Terve.Kerron teille elämästäni.
Olen nyt kohta 16 vuotias poika
Vanhempani erosivat noin kahdeksan vuotta sitten.Jäin asumaan siskoni ja isäni kanssa.Muistan aina kun oltiin aina muka retkellä isän ja siskon kans ja leikittiin ja vietettiin aikaa yhessä.Meillä oli sillon aikanaa hauskaa.Olin alaluokilla hyvä oppilas.Arvosanat olivat 8-10.Kuudennella luokalla opiskelustani kuitenkaan ei meinannut tulla mitään.Olin paljon pois ja sain huonoja numeroita.Johtuneeko se sitten isästäni, kun isä käyttää joskus liikaa alkoholia.
Ylä-aste ei mennyt oikeen hyvin.Muistan kun seiskalle menin, niin isä kannusti aina että kyllä totut siihen.No aika hyvin totun siihen ja sain ihan hyviä numeroita,mutta sitten minua alettiin kiusata.Minua nimiteltiin ja haukuttiin minun kavereitteni nähden.Kaverinikin vaan nauroivat, eivätkä edes välittäneet.Kun tämä kiusaamis vaihe meni ohi, mulle jäis syviä arpia siitä.Olin muutenki vähän ujo, niin tuo kiusaus vielä lisäsi ujouttani.Olin kuitenkin mielissään ettei sitä jatkuisi enää,mutta olin väärässä.taas minua alettiin haukkua ja kiusata.Eivätkä kaveritkaan edelleenkään välittäneet.Joskus ne jopa vihjailiva t jotain minusta kiusatakseni minua.
Kasiluokka oli samaa.Kiusaus jatkui ja selän takana puhuttiin pahaa. Tuntu välillä ettei jaksa elää.En puhunut kiusaamisestani kellekkään.En edes isälle tai äitille.Pääsin kuitenki kasiluokan kohtuu hyvin läpi.Keskiarvo oli 8.5
Ysiluokka alko olla sitte jo liikaa.Sillonki kiusaus jatkui ja meniin yhä ujommaksi.En oikeen pystynyt olemaan isoissa ryhmissä, kuten luokassa.Minua alko kauheana ahdisamaan ja sain paniikkikohtauksia, mutten puhunut niistä kellekkää, vain koitin olla ihan normaalisti. Olin yleensä semmosessa kuuden-kahdeksan oppilaan kaveripiirissä.Kaverini olivat ihan mukavia.Mutteivat ne minulle paljoa puhuneet.Olin aina hieman yksin.En pysynyt koskaan kavereitteni jutuissa kärryillä.
Joskus masenti tosipaljo lähteä kouluun,koska isäni oli ollut humalassa edellis iltana.Sitä oli hyvinkin usein, vaikka isäni on töissä.Se rasitti minua, ja siskoni on luonteeltaan semmonen, ettei se välitä mistään.Jouduin tekemään paljon töitä kotona. Vaikka isäni oli usein humalassa, osasin rakastaa isää ja arvostaa isääni,koska hän on pystynyt kasvattamaan siskoni ja minut.Ei kaikista isistä siihen oo.
kesäloma oli semmosta, että jouduin häpeämään isääni.Tulin aivan erakoksi.Isäni oli hyvin usein kesälomalla humalassa ja vaelteli ympäri kyliä, ajattelin että kaikki nauravat että on siinäki isä. Olin kotona ikään kuin piilossa ettei minulla tarvisi hävetä isääni.Minusta tuli taas yhä ujompi.
Nyt aloitin lukion ekavuojen. Isäni kannusti minua aloittamaan sen ja rohkaisi. Eka päivät olivat hirveät.Olin hirveän masentunut lukioon lähdöstä.Sain paniikkikohtauksia.En pystynyt olemaan luokassa.Kuitenkin totun siihen jollain lailla, mutta en pysty täysin normaalisti olemaan luokassa.Oppitunnit olen aivan hiljaa.En vastaa vapaaehtoisesti mihinkään opettajan kysymykseen.Olen hiljaa. Lukiossa minulla ei ole kavereita.Olen aina muutaman tyypin mukana siellä, mutta ei ne mulle paljo puhu.Olen hyvin yksinäinen. Lukiossa on vielä pari ylä asteen kiusaajaa, joka saa minut jo ennestään masenumaan ja ahdistumaan.Koulussa aina mietin että pääsis jo kotiin ettei tarvi kärsiä. Joudun syömään masennus ja ahdistuslääkkeitä isältäni ja muilta salaa.Haluan käydä lukioa isäni takia,ajatelkaa,Välitän isästäni paljon kun käyn lukioa isäni takia,mutta se alkaa olla jo raskasta.Isäni ei hyväksy sitä että lopettaisin lukion kesken ja pitäisin välivuotta.Isä suorastaan pakottaa ja kiristää minut käymään lukioa.Se on hyvin raskasta. Kotona minulla ei käy kavereita melkein koskaan.Kesällä pari kaveria kävi OHIMENNEN, mutta olen hyvin yksinäinen.
Onko teistä tämmösellä elämällä mitään arvoa.
Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea
Olen nyt kohta 16 vuotias poika
Vanhempani erosivat noin kahdeksan vuotta sitten.Jäin asumaan siskoni ja isäni kanssa.Muistan aina kun oltiin aina muka retkellä isän ja siskon kans ja leikittiin ja vietettiin aikaa yhessä.Meillä oli sillon aikanaa hauskaa.Olin alaluokilla hyvä oppilas.Arvosanat olivat 8-10.Kuudennella luokalla opiskelustani kuitenkaan ei meinannut tulla mitään.Olin paljon pois ja sain huonoja numeroita.Johtuneeko se sitten isästäni, kun isä käyttää joskus liikaa alkoholia.
Ylä-aste ei mennyt oikeen hyvin.Muistan kun seiskalle menin, niin isä kannusti aina että kyllä totut siihen.No aika hyvin totun siihen ja sain ihan hyviä numeroita,mutta sitten minua alettiin kiusata.Minua nimiteltiin ja haukuttiin minun kavereitteni nähden.Kaverinikin vaan nauroivat, eivätkä edes välittäneet.Kun tämä kiusaamis vaihe meni ohi, mulle jäis syviä arpia siitä.Olin muutenki vähän ujo, niin tuo kiusaus vielä lisäsi ujouttani.Olin kuitenkin mielissään ettei sitä jatkuisi enää,mutta olin väärässä.taas minua alettiin haukkua ja kiusata.Eivätkä kaveritkaan edelleenkään välittäneet.Joskus ne jopa vihjailiva t jotain minusta kiusatakseni minua.
Kasiluokka oli samaa.Kiusaus jatkui ja selän takana puhuttiin pahaa. Tuntu välillä ettei jaksa elää.En puhunut kiusaamisestani kellekkään.En edes isälle tai äitille.Pääsin kuitenki kasiluokan kohtuu hyvin läpi.Keskiarvo oli 8.5
Ysiluokka alko olla sitte jo liikaa.Sillonki kiusaus jatkui ja meniin yhä ujommaksi.En oikeen pystynyt olemaan isoissa ryhmissä, kuten luokassa.Minua alko kauheana ahdisamaan ja sain paniikkikohtauksia, mutten puhunut niistä kellekkää, vain koitin olla ihan normaalisti. Olin yleensä semmosessa kuuden-kahdeksan oppilaan kaveripiirissä.Kaverini olivat ihan mukavia.Mutteivat ne minulle paljoa puhuneet.Olin aina hieman yksin.En pysynyt koskaan kavereitteni jutuissa kärryillä.
Joskus masenti tosipaljo lähteä kouluun,koska isäni oli ollut humalassa edellis iltana.Sitä oli hyvinkin usein, vaikka isäni on töissä.Se rasitti minua, ja siskoni on luonteeltaan semmonen, ettei se välitä mistään.Jouduin tekemään paljon töitä kotona. Vaikka isäni oli usein humalassa, osasin rakastaa isää ja arvostaa isääni,koska hän on pystynyt kasvattamaan siskoni ja minut.Ei kaikista isistä siihen oo.
kesäloma oli semmosta, että jouduin häpeämään isääni.Tulin aivan erakoksi.Isäni oli hyvin usein kesälomalla humalassa ja vaelteli ympäri kyliä, ajattelin että kaikki nauravat että on siinäki isä. Olin kotona ikään kuin piilossa ettei minulla tarvisi hävetä isääni.Minusta tuli taas yhä ujompi.
Nyt aloitin lukion ekavuojen. Isäni kannusti minua aloittamaan sen ja rohkaisi. Eka päivät olivat hirveät.Olin hirveän masentunut lukioon lähdöstä.Sain paniikkikohtauksia.En pystynyt olemaan luokassa.Kuitenkin totun siihen jollain lailla, mutta en pysty täysin normaalisti olemaan luokassa.Oppitunnit olen aivan hiljaa.En vastaa vapaaehtoisesti mihinkään opettajan kysymykseen.Olen hiljaa. Lukiossa minulla ei ole kavereita.Olen aina muutaman tyypin mukana siellä, mutta ei ne mulle paljo puhu.Olen hyvin yksinäinen. Lukiossa on vielä pari ylä asteen kiusaajaa, joka saa minut jo ennestään masenumaan ja ahdistumaan.Koulussa aina mietin että pääsis jo kotiin ettei tarvi kärsiä. Joudun syömään masennus ja ahdistuslääkkeitä isältäni ja muilta salaa.Haluan käydä lukioa isäni takia,ajatelkaa,Välitän isästäni paljon kun käyn lukioa isäni takia,mutta se alkaa olla jo raskasta.Isäni ei hyväksy sitä että lopettaisin lukion kesken ja pitäisin välivuotta.Isä suorastaan pakottaa ja kiristää minut käymään lukioa.Se on hyvin raskasta. Kotona minulla ei käy kavereita melkein koskaan.Kesällä pari kaveria kävi OHIMENNEN, mutta olen hyvin yksinäinen.
Onko teistä tämmösellä elämällä mitään arvoa.
Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tossa aikasempina kouluvuosina sulla on ollut rankkaa.
Mutta sen ei tarvitse vaikuttaa enää.
Nyt olet lukiossa.
Ihmiset oikeasti haluavat uusia ystäviä ja ihan ventovieraiden kanssa puhumisesta saa paljon hyvää aikaan.
Lukiossa ei olla enää sidottuina oman luokan luokkalaisiin.
Kurssien takia siellä voi tutustua uusiin ihmisiin helposti.
Oletko puhunut muille tästä sun masennuslääkkeiden käytöstä?
tarkistan vaan ettet itse niitä ole tosta vaan ostanut vaan että ihan ammattilaisten kanssa olet kasvotusten keskustellut.
Sun ei pidä hävetä isääsi.
Jos sinä näkisit kaverisi isän humalassa kadulla niin ethän sinä kaveriasi siitä pilkkaisi.
Se ei mene niin että isien teoista lapsia katsottasiin pahalla.
Oletko muuten puhunut isäsi kassa et voisko juomista vähentää?
Helppohan mun on sanoo et nosta vaan rohkeesti kättäs tunnilla ja puhu tutuilles niitä näitä.
Kuitenkin suosittelen että teet näin.
Hitaasti mutta varmasti pari viittausta silloin tällöin ja muutama lause ajankohtasista jutuista tutuille ja siitä se lähtee.
Sä voit aina puhua ongelmistas muille.
Lukion terkkari kyllä kuuntelee.
Sun elämälläsi on arvoa.
Paljon arvoa.
sä olet tärkeä, hyvä ihminen.
