Mitä mieltä tästä tytöstä, katso rippikuvat(älä niinkään katso Thaimaan ja maaliskuun kuvia). kuvake.net ja nimimerkki dumbo
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
anopilta.
pieni. liian pieni
Niin tulee tuokin neiti kuntoon.
Ihan normaalin näköinen!!!
Must näyttää ihan normaalilta, siroluiselta balettitanssijalta. : )
Oot läski.Löysää näkyy löytyvän vaikka muille jakaa.
tää tyttö on ennenkin ollut täällä kysymässä mielipidettä kuviinsa. silloin teki pahaa, kun joku kommentoi, että on hieman ylimääräistä vaikkei kys. neidillä ollut/ole mitään ylimääräistä.
nyt vaan turhauttaa että tekee saman virheen uudelleen ja pistää taas kuvansa tänne. ja ihmiset osaa sanoa pahasti. ja sanovatkin. ihan vain koska ovat kateellisia tai muuten vain vittuuntuneita.
harmittaa. tuntuu vain että kärsit kauheasta huomionkipeydestä :/ että tarvitset sitä, että laihuuttasi kadehdittaisiin ja kauhisteltaisiin täällä. ei varmaan tunnu hyvältä, kun ei se näissä paikoissa aina mene niin.
äh. omapa on asiasi mihin kuviasi lykkäät, mutta silti.
Mä harrastin kolmetoista pitkää vuotta taekwondoa. Mun isäni opetti mua pienestä pitäen ja se halusi, että mä olisin hyvä siinä. Harjoittelin joka päivä seitsemänä päivänä viikossa. Mä olin viimein urani huipulla, kun eräs mies tunkeutui meidän taloon mun ollessa yksin kotona. Mut huumattiin ja raiskattiin neljätoistavuotiaana omassa kodissani. Siinä ei auttanut edes se mielipuolinen taekwondon harjoittelu.
Seurauksena tuosta illasta oli anoreksia ja anoreksian vuoksi erittäin vaikea masennus. Anoreksian avulla tuhosin perheeni ja suhteen vanhempiini lähes lopullisesti. Se oli liian suuri pala niin minulle, vanhemmille kuin kahdelle pikkuveljelleni, jotka aikansa ihailivat jatkuvaa pinnistelyäni ruoan ja liikunnan kanssa. He ihailivat jaksamistani ja kaikkia niitä kymppejä, joita revin hiki otsassa kaikista mahdollisista kokeista ja testeistä, joita suoritin koulussa. Mä halusin olla luokkani paras ja täyden kympin tyttö.
Taakka kasvoi kuitenkin niin suureksi, että ollessani viisitoistavuotias, vanhempani lopulta pahoinpitelivät minut sekä henkisesti että fyysisesti sen vuoksi, että en välittänyt heistä. Kierin vain itsesäälissä ja hain huomiota muilta laihuudellani. Halusin, että edes joku huomaisi tuskani ja pelkoni elää. Halusin, että edes joku välittäisi.
Kun viimein ymmärsin, että laihduttaminen ei ollut oikea tie siihen, oli jo melkein myöhäistä: Lääkäri ilmoitti, että minulla olisi kaksi viikkoa elinaikaa ennen kuin saisin sydänkohtauksen ja kuolisin. Se oli aluksi mielestäni riemuvoitto. Nyt saisin helpotuksen tähän kaikkeen. En nukkunut, en syönyt, en nauranut. Jossakin vaiheessa tuli hetki, jolloin en jaksanut edes itkeä enää. En jaksanut. Kaikki oli vain tuskaa.
Eräänä yönä maatessani sängylläni valveilla, miettiessäni kuinka lopettaisin tämän kaiken, kuitenkin ymmärsin sen: Tämä ei ollut se, mitä halusin. En voinut jatkaa näin. Asioiden oli muututtava. Enhän mä ollut koskaan ollut mikään luovuttaja? Tämähän oli juuri luovuttamista. Ymmärsin, että mun oli jaksettava. Mun oli taisteltava.
Tästä alkoi monen vuoden kamppailu kohti onnellisempaa elämää. Jouduin monien vuosien terapia- ja lääkityskierteisiin, joista olen vasta pikkuhiljaa pääsemässä eroon. Tuntuu kuin olisin opetellut täysin uudestaan kävelemään.
Haluatko sä lapsia? Mäkin haluaisin. En vaan voi saada niitä. Anoreksia tappoi mut henkisesti ja lähes kokonaan myös fyysisesti. Vasta nyt mä ymmärrän, kuinka onneton mä olin silloin viisi vuotta sitten. Ei ne vuodet olleet mitään onnellisia, vaikka ajattelin, että "nyt musta tulee kaunis ja laiha, keijukainen. Musta tulee onnellinen." Todellisuudessa musta tuli kaikkea muuta.
Kunpa säkin ymmärtäisit, että ei se laihduttaminen ja puntariin kyttääminen ole mitään elämää. Se tuhoaa sut. Ja sitä sä et halua. Luota muhun. ET halua.
Mä en tiedä, mitkä on sun motiivit laihduttaa, mutta mä kerron sulle kaiken tämän itsestäni, koska mun mielestäni sä olet kaunis juuri sellaisena kuin olet. Normaalina, kauniina naisena. Kuulostaa varmaan aika kliseiseltä, mutta mä todella tarkoitan sitä. Älä sä tuhoa perhettäsi, kavereitasi ja itseäsi sillä, että haluat olla keiju, niinkuin mä tein.
Mullakin on anoreksian kanssa taistelua jatkunu jo noin 5 vuotta. Olen 17vuotias. Olen hoikka, vielä vuosi taaksepäin en silloin syönyt oikeastaan mitään, hyvin hyvin vähän, ja olin vähällä joutua hoitoon sen takia että olin nääntynyt pahasti. Liikuntaa harrastin joka ikinen päivä monta tuntia. Tein 20km juoksulenkkejä vielä kun muut nukkui. En ymmärrä mistä sain kaiken sen energian, ihan mieletöntä tosiaan kun jälkeenpäin järjellä ajattelee. Nyt mun tilanne on hiukan parempi vaikkei syöminen enää olekaan mahdotonta mutta silti se välillä ahdistaa ja tekee mieli palata siihen vanhaan elämään..Anoreksiaan. No anorektinen mieli ei ehkä koskaan kokonaan parane, (kerran anorektikko, aina anorektikko?), ainakin mä tiedostan sen että olen sairas. Liikunta ja ruokailu on edelleen elämäni kaksi suurinta haastetta, vaa´an lukema on korkeampi kuin koskaan, normaalipainossa..Bmi 18. Lihaksisto toimii hyvin ja jaksaa urheilla. Kuitenkin pelottaa jos painoni vielä nousee, pelkään lihomista. Ja ehkä haluan taas laihtua? Miksi elämän pitää olla näin vaikeaa?
läski JA tyhmä, koska tulee kyselee onks lihava.
Ei ehkä viisasta tulla linkittelemään kuviaan tännei, muttei myöskään viisasta haukkua läskiksi sellasta jolla on syömishäiriö. Voi olla pahat seuraukset. Tää tyttö on kaunis ja laihakin, mutta jos tuosta vielä laihtuu niin ei kauniiksi voi sanoa.