Auttakaa ja ankaa vinkkejä miten selviän tästä kammottavasta mustasukkaisuudesta.
Olen 27-vuotias, olen eronnut ja sen jälkeen pariin otteeseen seurustellut jotka sitten kaatuivat syystä tai toisesta.
En ole ennen ollut näin mustasukkainen, mutta nyt tuntuu etten pysty olemaan, en syö mitään, maha on kuralla. Koska tiedän, että mies jonka kanssa seurustelin, on ihastunut ja tapailee jotakin toista naista.
En koskaan näytä mustasukkaisuuttani julkisesti, en käy uuden tyttöystävän kimppuun, hän ei edes tiedä minusta. Entiselle soittelen silloin tällöin ja hän minulle. Tuntuu että rakastan häntä ihan sairaasti nyt kun hän on poissa. Tuntuu että pakahdun tähän kamalaan tunteeseen, kun tiedän että hän soittelee ja puhuu kauniita jollekin toiselle.
Olenko saanut näistä epäonnistumisista jonkin trauman vai mikä minua vaivaa. Pelkäänkö yksinäisyyttä, mikä minun on??
Saan hysteerisiä tuntitolkulla kestäviä itkukohtauksia yksinollessani ja tuntuu ettei mikään muu voisi auttaa kuin entisen kaverin syli. En voi silti sitä pyytää.
Tulen varmasti hulluksi ja itken loppu elämäni.
Olen 27-vuotias, olen eronnut ja sen jälkeen pariin otteeseen seurustellut jotka sitten kaatuivat syystä tai toisesta.
En ole ennen ollut näin mustasukkainen, mutta nyt tuntuu etten pysty olemaan, en syö mitään, maha on kuralla. Koska tiedän, että mies jonka kanssa seurustelin, on ihastunut ja tapailee jotakin toista naista.
En koskaan näytä mustasukkaisuuttani julkisesti, en käy uuden tyttöystävän kimppuun, hän ei edes tiedä minusta. Entiselle soittelen silloin tällöin ja hän minulle. Tuntuu että rakastan häntä ihan sairaasti nyt kun hän on poissa. Tuntuu että pakahdun tähän kamalaan tunteeseen, kun tiedän että hän soittelee ja puhuu kauniita jollekin toiselle.
Olenko saanut näistä epäonnistumisista jonkin trauman vai mikä minua vaivaa. Pelkäänkö yksinäisyyttä, mikä minun on??
Saan hysteerisiä tuntitolkulla kestäviä itkukohtauksia yksinollessani ja tuntuu ettei mikään muu voisi auttaa kuin entisen kaverin syli. En voi silti sitä pyytää.
Tulen varmasti hulluksi ja itken loppu elämäni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuo on valtavan paha tunne,mikä sinulla nyt on päällä.Olet nostanut tämän rakastamasi ihmisen aivan liian korkeaan arvoon.Ei hän oikeasti ole niin ihana ja rakastettava ,miltä sinusta nyt tuntuu.sait tämän kaikkinielevän tunteen itseesi,koska rakkauden kaipuu sinussa,löysi täydellisen kohteen hänessä.Uskot tulevasi autuaaksi jos vain saat hänet.Hän ei kuitenkaan auta sinua yhdessäkään elämän suurista ongelmista.Hän ei tee sinua terveeksi,jos sairastut.Ei auta sinua rahaonglemissa jos niitä ilmaantuu.Hän ei tee sinua onnelliseksi ollenkaan,vaan sinä teet itsesi onnettomaksi ja hänet saat pyörimään itserakkaudessaan kun annat hänelle liian suuren arvon.Älä tee tätä itsellesi!
Kohta vihaat ja halveksit itseäsi,oltuasi niin sokea,kun heität rakkautesi hukkaan miestä kohtaan,joka tietäen rakkaudestasi ja kärsimyksestäsi,silti valitsee toisen!?Ryhdistäydy,hyvä sisko!!!
Kiitos kannustuksesta. Olet täysin oikeassa ja minun on ryhdistäydyttävä, tiedän sen..Tämä kipeä suhteen päättyminen...Tämä raastaa sisintä. Jos tämä tuska joskus hellittäisi ja löytäisin sen oikean. En vain tiedä uskallanko koskaan enää tuntea mitään.
