Hermoromahdus pelottaa

Deah kirjoitti:

Olen opiskelija. Koulu alkaa syyskuussa, sitä ennen oli 4 kuukautta "lomaa" jonka aikana ravasin aina vähän väliä työkkärissä. Jo kolmena edellisenä vuotena olen huomannut, että keskittymiseni on alkanut herpaantua ja se vaan vaikuttaisi pahenevan. En enää osaa kunnolla syventyä asioihin, ajatukset sekoaa heti enkä luota itseeni missään. Jos esimerkiksi täytän jotakin kaavaketta, tai kirjoitan ylipäätänsä mitään, en luota siihen että olisin kirjoittanut sen mikä on pitänytkin vaan olisin kirjoittanut jotakin mielessä pyörivää asiaa josta tulisi hankaluuksia. Sama alkaa ilmetä jo arkipuuhissa. Joka asia pitää tarkistaa monia kertoja enkä silloinkaan ole varma että asia on jo kunnossa. Esimerkiksi herätyskellon asetukset pitää tarkistaa ennen nukkumaan menoa kymmenesti, aamuksi varattujen vaatteiden puhtaus ja se että kaikki tarvittava on kasassa, pitää tarkistaa ainakin viideesti, se ettei ikkuna ole jäänyt auki/sähköt/valot päälle, pitää tarkistaa sekin ainakin viidesti koska tunnen olevani jotenkin jossakin "horroksessa" etten usko että näin/tein jonkin asian. Minulla menee aina aamuyölle asti näiden asioiden tarkistamisessa. Ne neljä kuukautta opiskelujen välissä joiden aikana yritin itseäni virkistyttää, eivät auttaneet. Nyt kun opiskelu on jälleen alkamassa, itken päivittäin että kuinka pärjään niin vaativassa paikassa ja pelkään varmasti ihan turhaan että jotakin hyvin tärkeää unohtuu jo ensimmäisenä päivänä ja minua muka siitä rangaistaisiin. Olen monet yöunet menettänyt miettimällä mitä ottaa mukaan, millaiset rutiinit tekisi, onko paikanvastaanottamislappu varmasti mennyt perille oikeassa ajassa ja onko se täytetty 120% oikealla tavalla. Käteni aivan tärisevät kokoajan ja suku luo paineita menestymiselle. Mieleen on alkanut tulla itsetuhoisia ajatuksia ja välillä säikähdän että miten voin ajatella noin. Mieltä kuitenkin rauhoittaa ajatella että mitä siitä vaikka kaikki menisi aivan penkin alle, ainahan voin tappaa itseni kun vaan tulee tarpeeksi kamala päivä. Tuskin kukaan tietää tuskaani, vaikka olen vihjaillut ja sanonut suoraankin joitakin asioita pakkooireistani ja peloistani, niin vanhemmat eivät ole ottaneet tosissaan ja vain naurahtaneet että "älä kehtaa". Monia kertoja viikossa olen miettinyt hautajaisiani ja suunnitellut jo paperille erilaisia vaihtoehtoja mahdollisimman mielyttävälle pois menolle. Vanhempani eivät ole olleet moksiskaan muidenkaan läheisten traagisten kuolemien vuoksi, joten eivät he minuakaan surisi. Olen vain taakka kaikille..perheelleni, suvulleni, yhteiskunnalle ja ennenkaikkea itselleni. Tänä teksti syntyi täysin taas siinä jo pikkuhiljaa normaaliksi tulleessa mielentilassa jossa haluan vain jättää kaiken. Pian olen vapaa lähtemään jollei jotakin todella ihmeellistä tapahdu. Tuntuu ettei minun elämässäni ole mitään iloa. Elämä on vain orjamaista pakkotyötä/opiskelua eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia hyvään elämään koulutuksestani huolimatta.. Voi näitä paineita :'

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä