~1. Alussa~
Yön pimeys alkoi taittumaan jo aamun hämärään. Alhaalla kaupungin kaduilla oli nähtävissä liikettä, verkkaista yövalojen sammuttelua ja kiiruhtavia askeleita kohti kirkkoa, aamun ensimmäistä jumalanpalvelusta kuulemaan. Auringon ensisäteet värjäsivät jo läheisten vuorten rinteet. Linnan muurilla seisova vartija kietoi viittaa hieman tiukemmin ympärilleen ja värähti kylmästä. Yö oli ollut pitkä, kuten aina tähän aikaan vuodesta ja taivas oli ollut tähtikirkas, pohjoisen suunnassa olivat revontulet välkkyneet monissa väreissä, nyt aamun sarastaessa taivas vaaleni hitaasti idästä alkaen, muuntui punertavaksi. Ilmassa oli selvästi aistittavissa lupaus tulevasta keväästä, talven kirpeän kylmät pakkasyöt olivat mennyttä.
Jossain kaukana huusi kotka, pitkään ja kimeästi. Vartija värähti taas ja antoi katseensa kiertää vuorten rinteitä, yrittäen vaalenevassa yössä nähdä tuon kotkan. Huuto kuului uudestaan, kovempaa, silti lintua ei näkynyt. Oli kuin se olisi tullut yhdestä tornihuoneesta. Kesti pitkään ennenkuin hän tajusi ettei huutaja sittenkään ollut kotka vaan jotain muuta. Tiesihän hän että kuningattaren synnytyksen aika oli tullut, illalla kuningatar oli siirtynyt itäiseen tornikamariin jotta syntyvä lapsi näkisi ensimmäisenä nousevan auringon valon. Ilmeisesti lapsi oli sitten syntynyt ja huusi ilmoilleen kiukkuaan jouduttuaan viileään kevätaamuun. Vartija hymyili hieman, sillä kuninkaallisen lapsen syntymä tiesi aina myös vartijoille hieman lisää palkkaa. Ehkä hän viimeinkin saisi myötäjäisensä riittäviksi, palvelusaikaa oli vielä pari vuotta jäljellä mutta pian hän voisi ostaa itsensä vapaaksi ja silti rahaa olisi uuden elämän aloittamiseen vaimon kanssa, oman maatilan ostaminen oli lähimpänä suunitelmissa. Hän tiesi tarkkaan minkä tilan tahtoisi, se oli lähellä rannikkoa, parinsadan mailin päässä täältä, pienen sievän kalastajakylän reunalla. Hänen vaimonsa oli sieltä kotoisin, vaimon vanhemmat asuivat vieläkin siellä ja viljelivät tilaa jonka naapurissa oli tuo talo vapaana. Tällä hetkellä he tosin asustelivat tässä kaupungissa, vaimo autteli tavernassa ja poika kävi koulua. Ehkäpä kun he muuttaisivat kylään heille siunaantuisi enemmänkin lapsia? Olihan se tietenkin mukavaa että oli edes yksi ja se oli poika mutta mielessään miehellä oli aina ollut iso perhe.
Sisällä kuningattaren huoneistossa ylipapitar puri huultaan ja katsoi lapsia. Ensimmäisenä syntyneellä lapsella oli melkein läpinäkyvän vaaleat hiukset mutta mitä tummimmat silmät. Niissä ei ollut ollenkaan perinteistä vauvan sinistä vaan väriltään ne vastasivat lähinnä kuukiveä. Tämä oli kaunein papittaren näkemä vastasyntynyt ja hän oli nähnyt lapsia enemmän elämänsä aikana kuin jaksoi muistaa. Ei tippaakaan punainen tai ryppyinen vaan kaunis kuin helmi. Harmi vain että lapsi oli tyttö – ja toinen kaksosista. Nuorempi vauvoista oli sitten onneksi poika. Tämän hiukset olivat lähinnä vaaleat, eivät samaa läpinäkyvää hohtavaa kuin sisarellaan, ja silmät olivat syvää sinistä, syvempää kuin kenelläkään vastasyntyneellä aikaisemmin. Poika oli pienempi, itkuisempi eikä ollenkaan niin kaunis kuin sisarensa...
