Jälleen kerran olin tässä kaupungissa, samassa vanhassa tutussa ympäristössä. Mikään ei ollut muuttunut, ei tämä rähjäinen baari jossa ihmiset näyttelivät viimeisiä näytelmiään ennen tuomiotaan. Tupakansavu kietoi jo ovelta meidät paksuun, harmaaseen viittaansa, se sekottui baaritiskiltä jaettujen halpojen juomien tuoksuun. Itse nojailin baaritiskiin, ulkoisesti yhä samana kuin aina ennenkin, viimeisen päälle trimmattuna, laitettuna, kauniina. Oli asioita jotka eroittivat minut suurimmasta osasta tämän baarin vakioporukasta mutta oli ainakin yksi yhteinen tekijä. Me etsimme kaikki sitä suurta työkeikkaa, sitä jonka jälkeen ei tarvinnut töitä tehdä taas vähään aikaan. Lähestyvä sota ei näkynyt vielä, paikalla oli normaalia vähemmän värväreitä eikä heilläkään tainnut olla kunnollista työtä tarjolla, aktiivisen värväämisen aika oli vasta tulollaan. Minä en jaksanut tänään tyrkyttää itseäni ja palveluksiani vaikka olisikin syytä ollut, olin juuri palannut pitkältä sairaslomalta. Mielessäni laskin vähäisiä varojani, pitkän mutta onneksi harvinaisen sairasloman vähentämää varallisuuttani, ja tilasin synteettisen viskin vaikken sen mausta paljoa välittänytkään. Oli nostettava itsensä jotenkin tämän porukan yläpuolelle.
Jossain miehet tappelevat, portsari erottaa heidät toisistaan ja pitää puhutelua. Katseeni harhailee toisissa ihmisissä, näen niitä jotka eivät yritä olla mitään ja niitä jotka epätoivoisesti toivoisivat olevansa jotain. Monet ihmisistä esittivät kovaa mutta tiesin että tosipaikan tullen he olisivat kuin kuka tahansa, ilman kunnollista pohjakoulutusta joka tukisi tiukassa tilanteessa. Suoristan hieman nahkaista minihamettani, sen halkio paljasti lähes kokonaan toisen reiteni. Pitkä takkini on rennosti auki, peittäen kuitenkin sen että mukanani on pistooli. En usko että kukaan tässä baarissa olisi aivan aseeton ellei sitten ole itsemurha-aikeissa. Tiedän miesten katselevan minua, tunnen heidän katseensa pitkissä saappaissani joka ylettyvät reisiin asti, lyhyessä mustassa topissa joka paljastaa treenatun keskivaratalon. Tunnen heidän katseensa, tunnen heidän halunsa ja sen vallan mikä minulla on sitä kautta heihin. Mietin miten he luokittelevat minut, vaarattomaksiko vai tunnistavatko he koulutuksen jäljet jotka kyllä pyrin salaamaan. En usko että kenenkään luokituksella olisin mikään toivoton wannabe joita riittää täälläkin. Muutama pukumies, työntarjoaja, nyökkää minulle nähdessään minun katsovan heitä, heille olen joskus tehnyt homman tai pari ja he tietävät maineeni. Eikä sitä tarvitse sen enempää levitellä, ei enää nykyään, vasta uransa alussa olevat tekevät niin. Kummastusta herätän toki, sehän on selviö. Harvalla ihmisellä täällä on kullanvaaleita hiuksia tai meripihkan värisiä silmiä, suurin osa on joko mustaa tai tummanruskeaa väritykseltään.
Pitkin baaria harhaileva katseeni pysähtyy lopulta kahteen mieheen jotka näyttävät olevan hieman erillään tästä kaikesta. Heissä on jotain joka kertoo että he ovat läpikäyneet kovia kokemuksia, selvinneet ja nytten viettävät vapaata. Heillä on epätavallisen hauskaa keskenään, näen heidän vitsailevan ja nauravan mikä on harvinaista täälläpäin. Toinen heistä näyttää jotenkin epämääräisesti tutulta, mietin että olen varmaan nähnyt hänet joskus, jossain mutta en ole varma, toinen miehistä on jonkinlainen jengiläinen ainakin hänen vaatteitten merkeistä päätellen, tosin jokin hänen asenteessaan ei sovellu tavalliselle jengiläiselle. Päättäväisesti siemaisen viskilasini tyhjäksi ja päätän että seuraavan tarjoaa jompikumpi noista miehistä. Näen toisen miehistä katselevan minua jatkaessaan kaverinsa kanssa keskustelua, hän arvioi minua samalla rutiinilla kuin me kaikki arvioimme toisiamme. Kenestä olisi hyötyä tai apua, kenestä haittaa ja kuka voisi olla kenties jopa vaaraksi. Tutkimme automaattisesti oliko joku liian kiinnostunut meistä tai liian välinpitämätön sillä kumpikaan ei tiennyt hyvää. Epäilimme aina, että kannoillamme voisi olla joku, että joku etsisi juuri meitä tai toisaalta pelkäsimme kai ettei kukaan olisi meistä kiinnostunut. Mies kohottaa hieman omaa viskilasiaan minulle, tervehdykseksi ja minä hymyilen vastauksena, nyökkään vähän. On aika antaa hänelle mietittävää, astun pari askelta ja katoan hänen näköpiiristään välillämme olevaan ihmisjoukkoon, suunnaten askeleeni sen suojissa heidän luokseen.
