Kun ajattelin taaksepäin, niin tajusin juuri että minulla olisi ollut muutama mahdollisuus saada kavereita; pari näistä tyypeistä oli jopa jonkinlaisia unelmakavereita, joille pystyin puhumaan mistä vaan ja joiden edessä ei olisi tarvinnut esittää mitään (vaikka tyypit itse oli suht normaaleja ja sosiaalisia).
Miksen siis kelpuuttanut kavereita jotka "tyrkyttivät" minulle seuraansa (varmaan siksi että näkivät minun olevan yksinäinen)? Harrastuksemmekin olivat samanlaisia, olisin voinut tehdä heidän kanssaan kaikkea sitä mitä halusin tehdä (moninpelata tietokoneella, käydä potkimassa palloa, käydä joskus ulkona syömässä tai jossain tapahtumissa). Mutta silti olin aina nihkeä ja jätin vastaamatta yhteydenottoihin.
Kyseessä ei ollut mikään sosiaalinen pelko; näiden henkilöiden kanssa pystyin olemaan vapaasti ja luonnollisesti.
En myöskään ole mikään erakko, minusta olisi mukavaa, jos minulla olisi seuraa.
Olen keksinyt 5 asiaa:
1)Kotini ja minä olemme kuin magneetin vastakkaiset navat. Viihdyn kodissani todella hyvin. Ulos lähteminen on aina jonkinlainen taakka (ellei se ole todella hyvissä ajoin valmiiksi suunniteltu). En nuorena oppinut sitä, että jossain ulkona pyöriminen ja hengailu on hauskaa. Palloa pelaamaankaan en halua lähteä kotipihan kenttää kauemmaksi.
2)En pidä normaalista jutustelusta. Tätäkään en nuorena oppinut. Tehdessä jotakin, haluaisin keskittyä itse asiaan, enkä tyhjänpäiväiseen jutteluun. Kuitenkin tämä jutustelu näyttää olevan suht tärkeää monelle muulle. En kyllä varsinaisesti pidä jatkuvasta hiljaisuudestakaan; en pidä siitä etten nuorena oppinut pitämää arkisesta jutustelusta.
3)En pidä tuntemattomista ihmisistä. Minua ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin (joihin muiden mukana liikkuessa törmää). Ei paljoa kiinnosta muiden persoonat ja mielipiteet (ellei toinen ole joku todella ihmeellinen). Juttelu tuntemattomien kanssa on ärsyttävän vaivaantunutta ja pinnallista, ja he voivat myös viedä kaverini huomion minulta. Minä olen tärkein!
4)En haluaisi olla seurassa, jossa minua ei "ihailla" tarpeeksi. Minulle ei ole ikinä kelvannut ihmisten neutraali suhtautuminen. Olen aina halunnut olla muiden silmissä hyvännäköinen, fiksu, hauska ja päteä taidoillani.
5)Viimeiseksi ilmeisesti tärkein seikka. En ole sittenkään varma miten paljon olen ikinä kaivannut kavereita; kyllä se mukavan ja miellyttävän näköisen tyttöystävän puute taitaa pahan olon aiheuttaa.
Miksen siis kelpuuttanut kavereita jotka "tyrkyttivät" minulle seuraansa (varmaan siksi että näkivät minun olevan yksinäinen)? Harrastuksemmekin olivat samanlaisia, olisin voinut tehdä heidän kanssaan kaikkea sitä mitä halusin tehdä (moninpelata tietokoneella, käydä potkimassa palloa, käydä joskus ulkona syömässä tai jossain tapahtumissa). Mutta silti olin aina nihkeä ja jätin vastaamatta yhteydenottoihin.
Kyseessä ei ollut mikään sosiaalinen pelko; näiden henkilöiden kanssa pystyin olemaan vapaasti ja luonnollisesti.
En myöskään ole mikään erakko, minusta olisi mukavaa, jos minulla olisi seuraa.
Olen keksinyt 5 asiaa:
1)Kotini ja minä olemme kuin magneetin vastakkaiset navat. Viihdyn kodissani todella hyvin. Ulos lähteminen on aina jonkinlainen taakka (ellei se ole todella hyvissä ajoin valmiiksi suunniteltu). En nuorena oppinut sitä, että jossain ulkona pyöriminen ja hengailu on hauskaa. Palloa pelaamaankaan en halua lähteä kotipihan kenttää kauemmaksi.
2)En pidä normaalista jutustelusta. Tätäkään en nuorena oppinut. Tehdessä jotakin, haluaisin keskittyä itse asiaan, enkä tyhjänpäiväiseen jutteluun. Kuitenkin tämä jutustelu näyttää olevan suht tärkeää monelle muulle. En kyllä varsinaisesti pidä jatkuvasta hiljaisuudestakaan; en pidä siitä etten nuorena oppinut pitämää arkisesta jutustelusta.
3)En pidä tuntemattomista ihmisistä. Minua ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin (joihin muiden mukana liikkuessa törmää). Ei paljoa kiinnosta muiden persoonat ja mielipiteet (ellei toinen ole joku todella ihmeellinen). Juttelu tuntemattomien kanssa on ärsyttävän vaivaantunutta ja pinnallista, ja he voivat myös viedä kaverini huomion minulta. Minä olen tärkein!
4)En haluaisi olla seurassa, jossa minua ei "ihailla" tarpeeksi. Minulle ei ole ikinä kelvannut ihmisten neutraali suhtautuminen. Olen aina halunnut olla muiden silmissä hyvännäköinen, fiksu, hauska ja päteä taidoillani.
5)Viimeiseksi ilmeisesti tärkein seikka. En ole sittenkään varma miten paljon olen ikinä kaivannut kavereita; kyllä se mukavan ja miellyttävän näköisen tyttöystävän puute taitaa pahan olon aiheuttaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oletko itse tosi hyvännäkönen sitten vai xD mutta ku tyttöystävää ei saa kauheen helposti ku supliikkimiehet ;D ja sosiaalinen arvostus on aika tärkee juttunen... usko tai älä varsinkin näöin nättien tyttöjen osalta =)
Puhuit että olisit saanut taviksia kavereiksi? Pidätkö itseäsi taviksena jonka vain täytyisi vaikuttaa paremmalta muiden silmissä?
Erikoista vaan lukea kaltaisestasi ihmisestä. Ei-Erakko, jolla on kuitenkin monta erakon piirrettä.
Ja sitten se, että tavallaan haluaisit kuoria vähän kaikesta kermat päältä. Jos se olisi mahdollista, toisit varmaan maailman olohuoneeseesi.
olet ajatellut asioita. Siitä on oikeasti apua, toisin kuin pelkästä valittamisesta ja oman yksinäisyyden surkuttelusta.