******
Jatkuu tästä eteenpäin noin 70 sivua tällä hetkellä mutta alkanut nyt mietityttämään että onko liian kliseinen - syntymässään erotetut kaksoset yms....ja onko kieli sitten ihan kauheaa... haluaisitteko lukea lisää vai käyttäisittekö vessapaperina (jos olisi takuu painomusteen tarttumattomuudesta)
Yön pimeys alkoi taittumaan jo aamun hämärään. Alhaalla kaupungin kaduilla oli nähtävissä liikettä, verkkaista yövalojen sammuttelua ja kiiruhtavia askeleita kohti kirkkoa, aamun ensimmäistä jumalanpalvelusta kuulemaan. Auringon ensisäteet värjäsivät jo läheisten vuorten rinteet. Linnan muurilla seisova vartija kietoi viittaa hieman tiukemmin ympärilleen ja värähti kylmästä. Yö oli ollut pitkä, kuten aina tähän aikaan vuodesta ja taivas oli ollut tähtikirkas, pohjoisen suunnassa olivat revontulet välkkyneet monissa väreissä, nyt aamun sarastaessa taivas vaaleni hitaasti idästä alkaen, muuntui punertavaksi. Ilmassa oli selvästi aistittavissa lupaus tulevasta keväästä, talven kirpeän kylmät pakkasyöt olivat mennyttä.
Jossain kaukana huusi kotka, pitkään ja kimeästi. Vartija värähti taas ja antoi katseensa kiertää vuorten rinteitä, yrittäen vaalenevassa yössä nähdä tuon kotkan. Huuto kuului uudestaan, kovempaa, silti lintua ei näkynyt. Oli kuin se olisi tullut yhdestä tornihuoneesta. Kesti pitkään ennenkuin hän tajusi ettei huutaja sittenkään ollut kotka vaan jotain muuta. Tiesihän hän että kuningattaren synnytyksen aika oli tullut, illalla kuningatar oli siirtynyt itäiseen tornikamariin jotta syntyvä lapsi näkisi ensimmäisenä nousevan auringon valon. Ilmeisesti lapsi oli sitten syntynyt ja huusi ilmoilleen kiukkuaan jouduttuaan viileään kevätaamuun. Vartija hymyili hieman, sillä kuninkaallisen lapsen syntymä tiesi aina myös vartijoille hieman lisää palkkaa. Ehkä hän viimeinkin saisi myötäjäisensä riittäviksi, palvelusaikaa oli vielä pari vuotta jäljellä mutta pian hän voisi ostaa itsensä vapaaksi ja silti rahaa olisi uuden elämän aloittamiseen vaimon kanssa, oman maatilan ostaminen oli lähimpänä suunitelmissa. Hän tiesi tarkkaan minkä tilan tahtoisi, se oli lähellä rannikkoa, parinsadan mailin päässä täältä, pienen sievän kalastajakylän reunalla. Hänen vaimonsa oli sieltä kotoisin, vaimon vanhemmat asuivat vieläkin siellä ja viljelivät tilaa jonka naapurissa oli tuo talo vapaana. Tällä hetkellä he tosin asustelivat tässä kaupungissa, vaimo autteli tavernassa ja poika kävi koulua. Ehkäpä kun he muuttaisivat kylään heille siunaantuisi enemmänkin lapsia? Olihan se tietenkin mukavaa että oli edes yksi ja se oli poika mutta mielessään miehellä oli aina ollut iso perhe.
