murheensa, sulkea kannen, istua kannen päälle ja nauraa. Elämä olisi helppoa, ehkä liiankin.
Joskus olen miettinyt, että mitä tapahtuisi jos kertoisin kaiken äidille. Ensin tulee tunne, että se auttaisi, mutta pidemmälle ajateltuna tulisin varmaan hulluksi. En halua, että ihmiset vahtivat minua, enkä halua terapiaan. Kaiken lisäksi äidillä on omat murheensa alkoholisti veljestään ja omasta äidistään. Mitä siitä vielä tulisi jos tytär sanoisi oksentavansa lähes päivittäin. En halua edes ajatella tilannetta. Äidillä on omat murheet ja minulla omani. Entä terveydenhoitaja? En osaisi puhua, olisin vain hiljaa ja kynnys mennä puhumaan tuntemattomalle on liian suuri. Liian suuri riski, että vanhemmille soitettaisiin tai luokanvalvojalle. Ja mitä kukaan voi asialle tehdä? Taas vastaus on: ei yhtään mitään.
Ei kai bulimiasta voi parantua jos sitä ei itse halua. Haluan parantua , siitä olen varma, mutta tiedän myös sen, että haluan tehdä sen yksin. Parantuminen voi viedä aikaa jos sen tekee yksin, mutta hävettäisi liikaa jos kaikki tietäisivät oman salaisuuteni.
Tein sen ja sanoin äidilleni. Ensin hän suuttui, tuntui kuin hän olisi pettynyt minuun. Olisin halunnut sanoa: ”Anteeksi äiti, että minusta tuli tällainen” ,mutta en sanonut, en voinut. Äiti ei osannut auttaa, sanoi vain, että ammattiapuako tähän tarvitaan. Vastasin, että pärjään yksinkin. Ei meillä sellaisia rahoja ole, varsinkaan laittaa rahaa sellaiseen asiaan, jota en halua. Auttaisiko se edes? Sitä ei voi tietää ellei kokeile, mutta en halua, pelkään ja hävettää liikaa. Nyt päätin, etten puhuisi äidille tästä asiasta enää koskaan. Tiedän, että äidillä on paljon omiakin murheita, eikä lisää enää kaivata. Tästä lähtien selviäisin yksin irti tästä. Sen lupaan itselleni, että tämä vielä joskus loppuu.
Ensimmäinen päivä moneen viikkoon, jopa kuukausiin kun en ole ahminut ja oksentanut. Olo tuntuu paljon paremmalta, kun vain jaksaisin tulevan syksyn ilman oksentamista. Tämä oli vasta ensimmäinen päivä, eikä se tule jäämään viimeiseksi.
Nyt vasta huomaan ymmärtäväni, että bulimia ei ole elimellinen sairaus vaan sairaus on pääni sisällä. Siitä ei todellakaan ole helppo päästä irti, mutta eihän koko sairautta olisikaan, jos parantuminen olisi helppoa. Yksin tämä kaikki on vaikeaa ja se saattoi auttaa, että kerroin äidille ja kaverille. Vaikka he eivät tietäisikään mitä sanoa tai tehdä on murhe jaettu siitä huolimatta helpompi kantaa.
Syksyn alkaessa oksentaminen on jäänyt vain viikonloppuihin. Pelottaa ajatuskin siitä, mitä tapahtuu kun loma alkaa. Aina oksentamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun hakea jostain apua. Soittaa terveyskeskukseen ja varata aika, mutta muutaman tunnin päästä en enää uskalla ja olo tuntuu jo ”terveeltä”. Sitä paitsi ottaisiko kukaan minua tosissaan? Tuskin ja kun oksentelua on enää muutaman kerran viikossa eikä päivittäin tuntuu, etten tarvitse enää apua. Joka viikonloppu yritän olla ahmimatta, muta kerta toisen jälkeen löydän itseni vessasta tai suihkun lattialta.