Tsemppiä ja siunausta :)
Jokaisella elämällä on arvoa. Sä oot tosi rohkee ku pystyit kirjottamaan tuon. Mitä tuohon koulukiusaamiseen tulee, niin jatkuuko se enää? Oletko sä koskaan käynyt kenelläkään ammattilaisella? Sä saatat ajatella että et varmasti mene tai ei siitä mitään apua ole. Mä kävin kasilla kuraattorilla ja terapeutilla. Niille mä pystyin puhumaan jotai ja se helpotti. Mä itkin ja kevensi mun oloa huomattavasti. Se saattaa aluksi olla kiusallista ja tuntuu ettei viitsi puhua mitään mikä oikeasti painaa, mutta se auttaa. Mä suosittelen oikeasti sulle sitä. Kuulosti siltä että sun pitäisi puhua tuosta masennuksesta, ahdistuksesta ja ujoudesta jollekkin. Se paha olo nimittäin vain kasvaa jos sitä pitää sisällään. Sun pitää myös saada mielipiteitä, erinäkökulmia ja ratkaisuja tähän sun tilanteeseen. Et voi siis puhua sun siskollesi? Entä joku tosi läheinen ystävä jos sulla on? Entä miksi ihmeessä käyt lukiota isäsi takia? Sen takia että hän vaatii sitä? Ei se niin voi mennä. Nyt on kyse sun elämästä, ei isäsi. Ja sun pitää sanoa se sille. Tuntuuko susta että sun isä pettyy tai suuttuu jos et käy lukiota? Näin voi käydä, mutta sun pitää sanoa, että on kyse sun , SUN elämästä - ei isäsi. Kuinka sä voit edes käydä lukiota jos se ei edes sinällään kiinnosta? Mä todella nostan hattua jos voit, itse en siihen kykenisi :) Mut ajattele myös että lukio on hyödyllinenkin. Itse mä aion sinne lähteä ens vuonna, vaikka en mikään kympin oppilas olekaan.
Mut mieti mitä mä kirjotin ja voit vaikka vastatakin jos katot tarpeelliseksi. Todella paljon voimia, äläkä missään nimessä luovuta. Vaikka vajoaisi kuinka syvälle, aina sieltä voi alkaa kapuamaan ylöspäin. Meni siinä sitten kuinka kauan tahansa. Aina on mahdollisuus selvitä, jos todella sitä haluaa. Itse selvisin todella pahasta vaiheesta. Halusin välillä jopa kuolla. Ja nyt mä voin sanoa täydestä sydämestä, että katuisin sitä jos olisin tehnyt jotain itselleni. Mä selvisin ja asiat on alkanut helpottaa. Ja niin voit säkin selvitä.
Vastaa mulle jotain. Mä haluaisin tietää oliko musta mitään apua. Koska mä haluan auttaa. Mä en voi sanoa, että tiedän mistä sulta tuntuu. Mä voin vain sanoa, että olen kokenut samankaltaisia asiota (mm. koulukiusaamista) ja tiedän miltä ne ovat ainakin omalla kohdallani tuntuneet. Ja voin sanoa että siitä jää aina jälki, eikä se koskaan häivy. Mutta oloa voi helpottaa, eikä se satu enää niin paljon.
Kiitos sullekin jos jaksoit lukea tän. Voimia ja energiaa sulle :)
kirjoitit.
Minuakin kiusattiin oikeastaan koko aika luokalta 3 luokalle 8 (ysilläkin vielä). Kiusaaminen oli tönimistä haukkumista nauramista syrjimistä, vaikka mitä paskaa. Oli mulla kavereitakin (ja "kavereita") mutta jotenkin olin vähän liian etäinen heihin. JOS oisin ollut isompikokonen enkä masentunut niin oisin hakannut mun kiusaajat, sen verran paskamaista kyseinen touhu on. MUTTA kun ei, olin kevyt ja pieni, mulla oli kimeä ääni jne.. loistava kiusaamisen kohde.
Itsetunto mulla oli surkea ja kiusaaminen sai sen vaa huonommaks. Kaikki vaiheet tuli käytyä läpi, itkeminen valittaminen raivostuminen syyttely jne. Eräänä päivänä koulussa ajattelin vaan että mitä menetettävää enää on kun jo muutenkin niin paska maine jne. Menin ja kerroin opettajalle kiusaamisesta ja NIMESIN JOKA IKISEN kuka oli VÄHÄNKÄÄN kiusannut mua. Pari päivää koulussa kyllä punastutti kävellä käytävillä kun luulin että kaikki saisvat tietää. No eivät saaneet kuitenkaan (tai sitten saivat muttei välittäneet?), kiusaajat ruikuttivat tietysti mulle että enhän mä oo sua koskaan kiusannut. Teki mieli haistattaa paskat mutta sanoin vaan että kyllä olet, koska piti varoa sanomasta mitään pahaa heille ettei he saa syitä kertoa musta opettajalle.