Sisällä kuningattaren huoneistossa ylipapitar puri huultaan ja katsoi lapsia. Ensimmäisenä syntyneellä lapsella oli melkein läpinäkyvän vaaleat hiukset mutta mitä tummimmat silmät. Niissä ei ollut ollenkaan perinteistä vauvan sinistä vaan väriltään ne vastasivat lähinnä kuukiveä. Tämä oli kaunein papittaren näkemä vastasyntynyt ja hän oli nähnyt lapsia enemmän elämänsä aikana kuin jaksoi muistaa. Ei tippaakaan punainen tai ryppyinen vaan kaunis kuin helmi. Harmi vain että lapsi oli tyttö – ja toinen kaksosista. Nuorempi vauvoista oli sitten onneksi poika. Tämän hiukset olivat lähinnä vaaleat, eivät samaa läpinäkyvää hohtavaa kuin sisarellaan, ja silmät olivat syvää sinistä, syvempää kuin kenelläkään vastasyntyneellä aikaisemmin. Poika oli pienempi, itkuisempi eikä ollenkaan niin kaunis kuin sisarensa...
******
Jatkuu tästä eteenpäin noin 70 sivua tällä hetkellä mutta alkanut nyt mietityttämään että onko liian kliseinen - syntymässään erotetut kaksoset yms....ja onko kieli sitten ihan kauheaa... haluaisitteko lukea lisää vai käyttäisittekö vessapaperina (jos olisi takuu painomusteen tarttumattomuudesta)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jotenkin tarina jäi sellaiseen kohtaan, että siitä on vaikea sanoa mitään.
Kenelle kirjoitat? Lasten vaiko aikuisten satua?
Sadun jotkin kliseet ovat nähtävissä, mutta eivät liiaksi, jos viimeistään nyt, alkaa tarinasi persoonallistua.Jatka vaan.Sekoita vähän pakkaa, niin hyvä tulee.
Älä ainakaan kokonaan kadota tarinaa.Jos itseäsi häiritsee kovasti, voithan joitakin kohtia muuttaa.
Itseasiassa en oikeastaan aivan tarkkaan itsekään tiedä onko satu enemmän lapsille vai aikuisille, nuorille kai lähinnä... =D
Tässä hieman jatkoa sitten...kai sitä on niin kiintynyt jo tuohon tekstiin etten tiedä miten sitä muuttaisi, varmaan tekstin hautaaminen hetkeksi muitten ajatusten alle ja sitten paluu muutaman kuukauden päästä selkiyttäisi?
kiitos arviosta...
*************************************************
Ylipapitar komensi yhden apupapittarista, nuoren vaaleahiuksisen naisen, vahtimaan ovelle ettei kukaan tulisi sisään ennenkuin kuningatar olisi valmis vastaanottamaan vieraita. Hänellä ei ollut paljoa aikaa, piti oli nopeasti tappaa tyttö ja piilottaa todisteet tämän olemassaolosta. Tämän irronnut sielu oli yhdistettävä veljen sieluun jotta valtakunta saisi kokonaisen, hyvän perijän. Ylipapitar nosti vyöllään roikkuvan sirpin ylös ja painoi sen terän sitten tytön kaulalle, lausuen hiljaa rukouksen pian irtoavalle sielulle, katseessaan sääli siitä että joutui näin vastenmielisen teon tekemään mutta tietoisena ettei vaihtoehtoja ollut. Tyttö oli todella kaunis, se sattui ylipapittaren vanhaan vuosien kovettamaan sydämeen, siihen kohtaan missä oli aina ollut haava oman lapsettomuuden tähden. Miten hän olisikaan tahtonut Jumaliaan palvellen synnyttää lapsia jotka olisivat jatkaneet äitinsä uraa, kauniita tyttäriä ja vahvoja poikia joista olisi tullut hyviä sotilaita! Mutta vuodet olivat vierineet hedelmättöminä ja nyt ylipapitar oli jo kauan sitten ylittänyt sen iän jossa lapsia saatiin. Mitä hän olisikaan antanut aikoinaan, nuorempana saadakseen tämän tyttären omanaan, miten hän olisi lasta rakastanutkaan! Veitsi värisi hieman, mutta hänen oli tehtävä tekonsa, kukaan ei suvaitsisi kaksosia, ei edes kuningattaren lapsiksi, kaksoset toivat epäonnea, ne olivat vain yksi sielu joka oli jostain julmasta kohtalon oikusta jakautunut kahtia. Pieni ääni papittaren sisällä kuitenkin vastusti tuota ajatusta, varsinkin nyt. Lapset eivät olleet edes samaa sukupuolta kuten yleensä, eivätkä todellakaan näyttäneet toisiltaan. Mutta kuningas oli maksanut hyvin luostarille saadakseen vihdoin ja viimein kruununperijän, terveen, elävän pojan. Oli tehtävä nopeasti se mitä oli pakko tehdä.
Tyttö katsoi silmät suurina papittareen ja lähestyvään veitseen. Hän huitaisi kädellään osuen vanhaa papitarta käteen, heilauttaen sirpin terää joka viilsi pienen viillon kaulaan. Välähdyksen ajan papitar näki niin kuin hän oli nähnyt näkyjä silloin kun hän oli nuori viaton impi vielä. Hetken ajan hän näki tytön pukeutuneena kuninkaallisten joukkojen sotilaaksi, ratsastamassa isolla voimakkaalla mustalla hevosella, vaaleat hiukset pitkällä, pakuslla palmikolla selässä, tämän jälkeen nuoresta tyttöstä oli tullut aikuinen nainen joka oli viimeisillään raskaana, silmissään maalman murheiden summa, hohtavat hiukset auki kasvoille levittyen seisomassa kuolinvuoteen äärellä ja kun hän käänsi katsettaan, hän näki että tuo vuode oli hänen omansa, hän makasi siinä kuolleena ja tuo nuori nainen otti hänen sirppinsä ja veti pienen viillon sormensa päähän, pudottaen veripisaran ruumiin huulille ”ensimmäinen ja viimeinen pisara” tämä sanoi ja kääntyi sitten katsomaan vanhaa papitarta , vauvan silmien kuukiven väri oli miltei mustaa ja katse tiiviisti vanhan papittaren silmissä, vaikka eihän niin pienet katsettaan osanneet kohdistaakaan. Lopulta lapsi pelästyi kai jotain, käänsi katseensa sivuun ja parahti hiljaa.
Ylipapitar perääntyi taaksepäin nopeasti pari askelta. Todellakaan tämä lapsi ei ollut mitään tavallista, ei mitään mitä hän olisi nähnyt koskaan vuosien varrella. Niin vahva kohtalo jo pienellä vastasyntyneellä nähtävissä! Ei ollut epäilystäkään ettei kaksoislapsissa ollut mahtavat voimat kyseessä! Veitsen tekemässä pienessä viillossa tytön kaulalla kimalsi yksittäinen veripisara, ylipapitar nosti sen sormellaan huulilleen ja kietoi tytön sitten nopeasti viltin sisään ja antoi tämän yhdelle papittarelleen. Papittaren ylle ylipapitar teki nopeasti suojeluksen riimun ja lapsen ylle hän piirsi näkymättömyyden ja turvan, toivoen niiden riittävän ettei kukaan näkisi papittaren kantamaa lasta. Sanomatta ääneen sanaakaan hän viestitti äänettömän viestin: ”sinä vartioit tätä tyttöä sielullasi, hän on suurta sukua ja tuleva papitar. Vie hänet luostariin turvaan, ilman että kukaan näkee mitä kannat, suojelkoon Jumalat ja heidän riimunsa teidän tietä”. Papitar katsoi häntä hetken silmät pyöreinä, hämmästyneenä, kumarsi sitten ja lähti kohti takaportaikkoa. Nopeasti tämä katosi pois.
