avaudun täällä kun tuntuu että muut ei kuuntele. on paha olla.
homma alkoi melkein kaksi viikkoa sitten neuvolakäynnillä. verenpaineet oli koholla ja vauva liikkui laiskasti. ei muuta kuin lähete äippäpolille. siellä havaittiin sydänkäyrässä monotonisuutta ja ultrassa liian pieni vauveli. ei muuta kuin lähete kourassa oysiin äippäpolille jossa kolme lääkäriä tutki ja totesivat että napavaltimossa virtaushäiriöitä, ottivat osastolle seurantaan. ilta meni kiinni koneissa, yöllä huononi sydänkäyrät ja aamulla autettiin maailmaan 1260g painoinen tytsy rv 31 2
kaikki on hyvin. tyttö siirrettiin eilen toiseen sairaalaan, lähelle kotia. mitään vikaa ei lapsesta löydy, pirteä ja eloisa on. oma toipuminen on ollut ennätysnopeaa. istukka oli liian ohut mutta syytä ongelmille ei löytynyt.
kaiken pitäisi siis olla jees mutta kun ei ole. itkeminen alkoi 4 pvää sektion jälkeen ja jatkuu. en vain jaksa mitään. pitäisi siivota ja laittaa kotia kuntoon vauvaa varten mutta ei jaksa. ja mies sanoo vihaisena etten edes saa tehdä mitään, mutta itse ei sitten viitsi auttaa. tuntuu että kaikista paras olisi jos vain saisi nukkua. on kuin olisin täynnä tunteita jotka pitäisi huutaa ulos mutta ääntä ei ole.
en tunne oloani äidiksi. ehkä tänään koin pienen välähdyksen äidinrakkaudesta kun sain ekan kerran pitää tyttöä sylissä. en tahdo uskaltaa hoitaa lasta, se on niin pieni ja tuntuu että jos kosken niin se menee jotenkin rikki. ja hävettää hoitaa, kun henkilökunta olettaa että osaan vaihtaa vaipat vaikka en osaa. ja kun pyydän apua niin tuntuu että pitävät tyhmänä. vittu ANTEEKSI!!!!! eka lapsi. enkä ole teiniäiti, ikää on 24 vuotta.
röökiä tekee mieli niin pirusti, mutta en anna ikinä ittelleni anteeksi jos aloitan uudelleen. ja kukaan kavereista ei tuossakaan minua oo tukemassa, tarjoovat vaan tupakkaa ja nauravat, sanovat että alotan kuitenkin jossain vaiheessa taas polttamaan, miksi en siis heti??
tuntuu ettei ole oikeutta valittaa kun kaikki on kuitenkin hyvin. mutta tuntuu paskalta ja vaan itkettää. kiitos kun sain sanoa sanottavani.
homma alkoi melkein kaksi viikkoa sitten neuvolakäynnillä. verenpaineet oli koholla ja vauva liikkui laiskasti. ei muuta kuin lähete äippäpolille. siellä havaittiin sydänkäyrässä monotonisuutta ja ultrassa liian pieni vauveli. ei muuta kuin lähete kourassa oysiin äippäpolille jossa kolme lääkäriä tutki ja totesivat että napavaltimossa virtaushäiriöitä, ottivat osastolle seurantaan. ilta meni kiinni koneissa, yöllä huononi sydänkäyrät ja aamulla autettiin maailmaan 1260g painoinen tytsy rv 31 2
kaikki on hyvin. tyttö siirrettiin eilen toiseen sairaalaan, lähelle kotia. mitään vikaa ei lapsesta löydy, pirteä ja eloisa on. oma toipuminen on ollut ennätysnopeaa. istukka oli liian ohut mutta syytä ongelmille ei löytynyt.
kaiken pitäisi siis olla jees mutta kun ei ole. itkeminen alkoi 4 pvää sektion jälkeen ja jatkuu. en vain jaksa mitään. pitäisi siivota ja laittaa kotia kuntoon vauvaa varten mutta ei jaksa. ja mies sanoo vihaisena etten edes saa tehdä mitään, mutta itse ei sitten viitsi auttaa. tuntuu että kaikista paras olisi jos vain saisi nukkua. on kuin olisin täynnä tunteita jotka pitäisi huutaa ulos mutta ääntä ei ole.
en tunne oloani äidiksi. ehkä tänään koin pienen välähdyksen äidinrakkaudesta kun sain ekan kerran pitää tyttöä sylissä. en tahdo uskaltaa hoitaa lasta, se on niin pieni ja tuntuu että jos kosken niin se menee jotenkin rikki. ja hävettää hoitaa, kun henkilökunta olettaa että osaan vaihtaa vaipat vaikka en osaa. ja kun pyydän apua niin tuntuu että pitävät tyhmänä. vittu ANTEEKSI!!!!! eka lapsi. enkä ole teiniäiti, ikää on 24 vuotta.
röökiä tekee mieli niin pirusti, mutta en anna ikinä ittelleni anteeksi jos aloitan uudelleen. ja kukaan kavereista ei tuossakaan minua oo tukemassa, tarjoovat vaan tupakkaa ja nauravat, sanovat että alotan kuitenkin jossain vaiheessa taas polttamaan, miksi en siis heti??
tuntuu ettei ole oikeutta valittaa kun kaikki on kuitenkin hyvin. mutta tuntuu paskalta ja vaan itkettää. kiitos kun sain sanoa sanottavani.
Vastaukset 8
Vanhimmat
johdosta! Hienoa, että kaikki meni hyvin ja että lapsi on terve. Suomessa terveydenhoito toimii onneksi hyvin.
Sinuun on iskenyt synnytyksenjälkeinen masennus, ainakin sen alkuaste. Se on hyvin tavallinen vaiva, mutta menee aikanaan ohi. Itsekin olin esikoisen syntymän jälkeen kovin levoton ja alamaissa.
Jätä siivoukset tuonnemmaksi, kunnes toivut leikkauksesta. Ei vauva pidä tupatarkastusta. Muista, että miehesikin on järkyttynyt ja väsynyt. Nukkukaa ja levätkää nyt kun vauva ei vielä ole kotona.
Opit kyllä vaipanvaihdot ja kaiken muunkin.
Minusta ne tupakkaa tarjoavat kaverit voisivat tulla siivoamaan!
En täysin ymmärtänyt, mutta joudutko olemaan erossa vauvasta?
Heti synnytyksen jälkeen vauvasta erossa oleminen ja vielä mahdollinen vauvan hengenvaarakin ovat aivan päivänselviä päänsekoittajia. Et ole mitenkään omituinen kun reagoit noin. Synnytyksen jälkeen on normaalisynnyttäjänkin hormonitoiminta aivan poskellaan ja sekaisin, saatikka ennenaikaisen jälkeen ja vielä kun joutuu erossa olemaan!
Kaikki sympatiani, tuo on varmasti kamalaa. Itse jouduin nuorimmaiseni kanssa olemaan eri osastoilla ja vaikka rakennus oli sama ja aktosmaan pääsi monta kertaa päivässä, oli tunteita silti niin laidasta laitaan... välillä olin niin vihainen että olisin voinut tappaa jonkun ja välillä taas ylinonnellinen siitä että lapsi syntyi ylipäänsä elossa.
Niille kavereillesi tahtoisin sanoa pari valittua sanaa. Tukea sinä tarvitset, et kiusaamista!
Kokemasi ei missään nimessä ole arkipäiväinen eikä helppo asia, ja sinulla on täysi oikeus olla järkyttynyt. Kaikenlainen oireilu kuuluu asiaan. Jos tila etenee aivan masennukseksi asti, jos voimasi eivät palaudu tai tunnet itsesi loppuunpalaneeksi etkä pysty tuntemaan samalla tavoin kuin ennen, puhu asiasta neuvolassa. Masennus on hoidettavissa eikä parane itsekseen. Siihen on aina puututtava.