Kiusaajat saivat kunnon sanktiot ja aina kun meinasivat kiusata niin sanoin että kerron opettajalle. Käänsin tilanteen oikeestaan ylösalaisin, ainahan luullaa että opettajalle kertoja on nössö. Ite aina nauroin kiusaajille ja otin kaiken huumorilla, käytin häpeilemättä opettajille kertomista hyödykseni, miksi en olisi?
Kuule, jos sua kiusataan, kerro opettajille tai joillekin. Mitä sillä loppupelissä on väliä mitä muut ajattelee? Ymmärrän että se jännittää mutta selviydy voittajana ! Toivon että onnistut.
Kiusaamisesta selvinneet usein jakautuvat kahteen ryhmään.
Niihin jotka murenevat, joista tulee hermoraunioita. Syyttävät itseään ja ovat taipuvaisia itsesäälin, ovat arkoja jne. Ymmärrän kyllä tän, eihän ihminen sille mitään voi, kiusaaminen on tosi rankkaa!
Jotkut myös vahvistuvat entisestään ja mä oikeestaan kiitän kiusaajiani, itsetunto on nykyään paljon parempi ja itelläni on voittaja-fiilis. Huomaat että oot todellakin oman elämäs herra. Itehän sitä on usein itsensä paras kaveri ;)
Rohkeutta! Positiivisella asenteella ja rehellisyydellä pääsee pitkälle.
Kiiton tosipaljo :) Puhuminen helpottaa.On lohduttava tietää että muillakin on vastaavanlaisia ongelmia:) yritän jaksaa eteenpäin
Tuntuu todella rankalta lukea kokemuksiasi. Suosittelisin kyllä puhumaan asiasta koulu terveydenhoitajalle tai kuraattorille.
Olet hyvä koulussa, numeroista päätellen joten jatka hyvä MIES lukio loppuun, ei isäsi takia vaan ihan itsesti.
Toivon kovasti että saat kerättyä rohkeutesi ja menet keskustelemaan jonkun aikuisen kanssa noista sinua painavista asioista, niin eiköhän jonkun lainen ratkaisu niihin löydy. Voit mm. saada helpotusta esitelmiin tai ryhmätöihin tms.
Tsemppiä ja voimia!
Tosi hyvin olet pärjännyt. Ja silti ole hyvin pystynyt keskittymään kouluun. Ja todellakaan älä heitä elämääsi menemään vaikka mitä tapahtuisi. Niin kuin aikaisemmissa viesteissä, ole oma herrasi!
Kiusaaminen on tosi ikävää. itse en paljon sitä ole kokenut, mutta olen nähnyt ja se on riittänyt minulle. En vaan pysty ymmärtämään ihmisiä jotka kiusaavat, ja todellakaan älä niistä välitäkkään. Meidän koulussammekin on tyttö jota käy sääliksi, kun jo kaveri porukoissa puhutaan, en kyllä sellaiseen osallistu. olen vain miettinyt että mitä voisi tehdä, pitäisikö mennä kysymään siltä että onko kaikki okey, kun se nyt yksin vaan on aina.
Mutta TSEMPPIÄ sulle!
Itellä vähä sama ongelma on ollu paitsi että ruvettiin kiusaan 6luokalla ja ylä-asteella 7-9luokkaan asti, sellasta ikävää syrjintää ja paska puheiden levittämistä ja kävi muutaman kerran mielessä että voi tappaa ittensä.
Ja pari kertaa istuin jälki-istunnossa sen takii ku yks kiusaaja tuli parikertaa ottaan rinnuksista kii ja sitte puollustauduin ja kävin itekkin kiinni, mutta ysin lopulla kiusaaminen loppu vähäks aikaa ja amikses ei oo kiusattu ku täällä ketää ei tuntenu ku alotin koulun ja oon yrittäny olla vähä sosiaalisempi, mutta aika hankalaa.
Parempi olis ollu sunki alottaa jossain uudessa paikkaa, nii olisit voinu alkaa ihan puhtaalta pöydältä.