Vartijan huomio oli jo hieman herpaantunut koko yön valvomisen jälkeen ja sivumuurin oven hiljainen avautuminen ja varjoihin sulautuvan tummakaapuisen hahmon näkeminen oli vain hetkestä kiinni. Vartija siristi silmiään nähdäkseen paremmin, hahmo kantoi jotain. Ehkä kyseessä oli joku linnan palvelijoista. Kaapuun verhoutunut hahmo suuntasi kulkunsa kohti luostaria, kiireisesti. Hetken aikaa hän ajatteli huutavansa kulkijalle, pyytävänsä tätä pysähtymään mutta loppujen lopuksi tuskin tästä oli mitään harmiakaan. Ehkä kyseessä oli jonkin papitarten tarkoitus, he olivat tulleet auttamaan synnytyksessä, lukemaan rukouksiaan ja muuta. Vartija kohautti hieman huvittuneena harteitaan, rikkailla oli metkunsa ja siihen ei tarvittu hänenlaisiaan väliin. Parempi vain ettei puuttunut asiaan mitenkään.
Poikavauva alkoi itkemään lohduttomasti kun sisar vietiin pois. Huumaavien yrttien tainnutuksen läpikin kuningatar kuuli tuon itkun ja raotti väsyneenä silmiään, nähdäkseen lapsen. Ylipapitar teki viimeisen pyhän merkin ja kääntyi kuningattaren puoleen, hymyillen. Vuoteen vierellä pöydällä oli pikari jonka ylipapitar nosti käteensä ja siunasi sen nopeasti. Kuningattaren vanha palvelija, ainoa paikalla ollut linnanväkeä oleva henkilö tuli tukemaan kuningatarta takaa istuvaan asentoon ja ylipapitar nosti maljan kuningattaren huulille. ”Juohan tämä niin virkoat taas takaisin tähän maailmaan ja iloitse sillä sinulla on mitä komein poika, upea lahja kuninkaalle jonka tähden olet tämän tuskan jounut läpikäymään. Juo tämä ja illalla juhlitaan kruununprinssiä...” Ylipapitar jutteli hiljaisella, lempeällä äänellä kallistaessaan pikaria ja samalla hän katsoi vanhaa palvelijatarta tiiviisti silmiin, omissaan tiivis käsky palvelijan olla hiljaa. Ensimmäiset pisarat nestettä valuivat huulien välistä leualle mutta suurin osa meni suuhun ja hitaasti kuningatar nieli ne, viroten hetki hetkeltä enemmän. Hieman hämmentyneenä hän katseli ympärilleen kunnes näki takan edessä olevat papittaret joista keskimmäinen kantoi sylissään tiukasti kapaloitua nyyttiä. ”Poikani” kuningatar kuiskasi ”minä olin varma että lapsia oli kaksi, aivan kuin olisin kuullut että kaksi lasta itki...tai että lapsi olisi taas tyttö”
Kulutan taas turhaa elämääni esittämällä turhan mielipiteeni.
Jos totta puhutaan, aivan totta, suoraan ja rehellisesti, niin minä kyllä käyttäisin tätä ennemmin vessapaperina. Älä vielä loukkaannu ja lue edespäin.
Tällä kertaa syytä ei ole niinkään tekstissä kuin makuasioissa. Minusta tyylisi on tämän näytteen pohjalta liian turvallista; ei missään nimessä oivaltavaa, mutta sujuvaa, kuvailevaa, hidasta. Ei välttämättä tylsää, mutta tahmeaa, pitkäveteistä.
Ja melkein kyllä lopetin lukemisen ensimmäiseen lauseeseen; siinä luki "alkoi taittumaan", joka on jokaisen kielipoliisin mielestä ylivoimaisesti vihatuin kielioppivirhe. Oikea rektio on: alkaa 1. inf lyhyempi muoto l. ns. perusmuoto. "Alkoi taittua"
Edelleen ohjastan: tarkista pilkunpaikat. Tai älä sitten - ihan kuin niistä välittäisi joku muu kuin minä.
Myös tarina kärsii tylsyydestä... syntymässä erotetut kaksoset lienee varsin kulutettu cliché. Varsinkin se, että referoit muuta juonta kirjaimin yms. tuon äärimmäisen latteuden jälkeen, ei lupaa hyvää.
