Kyllä on helvettiä

...jos se yhtään helpottaa. Tiedän ettei. Meidän suvussa kanssa tädit hymyssä suin vikertävät vauvoille ja ovat omituisen näköisä, ällöjä suorastaan. Ja äidit ja isit peuhaavat ja vahtivat jälkikasvunsa jokaisen liikkeen, ja puhuvat miten taas valvotti ja mitä se sanoi eilen ja mitä tänään kaupassa. Ei perkele kunnei kiinnosta heidän taapereoidensa sanomiset/tekemiset niin kauan kunnei omaa kuulu. Kateellinen olen minäkin, tunnustan. Mutta ei sille oikein mitään voi vaikka kuinka yrittää olla kiinnostunut kun joku kakara vihdoinkin onnistuu puklaamaan äitinsä tissin jälkeen.

Sehän se on meidän lapsettomuudesta kärsivien osa ja minusta olet ihanan rehellinen... niinkuin kuuluu ollakin. Tuo on aivan normaali reaktio tuossa tilanteessa.
Katkeruus ja kateus tulee tutuiksi tunteiksi, mutta itse yritän aina hyvänä hetkenä ajatella, että varmaan ollaan itse aivan samanlaisia (jopa pahempia), jos meille joskus se vauva suodaan. Sitä ei sitten muuta näekään tässä maailmassa ja varmaan nämä nykyiset ajatukset on haalea muisto vaan, jos sitäkään.
Mua ahdisti kans yksillä polttareilla ihan sikana, kun tuntui, että kaikki muut on äitejä ja ne ei KOKO ILTANA muuta puhuneet kuin lapsistaan! Tuli hivenen ulkopuolinen olo! Kesä meni kivuttomasti, mutta nyt alkaa taas hiipiä epäonnistuneen ihmisen olotila.. tuntuu, että onko tässä nainen ollenkaan, kun ei saa lasta aikaiseksi samalla kun kaikki muut (tai siltä ainakin itsestä tuntuu) tekee niitä yksi toisensa perään tuosta noin vaan! Musta ihan todella tuntuu, että kaikki mun kaveripiiristä vaan päättää tehdä vauvan ja 9kk:n päästä se on käsivarsilla. Eikä ne voi kertakaikkiaan ymmärtää, kuinka se voi olla vaikeeta!
Mua todella sattuu sydämen sopukoihin asti katsella onnellisia äitejä lastensa kanssa ja nähdä kuinka se oma pienokainen on muuttanut koko maailman. Tutut puhelee, kuinka sitä omaa lasta ikävöi työpäivän aikana ja kuinka kaikki muut lapset alkaa ikävässä muistuttaa sitä omaa pienokaista ym. Sen kun näkee ja kuulee niin tulee häivähdys siitä, mistä itse mahdollisesti jää paitsi koko lopun elämää ja se suru on niin ylivoimainen, ettei sitä tahdo kestää. Paljon helpompi on ottaa etäisyyttä kaikkiin lapsiperheisiin... niin surullista kun sekin on.

Minua satutti jopa siskoni häissä laulun sanat kirkossa, kun siinä laulettiin, että vanhuksina katsellaan lastenlasten leikkejä ym. Niin näinhän se normaaleilla ihmisillä menee. Mä sit katson kai kissan kehräämistä tai jotakin?!!

Onneksi on tällainen foorumi, niin tietää, ettei kuitenkaan ole ainut maailmankaikkeudessa joka kipuilee tän asian kanssa.