Sitä on oikeastaan melko vaikea kuvata sanoin, eikä sitä voi oikein opettaa. Se on taito jonka joko osaa tai ei, taito tehdä itsensä tarvittaessa näkymättömäksi, huomaamattomaksi tekemättä oikeastaan mitään. Tässä minä olen ollut pitkään taitava, olen ollut joukkeeni paras, yksikön valio. Olen siitä saannut kiitosta, kunniaa ja mitalleja, mutta mikään niistä ei lämmitä, ei täytä vatsaa eikä muuta synteettistä viskiä lasissa oikeaksi tavaraksi. Hetken päästä olen minua katsoneen miehen edessä, ilman että hän näki minun tulevan. Näen yllätyksen hänen ilmeessään ja naurun silmien pohjalla. Hän nauttii yllätyksistä, nauttii sen tuomasta kiihoittavasta vaarasta. Näen hänen tajuavan että tämä on osa hyvin monimutkaista peliä jota me kaikki pelaamme, osa sitä labyrinttiä joka kietoo kaikki pauloihinsa ja johon eksyttyään ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää sen ehtojen mukaan, pelata peliä sen säännöillä. Osana näihin sääntöihin kuului omien taitojensa esittely, osana niitten liioittelu ja toisaalta kukaan ei paljastanut koskaan kaikkea, aina piti jättää vielä jotain salaiseksi, jokin pakotie mahdollisten ongelmien varalle. Amatöörit pitivät liian suurta melua itsestään ja taidoistaan, me ammattilaiset toimimme hieman peitellymmin...
*************************************************
jatkoa ehkä luvassa, mikäli ette suoraan tyrmää... =D perustuu monivuotiseen roolipeli-kampanjaan, sen aikaisiin muistiinpanoihin yms.
Jossain miehet tappelevat, portsari erottaa heidät toisistaan ja pitää puhutelua. Katseeni harhailee toisissa ihmisissä, näen niitä jotka eivät yritä olla mitään ja niitä jotka epätoivoisesti toivoisivat olevansa jotain. Monet ihmisistä esittivät kovaa mutta tiesin että tosipaikan tullen he olisivat kuin kuka tahansa, ilman kunnollista pohjakoulutusta joka tukisi tiukassa tilanteessa. Suoristan hieman nahkaista minihamettani, sen halkio paljasti lähes kokonaan toisen reiteni. Pitkä takkini on rennosti auki, peittäen kuitenkin sen että mukanani on pistooli. En usko että kukaan tässä baarissa olisi aivan aseeton ellei sitten ole itsemurha-aikeissa. Tiedän miesten katselevan minua, tunnen heidän katseensa pitkissä saappaissani joka ylettyvät reisiin asti, lyhyessä mustassa topissa joka paljastaa treenatun keskivaratalon. Tunnen heidän katseensa, tunnen heidän halunsa ja sen vallan mikä minulla on sitä kautta heihin. Mietin miten he luokittelevat minut, vaarattomaksiko vai tunnistavatko he koulutuksen jäljet jotka kyllä pyrin salaamaan. En usko että kenenkään luokituksella olisin mikään toivoton wannabe joita riittää täälläkin. Muutama pukumies, työntarjoaja, nyökkää minulle nähdessään minun katsovan heitä, heille olen joskus tehnyt homman tai pari ja he tietävät maineeni. Eikä sitä tarvitse sen enempää levitellä, ei enää nykyään, vasta uransa alussa olevat tekevät niin. Kummastusta herätän toki, sehän on selviö. Harvalla ihmisellä täällä on kullanvaaleita hiuksia tai meripihkan värisiä silmiä, suurin osa on joko mustaa tai tummanruskeaa väritykseltään.