Mutta eivätkö ne olekin kovin tavallisia hömppäfantasiassa (oletan, että tämä on hömppäfantasiaa - vaikka voihan tämä olla myös vain hömppäfantasiaan vivahtavaa... yksi ja sama)? Valitettavasti minä en voi sietää tavallista hömppäfantasiaa ensinkään - minusta se on aivan silkkaa roskaa. Mutta olen huomannut: uskomattoaman moni siitä pitää. Vaikka olenkin sitä mieltä, että olivat ne miljardi kärpästä mitä mieltä tahansa, niin paska on silti pahaa, niin uskoisin, että tätä voisi haluta lukea yksi jos toinenkin.
todellakin, kysyin itse rehellistä mielipidettä ja sen sain. =D
Suomen kielioppi ei ole minun vahvimpia alojani ja jotenkin itseäni on häirinnyt tuon alun tahmeus. Pitäisi muuttaa ja olenkin kirjoittanut "kirjaa" pätkittäin, niitä sitten yhdistellen...en ole vielä oikein tyytyväinen kokonaisuuteen todellakaan! Eikä tarkoitus ole että tämä julkaistaisiin, ei ainakaan juuri näin kuin tähän on kirjoitettu, tämä on korkeintaan hyvinhyvinhyvin-raakakopio aiheesta.
Juu, tiedän että aihe on aika kulunut ja toisaalta, jos kertoisin kaiken juonesta niin siinä menisi sivu jos toinenkin.
Tuossa vielä pikkuisen lisää...noin sivulta 40...en tiedä onko yhtään parantunut? (kirjoittamisen väliä ollut muutama kuukausi jonka aikana ajateltu - ja kirjoitettu - aivan muita juttuja)
Minäkö kerjäisin sittenkin hyväksyntää? =D
************************************************
Käsivarressa olevaa haavaa kirveli yhä ja haavasta vuotanut veri teki kankaan jäykäksi. Auringon paahde lämmitti harjoituskenttää ja jo pari harjoittelijaa oli pyörtynyt. Cath käveli kohti hoitohenkilökuntaa notkein askelin työntäen miekkansa samalla takaisin hankilukseen.
Komentaja nyökkäsi hyväksyvästi Cathille tämän kävellessä ohitse ja teki pienen merkinnän muistikirjaansa. ”Olet edistynyt hyvin.” Cath tyytyi vain nyökkäämään vastauksena kohteliaisuuteen, osuma harmitti häntä. Kuinka monta viikkoa oli jo mennyt ilman että hän oli haavoittunut ja nyt sitten tässä harjoitusottelussa piti suojauksen pettää! Eikä syynä voinut olla mitenkään vastapuolen pähkinänruskeat silmät ja niiden ilkikurinen pilke. Ei mitenkään.
Cath puisteli itsekseen päätään ja irroitti hihan varoen haavaa. Onneksi harjoitusvarusteet olivat helppo riisua pala kerrallaan ja pian käsi oli paljaana. Haava oli vain pintahaava, noin 15 cm pitkä ja oli jo lopettanut vuotamisen. Hoitovuorossa oleva Josephine otti kostutetun sideharsoliinan ja pyyhki haava-alueen puhtaaksi verestä. Cath katseli samalla kentällä yhä käytäviä otteluita.
Hänen vastustajansa nojaili toisella puolella kenttää suureen kahden käden lyömämiekkaansa ja katseli häntä huvittuneena. Tältäkin etäisyydeltä Cath pystyi lukemaan miehen ajatukset, tämän mielestä naisten paikka selvästi oli kotona hellan ääressä. ”Kiitos, Jos” Cath kiinnitti hihan takaisin paikalleen kun Josephine sai haavan puhdistettua. Koulussa oltiin hyvin tarkkoja siitä ettei yksikään haava pääsisi tulehtumaan, melkein liiankin tarkkoja ainakin Cathin mielestä. Jokainen harjoituskerta katkesi monta kertaa jommankumman loukkaannuttua. Toisaalta se soi mukavia lepotaukoja välillä jolloin kerätä taas energiaa.