Tahdon parantua ja ajan kanssa se vielä onnistuu. Oksentelua olen saanut vähennettyä paljon ja ajan kanssa kaikki toivottavasti palautuu ennalleen. Tosin olen oksennellut niin kauan, etten enää muista milloin kaikki oli ”ennallaan”. Lipsahdus normaalista päivärytmistä johtaa ahmimiseen ja nyt olen yrittänyt alkaa välttää tilanteita, jolloin tekee mieli syödä. Tarvitaan vain muuta tekemistä aina ruuan jälkeen. Uskon, että selviän ja olen päättänyt parantua tästä hullusta oravanpyrästä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Osasit hyvin kirjoittaa varmasti niin monen muunkin henkilön arkea. Mäkin olen päättänyt parantua. Sitten olen päivän tai pari oksentamatta, tulee halu ahmia ja oksennan taas. Sitten vessassa ollessani mietin haenko apua, tunnin, parin päästä huomaan ettei se niin kauheaa taas ollutkaan. Päivä jatkuu normaalisti, vaikka vielä vähän jotain tekisi mieli.. Kun bulimiaani oli kestänyt puoli vuotta hain apua, kerroin äidilleni, kerroin avopuolen työntekijälle, sitten meni pari päivää ja valehtelin että olen päässyt "tavastani" eroon. Oksentelu jatkui salaa ja siitä tuli vielä vaikeampaa. Nyt tämä päivä on taas se jolloin yritän olla oksentamatta. Eilinen meni suht hyvin, oksensin "vain" kerran. Joka päivä lupaan itselleni että huomenna tsemppaan vielä paremmin ja että mä onnistun vielä. Tosin tätä olen luvannut itselleni jo niin pitkään etten tiedä uskonko siihen enää itsekään. Mutta vielä tulee se päivä, kun voin nauraa tälle kaikelle. Mä selviän, yksin. Saatte sen vielä nähdä. Tällä hetkellä kaikki luulevat että olen jo parantunut, mutta kamppailu sisälläni jatkuu. Ja mä olen päättänyt selvitä, voittajana!
On ihan turhaa yrittää kertoa bulimiasta ihmiselle, joka ei ole sitä itse kokenut. Äitini sanoi minulle kun kerroin joskus ongelmastani, että lupaathan, ettet enää koskaan oksenna. Ja että hän on todella surullinen jos petän lupauksen. Ihan niinkuin oksenteleminen tuolla loppuisi. Kerroin myös exälleni ongelmistani, seurauksena oli vain vahtaamista, ja hän jatkuvasti kielsi minua syömästä karkkia tai muita herkkuja, mikä vain johti siihen, että söin salaa. Jotain kolme vuotta oksentelin päivittäin, joskus useamman kerran päivässä. Seurauksena sain 7 reikää hampaisiin. Niin no reikää ja reikää, ei noista hampaista ollut juuri mitään jäljellä, nyt on suu täynnä muovia, yäk. Etuhampaat on vähän sahalaitaiset, ja takana paljon kulumia. Ennen mulla oli niin kauniit, täydelliset hampaat! Sen lisäksi sain paljon rytmihäiriöitä, monesti illalla pelkäsin, että kuolen nukkuessani, kun sydän takoi miten sattuu. Toisaalta, välillä toivon että kuolen, masensi niin paljon.
Pari vuotta sitten päätin, etten oksenna enää. Ahmiminen jatkui silti ja lihoin tietysti. Se tuntui pahalta, etenkin, kun tuttavat alkoivat huomauttelemaan asiasta, ja käskivät tarkkailemaan syömisiäni ja laihduttamaan. arrgh! Eihän siinä muu auttanut kun alkaa taas oksentamaan. Nykyään oksennan ehkä kerran viikossa, joskus vielä harvemmin. Syöminen alkaa oikeasti helpottaa, ja se on terapian ja lääkityksen ansiota. Yksin tästä paskasta ei selviä. Ajatus, että hoidan kaiken yksin on sairas ja väärä, jos oikeasti haluatte parantua, siitä on pakko puhua jonkun kanssa, joko ammattilaisen, tai sitten sellaisen ihmisen, joka on tän sairauden itsekin kokenut. Ei tästä pysty eikä tarvitse itse selvitä.
Ajatus harhaili ja tekstistä tuli vähän epäselvä, mutta ehkä kuitenkin tajusitte pointin.
tsemppiä
Tuntuu täysin toivottomalta kun ruoka ja ahmiminen ohjaavat elämää ja vie miennessään kaiken muun. Tästä kärsii kaikki. Opiskelu,kun ei pysty keskittyy kun ajatuset vaa ruuassa,ihmissuhteet,kun en halua että poikaystävä näkee mut tai saati koskee kun olo läskimmillään, keskittyminen yhtään mihinkään,kaverisuhteet,kun olen huonolla tuulella ja masentunut. Kahdeksan vuotta sitten syömishäiriö otti mut omakseen ja mulla ei ole siihen mitään sanomista. Toiset päivät ahmin ja toiset paastoan. Kummin vaan niillä melkeen samat vaikutukset:masennus,väsymys,innottomuus. Paastolla ei voi nähdä ketään kenen kanssa pitäisi syödä ja eipä muuutenkaan ketään jaksa nähdä. Ahmimis päivinä niin kamala olo et ketään ei voi nähdä. Helvettihän tää kierre on. Jos joskus sais vielä olla tyytyväinen omaan vartaloonsa ja tuntea ittensä vapaaks. Sais elämässään jotain aikaankin. Mulla on ihana poikaystävä joka haluaisi olla mun tukena. Pelottaa vaan päästää ketään lähelleen ja puhua niin nolosta ja inhottavasta asiasta kun ruuan sairas ahmiminen. Tää kaikki tuntuu välillä kertakaikiaan sietämättömältä ja tuntuu että ei tätä jaksa. Kauheeta on että jos tekisin itemurhan(en ole sitä tosissani harkinnut vaikka mielessä ollut) niin en kestäisi että kukaan näkisin mun läskin velton ruumiin. Haluan kuollakkin laihana. Hitto soikoon. Sairaita ajatusia.Toivon että pokaystäväni kestää olla mun kanssa vaikka välillä kyllä tuntuu et parempi jos ei jaksaisikaankun tunnen itteni niin eponnistuneeksi ihmiseksi.