Voin vain kuvitella tuskaasi.Itse reagoisin samalla lailla jos menettäisin mieheni.Minulla taas itää sairalloinen menettämisen pelko.Kannattaisi mennä jollekkin ammattiauttajalle purkamaan tunteitaan.Joskus kun tunteitaan saa järjestykseen (vaikka varmaan tuntuu turhalta idealta)ja ikävää purattua kertomalla , niin se voi ainakin edes vähän helpottaa.Sanotaan että aika haavat parantaa ja näinhän se on.Voi kun voisin auttaa sua jotenkin,en tietenkään voi mutta jotenkin kirjoituksesi kolahti minuun ja sympatiani ovat puolellasi.Tietty ystävillekkin kannattaa purkaa sydäntään.Jos noin voimakas tunnetilasi näyttää siltä ettei sille tule loppua.Eläthän juuri kriisissä,niin ota hetkellisesti avuksi jokin lääkitys,vaihtoehtoja on.Lääkäreillekkin voi puhua.Hyvää jatkoa ja toivottavasti surusi,ikäväsi,paha olosi helpottuisi tavalla tai toisella.
Ainakin tuntuu siltä! Vaikka tiedän, etten menettänyt mitään ja ovet ovat avoinna minne tahansa, mutta silti... Illat ja viikonloput ovat pahinta aikaa, silloin itku valtaa mielen ja sydän tuntuu raskaammalta kuin koskaan. Kuljen hermostuneena huoneesta toiseen ja tuntuu että ihan vapisen.
Kiitos teille, jotka oikeasti välitätte ja näette toisen tuskan. Se loduttaa, että huomaa jonkun vielä oikeasti tuntevan jotain tässä kylmässä maailmassa. En tiedä kauanko minulla menee tämän asian käsittelyyn, mutta sen tiedän, että rakastuminen on aina vain vaikeampaa... kuka haluaisi tällaista uudelleen ja mistä sen voi silloin tietää kun toisen tapaa...
Kunpa olisin itsekin niin kova ja kylmä, etten ajattelisi tätä näin. Hänkään ei sure eikä ikävöi minua yhtään. Miten voinkaan olla näin onnettoman raukka että itken sellaisen perään joka ei halunnut enää olla minulle mitään. Mitä silloin muka menetin? Hyvähän asia sen pitäisi olla, ettei aikaa enempää tuhlaisi sellaiseen ihmissuhteeseen, jossa ei ole hyvä olla. Ärsyttävää sääliä itseään kohtaan, mutta kun kyyneliä ei pysty pidättämään...Enkä tiedä itkenkö hänen peräänsä ja olenko hänestä mustasukkainen vai yleensä siitä tunteesta minkä minäkin hänen kanssaan koin...
Tsempataan toisiamme, ystävät. Maailma on tarpeeksi kylmä, tarvitsemme toisiamme jokainen joskus.
tiedän sen, mutta älä anna sen tunteen vallata sinua. Siitä on päästävä eroon.
Sen uskon, että asian käsittelyyn menee aikaa ja varsinkin jos jää kotiin sitä suremaan. Sinun on pakko keksiä jotain tekemistä.
Usko tai älä, mutta rakastut vielä...aika kyllä parantaa haavat, vaikka juuri nyt tuntuu ettei ole valoa näkyvissä.
Et oikeasti haluaisi olla kova ja kylmä, se on rikkautta tuntea. Kovat kolaukset ne meitä kasvattavat elämässä. Joskus vuosien päästä pystyt nauramaan koko asialle, etkä takuulla ymmärrä miksi olit niin surkeana.
Mistäs tiedät mitkä hänen tunteensa ovat?
Ei kannata käpertyä itsesääliin ja rypeä siinä surkeudessa loputtomiin.
Häntä pystyyn, elämä voittaa! :))
Niin alkaa kyyneleet kuivuta. Ei silti, ne tulevat taas, mutta olen selvinnyt yhden päivän itkemättä! Tästä se alkaa. Huomenna menen parturiin ja laitan itteni nätiksi. Onhan niitä muitakin miehiä ;-)
Jos vaan uskaltais tavata... Olen järjestänyt koko viikonlopuksi tekemistä, ettei tule mietittyä liikaa eikä lähdettyä baariin...ettei vaan törmää siihen taas.
Miten te muut olette pystyneet unohtamaan? Miten pystytte tapaamaan ja moikkaamaan sen jälkeen kun kaikki on ohi? En ole katkera, mutta pelkään että alan itkeä...enkä halua näyttää tätä heikkouttani.