Cath käveli pitkin keinuvin askelin takaisin harjoituskentälle äskeiselle ottelupaikalleen ja otti valmiusasennon, toista kertaa tuo muukalainen ei pääsisi häntä loukkaamaan. Mies käveli hitaasti, hiipivin askelin kuin pantteri ja pysähtyi 4 m päähän Cathista. Mies kumarsi kohteliaasti. ”toivottavasti en loukannut teitä kuolettavasti” miehen äänestäkin kaikui nauru. Cath ei vaivautunut edes vastaamaan, nyökkäsi ainoastaan kohteliaasti. Mies otti myös valmiusasennon ja pienellä eleellä kehotti Cathia aloittamaan hyökkäyksen.
Tällä kertaa Cath oli enemmän varuillaan, hän oli jo tarkkaillut aikansa miehen taistelutyyliä ja tiesi tämän heikot kohdat. Muutaman tarkoin harkitun liikkeen jälkeen hän pääsi tekemään miehen rintapanssariin hidastetun tappoiskun, normaalisti lyötynä tämä isku olisi riittänyt surmaamaan nahkahaarniskaisen miehen, mutta koulun säännöt ja harjoituspanssarit ehkäisivät tehokkaasti tappamisen. Nyt oli Cathin vuoro hymyillä hieman ja asettua taas valmiusasentoon, oli miehen vuoro hyökätä. Mies hyökkäsi melko suoraan, kai äskeisestä Cathin onnistumisesta hämillään ja Cath pääsi uudelleen niskan päälle. Hän pyörähti ja vetäisi saappaanvarressa pitämänsä pitkän tikarin esiin samalla. Cath kietoi kätensä miehen kaulalle ja painoi tikarin kärjen tämän aataminomenaan.
”kaksi-yksi” hän kuiskasi miehen korvaan kiusoitellen pehmeällä äänellään ja painautui miehen selkää vasten. Vain vuosien koulutus ehkäisi miestä värähtämästä tuntiessaan raskaitten harjoitussuojienkin läpi naisen pehmeän vartalon. ”olisitte kuollut jos...”
”niin olisitte tekin jos minut surmaisitte” mies totesi saadessan tyyneytensä takaisin”mutta pidän asenteestasi, my lady” Mies pyörähti notkeasti Cathin otteesta pois ja katsoi tätä silmiin. Huvittunut pilke oli kadonnut ja mukana tuntui olevan jopa ihailua.
”Jatkaisin mielelläni ottelua kanssasi, mutta minun on valitettavasti mentävä sopimaani tapaamiseen.” Mies kumarsi sulavasti, työnsi miekkansa hankilukseen ja poistui sisälle rakennukseen.
Cath käveli takaisin Josephinen luo, otti tuopillisen vettä pöydän vieressä olevasta saavista ja istahti alas nojaamaan talon seinään. ”Sinunhan harjoitukset päättyivät lyhyeen, taisit hurmata perusteellisesti miehen” Jos kiusoitteli. Cath päätti olla vastaamatta ensin mutta kun Jos jatkoi kiusoittelua Cath napautti yllättävän kiivaasti ”hänellä oli sovittu tapaaminen mihin hänen piti mennä”. ”Niin, kai tiesit että hän on kuninkaan henkivartion johtaja?” Jos painotti sanaa kuninkaan, häntä kun kiehtoi kaikki mikä liittyi hoviin millään tavoin.”Ai? No, miten vain, liian vanhakin toi oli” Cath mutisi mutta Josin tarkka kuulo kyllä kuuli mutinan. ”Liian vanha mihin?” hän kääntyi katsomaan huonetoveriaan. Cath tunsi punastuvansa ja mulkaisi Josia melko pahasti tämän hihitellessä. ”Taisi iskeä muutenkin kuin pienen naarmun käteen...”
Parantunut?
No joo - ainakin tässä tapahtuu jotakin; tyyli ei välttämättä ole parantunut, jos ei huonontunutkaan. En voi kyllä edelleenkään sanoa valtavan omaperäiseksi - en kielen enkä tarinan osalta.