Syömishäiriö järjestelee mun menotkin. Jos on vaikka jonkun synttärit,ni ei ois eka kerta kun joudun ilmottaa et en pääse tulee ja teko syy on että oon kuumeessa tai jotain. Todellisuudessa ruoka on vieny mut mennessän ja en voi tehdä muuta kun ahmia ja ahmia. Syömishäiriö eristää mut neljän seinän sisään. Se päättää jopa mitä vaatteita käytän. Haluaisin pukeutua joka päivä tyylikkästi,mut se onnituu vaan parikertaa viikos ku amistaukoa olla muutama päivä ja hoikka olo. Muuten pukeudun ylisuuriin lökäreihin joissa tunnen itteni hölmön näköseks tai sit jos pakko laittaa siistis vaattet ni aina ne samat mustat housut. Täl viikol ollu 4 ahmimis päivää(yks niintä parhaillaan menossa),ni ei oo kyllä laihaa päivää ollu ja pukeutumis tyyli ollu sen ukasta. Tuntuu et en eää ikinä haluis mennä ihmisten ilmoille. Tässä vähän munkin purkautumista miden joukkoon.
Kauhitutta ajatella niitä kalorimääriä mitä oon vetäny ja ahistaa ku ne kikki pitäs saada kulutettuu. En jaksais alottaa ens viikkoa. Miten tää elämä voi ollakki vaa tämmöstä. Ajattelen jo nyt ens viikolloppua kuinka en haluis mennä kaverin synttäreille ku niin lihava olo tästä ahmimis putkesta. Helvetin helvetti.
Mä niin vihaan itseäni ja läskejäni. Hävettää olla ihmisten ilmoilla kun on tällainen ihrakasa. Olen entinen anorektikko ja nyt on sitten bulimia vaihe, koska en jostain syystä pysty olemaan syömättä niin ainoa keino on vetää laksatiiveja ja oksentaa.
Tänään töissä ruokatunnilla söin normaalisti työpaikkaruokalassa salaattia leipää perunaa kastiketta ja jälkkärin ---> oksentamaan, iltapäivän kahvitauolla hain kaksi 100 gramman suklaalevyä joista toinen oli syöty ennenkuin olin ulkona kaupasta ja toisen söin autossa, pääsin töihin ---> oksentamaan, söin vielä banaanin ja omenan ---> oksentamaan. Antaisin mitä vaan että saisin anovartaloni takaisin! Katsotaan nyt kuinka kauan tätä oksentamista pitää jatkaa et saan nää läskit pois...
Inhottavinta tässä on että inhoan läskejä ja nyt olen itse sellainen!! Nyt olen päättänyt että läskit saavat lähteä koska muuten en voi elää itseni kanssa.
Näin tekstin läpi sievän nuoren naisen, joka joutuu poinnistelemään yksin vaikeiden asioiden kanssa. Toivon sydämeni pohjasta, että saat voimia päästä irti siitä vaikeasta sairaudesta. Voi jos uskaltaisit kertoa jollekin aikuiselle vaikeuksistasi saisit varmaan voimaa pysyä päätöksessäsi olla oksentamatta. Ammatti- ihmiselta saisit varmaan hyviä neuvoja miten kannattaa toimia niissä tilanteissa kun tarve oksentamiselle tulee. Näen sinut tunnolisena ja lahjakkaana nuorena, joka ajattelee tätä maailma menoa syvällisesti. Ei sinun tarvitse yksin kantaa koko maailman murhetta sinulla on oikeus elää normaalia nuoren ihmisen elämää. Toivon sinulle rohkeutta kertoa ongelmastasi, saat varmaan tukea ja jaksat paremmin pysyä päätöksessäsi; olla oksentamatta. Sinua odottaa onnellinen elämä, älä anna periksi.