Vielä en puhuisi masennuksesta koska kokemasi on taatusti järkyttänyt sinua perinpohjin ja käyt tapahtunutta yhä läpi, varsinainen toipumnen alkaa vasta kun arkielämä alkaa, vauva on kotona ja vaara ohi.
Voimia siihen saakka ja siitäe teenpäin. Muista käyttää neuvolaa tukenasi, se on heidän työtään!
***
että ilman muuta sulla on kamala olo, olet järkyttynyt ja pelästynyt ja vauva on syntynyt kesken äitiyteen valmistautumista. Ei kyse heti ole masennuksesta, ja toivottavasti sinulle ei sitä tule. Oikeasti, nuku, jos sitä eniten tarvitset. Kerro miehellesi mitä häneltä toivot, toisaalta voit itsekin antaa kaiken olla vähän retuperällä jonkin aikaa. PAitsi itsesija vauvanne:-). Ja kerro suoraan niille kavereille miltä moinen tuki tuntuu:-/! Jaksamista ja voimia!
lepää ja lepää, kotityöt odottavat kyllä!!! Ja jos et halua, ni älä ota vieraita kotiisi, he ehtivät käymään myöhemminkin... Mulla meni synnytyksen jälkeen 2 ekaa viikkoa ihan perseelleen kunnes tajusin et vauva on nyt se joka määrää tahdin! Oon aina ollu kauhee suorittaja ja koko ajan pitäs puuhastella jotain ja voimathan siinä loppuu ku koittaa tehdä kaiken ja hoitaa vielä vastasyntynyttäkin samalla... Nyt kolmen kuukauden jälkeen alla olla jonkinmoista rytmiä, saan tehtyä muutakin ja vaikka välillä vauva vaatii ihan kaiken ajan en jaksa siitä enää stressata. Jaksamista!!!
Minullakin oli ensimmäisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeistä masennusta. Ja minunkin tyttäreni syntyi sektiolla sekä mies oli todella laiska kotihommissa. Kaikki piti hoitaa itse, olin silloin 23 v ja monesti tuli mietittyä että tulikohan nyt tehtyä oikein... Mutta kaikki pahat mielialat yms menee aikanaan ohi, mutta jos masennus pahenee tai jatkuu kovin pitkään niin kannattaa sitten ihmeessä mennä lääkäriin, koska hoitamaton masennus voi jäädä todella pitkäksi ajaksi. Itselläni kesti babyblues toisen lapsen jälkeen jopa 2 vuotta, en vain huomannut sitä kun oli niin kova kiire kahden pienen lapsen hoidossa.
Ja mitä ystäviisi tulee... Jos ne eivät jaksa kannustaa ja auttaa sinua niinkuin tosiystävien kuuluisi tehdä niin sitten kannattaa hommata uusia ystäviä. Äitiys muuttaa niin paljon maailmaa, että jos sinulla on kavereita joilla myös on lapsia niin heiltä saisit paljon enemmän tukea kuin lapsettomilta nuorilta joiden tärkein ongelma on mitä laittaa päälle diskoon. Omat ystäväni meni melkein kaikki vaihtoon kun sain lapsia, huomasin vain että meillä ei ollut enää mitään yhteistä eikä mitään sanottavaa toisillemme. Nyt äitiystävien kanssa on mukavaa kun lapset voivat kulkea mukana eikä tarvitse pahoitella jos lapsi sotkee tms koska se on molemmille arkipäivää.
Pää pystyyn vaan, kyllä se elämä lopulta alkaa maistua paremmalta. Ja vauvat ovat pieniä kuitenkin niin vähän aikaa että yritä nauttia siitä pienestä hetkestä vaikka se nyt saattaisikin tuntua vaikealta. Äläkä pyydä anteeksi tunteitasi joille ei voi mitään. Anna tulla tuutin täydeltä jos siltä tuntuu, kun saat vauvasi kotiin niin varmasti äidinvaistotkin heräävät ja opit ihan itsestään kaikki vauvasi terveyden kannalta tärkeimmät jutut. Minä en ollut koskaan edes pitänyt vauvaa sylissäni ennen kuin sain omani ja kaikki sujui kuitenkin hyvin.