Feministifantasiaa olen nähnyt ennenkin! Muuten tuota voisi jopa pitää etäisesti tuoreena lähestymistapana.
Ja kieli vähän kärsii jokseenkin banaaleista vertauksista ("hiipivin askelin kuin pantteri") lievästä väkinäisyydestä (" mutta koulun säännöt ja harjoituspanssarit ehkäisivät tehokkaasti tappamisen.") ja tästä ym.: ”Taisi iskeä muutenkin kuin pienen naarmun käteen...”. Melkein kuin Elämäni teininä -sarjasta. Siis vitsi, vitsi - sellaista ei (toivottavasti) ole.
Mutta sujuvaa tämä on, ei voi mitään.
Pyyhin edelleen hömppäfantasialla takalistoani ja toivoisin, että kirjoittaisit jotakin, jota minäkin viitsisin lukea, mutta ainakaan en kehota kirjoittamista lopettamaan.
"Eikä tarkoitus ole että tämä julkaistaisiin"
Ja hyvä, kun sanoit noin - minua ärsyttävät kaikenmaailman wannabe-kirjailijat, jotka ensin kirjoittavat suomi24:ään ja sitten kuvittelevat kustantamoiden verissä päin tappelevan heidän roskastaan.
Kirjoittakaa ihmiset viihteen vuoksi - ette te tällä rahaa tai (suurempaa) kunniaa saavuta! Ainakaa te, jotka kuvittelette sitä saavuttavanne.
Ja tämä loppukappale ei ollut kohdistettu sinulle.
Mä olin tajuavinaan miten sun ajatuksesi toimii, tai tapa kirjoittaa etenee, kattos kun tossa ennen puoliväliä, vartijan uneloidessa palkankorotuksesta, mä käsitin jokaisen sen jälkeen tulevan lauseen melkein ennakkoon hyvin pitkälle....viisitoista riviä.
Mulle tuli ihan kumma fiilis, aivan kuin kirjoittaisin tekstiä itse. Se oli jotenkin niin looginen ja selvä, että juttu senkun valui eteenpäin (kiitokset Zieberille) ilman mitään yllätystä, mitään elämänpelkoa.
Mä en kommentoi sun lopetusuhkiisi, vaan patistan kirjoittamaan - jos niin tuntuu, niin on mentävä.
Kaikki haluavat olla kirjailijoita, miksi ei kirjoittavia ihmisiä.
Maailmassa on niin vähän hyvää fantasiaa (siis tämänhän oli tarkoitus olla fantasiaa, eikö?) tai sitten minä vain nuorempana onnistuin hankkimaan yliannostuksen sitä lajia, enkä nykyään oikein jaksa innostua.
Ei tämä mikään huono ollut, parempi kuin minun vastaavat tekeleeni koskaan ( Oi kyllä, siihenkin on joskus sorruttu), mutta toimii, tai toimisi, ainoastaan aloituskappaleena jostakin pidemmästä. Muutamia virheenpoikasia lukuunottamatta ihan mukiinmenevää tekstiä, ei mitään kovin omaperäistä, mutta väliäkö hällä. Ei kaikista tule taiteilijoita kuitenkaan.
Jatka ihmeessä, lopputuloksella ei ole väliä niin kauan kun itse pitää luomuksestaan.
~ Rêveuse,
vannoutunut pöytälaatikkokirjoittaja.
(Paitsi että tietokonekin on keksitty.)
Mieluummin lukisin..
Aika tavallinen mutta silti hyvä.
..alussa pientä jähmeyttä mutta esim. kohtaus papittaren ja lapsen välillä oli kirjoitettu hyvin (ainoastaan yhtäkkinen 'hyppäys' tulevaan oli pikkaisen huono, tuntui jotenkin irralliselta)...
...Mutta todella kirjoita vain lisää, ei ikinä pidä lopettaa yrittämistä! Ja kyllä tämä joitakin fantasia- yritelmiä jalkoihinsa polkee..
Ainakin minä luen, jos lisää ilmestyy...
Olen fantasianarkomaani.