Pitkin baaria harhaileva katseeni pysähtyy lopulta kahteen mieheen jotka näyttävät olevan hieman erillään tästä kaikesta. Heissä on jotain joka kertoo että he ovat läpikäyneet kovia kokemuksia, selvinneet ja nytten viettävät vapaata. Heillä on epätavallisen hauskaa keskenään, näen heidän vitsailevan ja nauravan mikä on harvinaista täälläpäin. Toinen heistä näyttää jotenkin epämääräisesti tutulta, mietin että olen varmaan nähnyt hänet joskus, jossain mutta en ole varma, toinen miehistä on jonkinlainen jengiläinen ainakin hänen vaatteitten merkeistä päätellen, tosin jokin hänen asenteessaan ei sovellu tavalliselle jengiläiselle. Päättäväisesti siemaisen viskilasini tyhjäksi ja päätän että seuraavan tarjoaa jompikumpi noista miehistä. Näen toisen miehistä katselevan minua jatkaessaan kaverinsa kanssa keskustelua, hän arvioi minua samalla rutiinilla kuin me kaikki arvioimme toisiamme. Kenestä olisi hyötyä tai apua, kenestä haittaa ja kuka voisi olla kenties jopa vaaraksi. Tutkimme automaattisesti oliko joku liian kiinnostunut meistä tai liian välinpitämätön sillä kumpikaan ei tiennyt hyvää. Epäilimme aina, että kannoillamme voisi olla joku, että joku etsisi juuri meitä tai toisaalta pelkäsimme kai ettei kukaan olisi meistä kiinnostunut. Mies kohottaa hieman omaa viskilasiaan minulle, tervehdykseksi ja minä hymyilen vastauksena, nyökkään vähän. On aika antaa hänelle mietittävää, astun pari askelta ja katoan hänen näköpiiristään välillämme olevaan ihmisjoukkoon, suunnaten askeleeni sen suojissa heidän luokseen.
Sitä on oikeastaan melko vaikea kuvata sanoin, eikä sitä voi oikein opettaa. Se on taito jonka joko osaa tai ei, taito tehdä itsensä tarvittaessa näkymättömäksi, huomaamattomaksi tekemättä oikeastaan mitään. Tässä minä olen ollut pitkään taitava, olen ollut joukkeeni paras, yksikön valio. Olen siitä saannut kiitosta, kunniaa ja mitalleja, mutta mikään niistä ei lämmitä, ei täytä vatsaa eikä muuta synteettistä viskiä lasissa oikeaksi tavaraksi. Hetken päästä olen minua katsoneen miehen edessä, ilman että hän näki minun tulevan. Näen yllätyksen hänen ilmeessään ja naurun silmien pohjalla. Hän nauttii yllätyksistä, nauttii sen tuomasta kiihoittavasta vaarasta. Näen hänen tajuavan että tämä on osa hyvin monimutkaista peliä jota me kaikki pelaamme, osa sitä labyrinttiä joka kietoo kaikki pauloihinsa ja johon eksyttyään ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää sen ehtojen mukaan, pelata peliä sen säännöillä. Osana näihin sääntöihin kuului omien taitojensa esittely, osana niitten liioittelu ja toisaalta kukaan ei paljastanut koskaan kaikkea, aina piti jättää vielä jotain salaiseksi, jokin pakotie mahdollisten ongelmien varalle. Amatöörit pitivät liian suurta melua itsestään ja taidoistaan, me ammattilaiset toimimme hieman peitellymmin...
*************************************************
jatkoa ehkä luvassa, mikäli ette suoraan tyrmää... =D perustuu monivuotiseen roolipeli-kampanjaan, sen aikaisiin muistiinpanoihin yms.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuvaat hyvin tunnelman,paikan ja pelin hengen.
Kirjoitusvirheitä oli muutama, esim.pilkut puuttuivat osittain.
Jatka vaan tarinaa. Ei sitä tuohon kannata jättää:)
Kiinnostavaa kerrontaa,mutta mielestäni junnaa
paikoillaan ehkä liian kauan (= tulee pitkä kertomus )ja toistoa myös liikaa = juoma mainitaan
monta kertaa pikkutarkasti, oma erinomaisuus tulee
liian hyvin esille ja sitä kautta toisten tavanomaisuus ja halveksunta jne. Parannusten kautta tosi hyvä!
on ollut roolipelihahmoni jonka luonne on todellakin hyvin "ylivertainen, omaa itseään korostava, taitojaan korostava". Vain paras ja kallein kelpaa hänelle, hän on aivan toivoton snobi. Hän halveksuu kaikkea "tavallista" eli normaaleja ihmisiä, synteettisiä juomia, epäpätevyyttä, osaamattomuutta. Toisaalta hänellä on empatiaa hyvin vähän enää jäljellä...
ja siitä tulee pitkä kertomus kun tuota peliä (johon kirjoitukseni perustuu) on pelattu tähänmenessä 6 vuotta...teksti on itseasiassa koostetta pelipäiväkirjamerkinnöistä, tarinan muotoon muutettuna. Ja tosiaan, tuo hahmoni tarkasti siinä heti alussa jo varmaan 1000 kertaa että "onko tukka hyvin, näkeekö kaikki miten minä olen ehdottoman IN ja muut OUT, että minä en oikeastaan kuulu tuohon luuserijoukkoon..."
Jos tiedät ja tunnet maailman niin ymmärrät...jos et niin hankala selittää!
Tätä jaksaa lukea vain sen takia, että se on niin hemmetin hyvin kirjoitettu. Sisällöllistä säpinää pitäisi olla tarjolla enemmän, sillä jo alkumetreillä lukija haluaa tietää mistä koko jutussa on kysymys ja päästä juonenpäästä kiinni.
Perhana, tätä sen olla pitää.Cyberpunkkia.