Onnea vielä tytön syntymästä! :)
Minullakin oli ensimmäisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeistä masennusta. Ja minunkin tyttäreni syntyi sektiolla sekä mies oli todella laiska kotihommissa. Kaikki piti hoitaa itse, olin silloin 23 v ja monesti tuli mietittyä että tulikohan nyt tehtyä oikein... Mutta kaikki pahat mielialat yms menee aikanaan ohi, mutta jos masennus pahenee tai jatkuu kovin pitkään niin kannattaa sitten ihmeessä mennä lääkäriin, koska hoitamaton masennus voi jäädä todella pitkäksi ajaksi. Itselläni kesti babyblues toisen lapsen jälkeen jopa 2 vuotta, en vain huomannut sitä kun oli niin kova kiire kahden pienen lapsen hoidossa.
Ja mitä ystäviisi tulee... Jos ne eivät jaksa kannustaa ja auttaa sinua niinkuin tosiystävien kuuluisi tehdä niin sitten kannattaa hommata uusia ystäviä. Äitiys muuttaa niin paljon maailmaa, että jos sinulla on kavereita joilla myös on lapsia niin heiltä saisit paljon enemmän tukea kuin lapsettomilta nuorilta joiden tärkein ongelma on mitä laittaa päälle diskoon. Omat ystäväni meni melkein kaikki vaihtoon kun sain lapsia, huomasin vain että meillä ei ollut enää mitään yhteistä eikä mitään sanottavaa toisillemme. Nyt äitiystävien kanssa on mukavaa kun lapset voivat kulkea mukana eikä tarvitse pahoitella jos lapsi sotkee tms koska se on molemmille arkipäivää.
Pää pystyyn vaan, kyllä se elämä lopulta alkaa maistua paremmalta. Ja vauvat ovat pieniä kuitenkin niin vähän aikaa että yritä nauttia siitä pienestä hetkestä vaikka se nyt saattaisikin tuntua vaikealta. Äläkä pyydä anteeksi tunteitasi joille ei voi mitään. Anna tulla tuutin täydeltä jos siltä tuntuu, kun saat vauvasi kotiin niin varmasti äidinvaistotkin heräävät ja opit ihan itsestään kaikki vauvasi terveyden kannalta tärkeimmät jutut. Minä en ollut koskaan edes pitänyt vauvaa sylissäni ennen kuin sain omani ja kaikki sujui kuitenkin hyvin.
Onnea vielä tytön syntymästä! :)
Minun kuopukseni syntyi rv33 3, keskosena istukan repeytymien takia. Hän oli sairaalassa 2viikkoa, joka tosin tuntui 2kuukaudelta.
Ymmärrän hyvin olosi. Miten minullekin nousee kyyneleet vielä kun ajattelen sitä aikaa. Olin kotona ilman lastani, ilman mahaani. Kaikki oli kummallista. Jotkut toiset hoitivat lastani, kaikki aikataulutettiin ruokailuun. Minä pystyin olemaan sillon lapseni luona vain 2ruokailua päivässä, eli noin 4tuntia. Kun minulla oli tuo isompikin lapsi hoidettavana.
Koeta olla välittämättä henkilökunnasta, jotkut ovat ystävällisiä ja jotkut näsäviisaita ja kyllästyneitä. Sinun vikaasi se ei ole. Ensimmäisen lapsen kanssa aivan kaikki on uutta ja opettelua, sinusta tulee vielä ammattilainen.
Minä en tiennyt saanko ottaa omaa lastani edes syliin alkuun. Itkin öisin sitä, että lapseni oli osastolla ja minä kotona. En koskaan tiennyt hoidetaanko se hyvin, hoitajilla oli aina kiire. Vauvat itkivät usein yksinään sängyissä kun kävin siellä. Ajattelen yhä, että miten usein minun lapseni annettiin itkeä aivan yksin ilman hellyyttä tai syliä.