Itellä kyllä tekis mieli joskus ettii ala-asteen yks opettaja käsiin ja hakata henkihieveriin ku tulee jälkeen päin ikäviä muistoja siitä ku aina sain syyt niskoille vaikken tehny mitää, niin sanotut kaverit väitti että mä tein sen.
Itellä tulee yleensä iltasin vituttavia pakkoajatuksia menneistä jutuista eikä pysty nukahtaa ku ikävät ajatukset rupee pyörii päässä eikä pysty oleen ajattelematta niitä ja nytkin niitä on ja huomenna kello 6.00 ylös ja työmaalle ja siellä 8tuntia univelkojen voimalla hiphei.
Ymmärrän hyvin jokelaa jos sitä oli kiusattu koulussa vuosia, itelläkin kävi kiusaajien tappaminen monta kertaa mielessä mutten ikinä tappanu, muutuin vaa agressiivisemmaks ja ujommaks.
Olen itse kohta 18 täyttävä poika.Mun isä on sairas alkoholisti enkä oo nähny sitä kymmenee vuotee.Ja hyvä niin,se oli vaarallinen hullu.Mulla ei oo yhtään kavereita ja mulla on ollu masennus vuosia.ei ole auttanut lääkkeet tai sairaalahoito.Koulu on aina mennyt päin peetä.Rahaa ei ole.voimia sulle.
Tiedän suurinpiirtein miltä susta tuntuu... Itselläni samoja kokemuksia ja asun myös sikoni ja isäni kanssa. MUlla ei ollu mahdollisuuksia edes päästä lukioon, meni koulu siihen malliin.. Arvostan, että oot silti jaksanut. Sulla tuntuu olevan samanlaisia kokemuksia. Haluaisitko jutella tarkemmin?
kiusaajat ovat typeriä eivätkä ymmärrä tekojaan, ja sanovat keksittyjä juttuja. Jokaisella ihmisellä on tarkoitus elää. Löydät varmasti paikkasi tässä maailmassa. löydät sen oikean ;) ja oikeita hyviä ystäviä. kunhan vaan jaksat!
Kannattaa jaksaa porskuttaa eteenpäin, tiedän et poikien varsinkin on vaikeempi puhua asioista, mut se helpottas sun oloas, teillä on käytössä terveydenhoitajat, lääkärit ja psykologitkin lukiolla eikun aikaa vaan varaamaan, se auttaa, itse olen toisella vuodella ja varmaan ihmettelet et miks vastaan, kun ei mua ikinä oo kunnolla kiusattu, olin vaan yksinäinen muuten, nykyään kumminkin mulla on enemmän kavereita kuin mun siskolla ja veljellä yhteensä ja se johtui just siitä kun viitsin vaan tutustua ihmisiin lukios, ryhmä/paritehtävis ja eri kursseilla.
Kannattaa kokeilla näyttelemistä, sellases voi repästä kun ei tarvi olla oma ihtensä ja saa helposti kehuja ja muuta hyvästä suorituksesta ja samalla uusia kavereita. Tuut huomaamaan et elämäs on enemmän kuin elämisen arvoinen, olet varmasti tosi tärkeä!
Ymmärrän myös et miks arvostat isääsi ja voisit puhua sille alkoholin käytön lopettamisesta ja sun ongelmistaskin, mut älä lopeta lukioo, syrjäytyisit vaan. Kannattaa pysyä koulunpenkillä ja ihmistenilmoilla ja vaikka pakottaa itsensä kanssakäymisiin. TSEMPPIÄ!
En sais olla tämmönen, mut sullako muka rankka elämä?
Anteeks ny vaa, mut ei toi oo viel mitää.
Mä oon joutunu katteleen ja kokeen perheväkivaltaa; äidin ja isän tappeluita, mua on lyöty, tönitty ja revitty hiuksista. Mua kiusattiin koko ala- ja yläaste ja viel ammattiopistossa. Mä sairastuin vaikeeseen masennukseen, jonka takii jouduin osastolle, meinasin tappaa itteni muutamaan otteeseen, viiltelen, sairastuin anoreksiaan. Että älä sä tuu sanoo, et sulla on rankka elämä! Ja toi oli viel tiivistettynä, et on mulla ollu muutaki paskaa ku noi.