ensimmäinen kerta

aluksi tuntui että kaikki alkaa vihdoin mennä raiteilleen.. on kavereita jotka luultavasti välittää...
mutta vihaan ja häpeän omaa ulkonäköäni niin paljon, en voi jatkaa vaan syömällä. enkä osaa lopettaa. joka kerran jälkeen päätän että aloitan herkuttoman elämän.. mutta aina vaan pienestä mielijohteesta sorrun.

tiedä syytä miksi lopettaa? kirjoitti:

aluksi tuntui että kaikki alkaa vihdoin mennä raiteilleen.. on kavereita jotka luultavasti välittää...
mutta vihaan ja häpeän omaa ulkonäköäni niin paljon, en voi jatkaa vaan syömällä. enkä osaa lopettaa. joka kerran jälkeen päätän että aloitan herkuttoman elämän.. mutta aina vaan pienestä mielijohteesta sorrun.

Oletan että olet yhä alaikäinen? Mutta kuitenkin, juuri tuon takia pitäisi puhua vanhemmille jos on huono olo ja jos tuntuu että ongelmia tulee. Vaikka vanhemmat ovatkin useasti niitä idiootteja jotka eivät ymmärrä niin suosittelen silti että menet puhumaan.

Ja jos haluaa laihduttaa niin todellakaan bulimia ei ole se oikea ratkaisu. Usko tai älä, minä sairastin esim nuorena anoreksian, menin tosi pieneen kokoon ja siitä vuosi kun lopetin niin lihoin kaksinkertaiseksi. Ei se laihuus pysy jos ei ole lopunelämää anorektikko tai sitten vain yksinkertaisesti syö oikein. Joten mitä suosittelen on se terveellinen ruokavalio mitä kaikki jatkuvasti nalkuttaa, koska se on se kaikista parhain keino :( Ja herkkuja ei kannata jättää pois! Pidä aina viikossa yks herkkupäivä ja syö sillon kohtuudella, niin varmasti alkaa paranemaan :) Mä pidän täällä peukkuja sulle! Kuitenkin jo pidenpiaikaisena bulimikkona tiiän miltä susta tuntuu, mut en missään nimessä halua että joudut samaan kierteeseen missä mä oon.

Mulla esim oli aikoinaan pitkät vaaleat paksut hiukset. Harmi et nykyään on vaan hauraat ja ohuet.

SuklaaSukka kirjoitti:

Oletan että olet yhä alaikäinen? Mutta kuitenkin, juuri tuon takia pitäisi puhua vanhemmille jos on huono olo ja jos tuntuu että ongelmia tulee. Vaikka vanhemmat ovatkin useasti niitä idiootteja jotka eivät ymmärrä niin suosittelen silti että menet puhumaan.

Ja jos haluaa laihduttaa niin todellakaan bulimia ei ole se oikea ratkaisu. Usko tai älä, minä sairastin esim nuorena anoreksian, menin tosi pieneen kokoon ja siitä vuosi kun lopetin niin lihoin kaksinkertaiseksi. Ei se laihuus pysy jos ei ole lopunelämää anorektikko tai sitten vain yksinkertaisesti syö oikein. Joten mitä suosittelen on se terveellinen ruokavalio mitä kaikki jatkuvasti nalkuttaa, koska se on se kaikista parhain keino :( Ja herkkuja ei kannata jättää pois! Pidä aina viikossa yks herkkupäivä ja syö sillon kohtuudella, niin varmasti alkaa paranemaan :) Mä pidän täällä peukkuja sulle! Kuitenkin jo pidenpiaikaisena bulimikkona tiiän miltä susta tuntuu, mut en missään nimessä halua että joudut samaan kierteeseen missä mä oon.

Mulla esim oli aikoinaan pitkät vaaleat paksut hiukset. Harmi et nykyään on vaan hauraat ja ohuet.

Itse sairastuin anorexiaan, kun oli 12 vuotias. Koko yläaste oli ylämäkeä ja alamäkeä. Alun alkaen olin hoikka, joten oli helppo laihduttaa itsensä luurangoksi. Sitten päätin parantua, mutta ohjat ryöstäytyivät käsistä jostain syystä. Välillä söin normaalisti, välillä laihduin, välillä lihoin. Maailma pyöri ruoan ympärillä vuosia.. Suunnittelin tunteja kestävät treenin ja ruokavalion etukäteen jokaiselle päivälle.. Urheilin tunteja, sillä yritin sillä hillitä painonnousua, joka johtui ahmimisesta. En kyennyt oksentamaan, joten ainoa keino oli liikkua, kun en hallinnut itseäni. Tottakai tunsin syyllisyyttä että söin, mutta en kyennyt lopettamaan. Se oli kuin noidankehä, jolla ei ollut loppua.
Voisi sanoa, että pilasin parhaimmat vuoteni anorexiaan. Sillä täydellisesti paranin vasta 22- vuotiaana. Toki oli aikoja 18-vuotiaana ja 20-vuotiaana, joilloin elin kutakuinkin normaalia elämää, kunnes se alkoi taas.
En koskaan käynyt terapiassa, vaikka sitä useaan otteeseen tarjottiin. Ehkä olisi pitänyt, mutta valitsin itse tämän pidemmän tien. Asiasta oli niin vaikea puhua, että kirjoitin itselleni päiväkirjaa.. Kun sain syötettyä tuskan paerille, oli helpompi puhua asiasta myös läheisille. Varsinainen parantuminen kuitenkin lähti itsestä. Tajusin kuinka monta vuotta olin hukannut ja kuinka monta vuotta olisi edessä, jos en kykenisi lopettamaan. Sitten aloin pyrkiä itsehillintää ja elämäni hallintaa kohti. Helppoa se ei ollut niin pitkän ajan jälkeen, mutta se kannatti. Nyt olen terve.

Kerroin tarinani siksi, että tajuaisit lopettaa ajoissa, ennenkuin siitä muodostuu elämäntapa.

Voimia! Itsestä se lähtee, muut voivat vain tukea.

Kutris kirjoitti:

Itse sairastuin anorexiaan, kun oli 12 vuotias. Koko yläaste oli ylämäkeä ja alamäkeä. Alun alkaen olin hoikka, joten oli helppo laihduttaa itsensä luurangoksi. Sitten päätin parantua, mutta ohjat ryöstäytyivät käsistä jostain syystä. Välillä söin normaalisti, välillä laihduin, välillä lihoin. Maailma pyöri ruoan ympärillä vuosia.. Suunnittelin tunteja kestävät treenin ja ruokavalion etukäteen jokaiselle päivälle.. Urheilin tunteja, sillä yritin sillä hillitä painonnousua, joka johtui ahmimisesta. En kyennyt oksentamaan, joten ainoa keino oli liikkua, kun en hallinnut itseäni. Tottakai tunsin syyllisyyttä että söin, mutta en kyennyt lopettamaan. Se oli kuin noidankehä, jolla ei ollut loppua.
Voisi sanoa, että pilasin parhaimmat vuoteni anorexiaan. Sillä täydellisesti paranin vasta 22- vuotiaana. Toki oli aikoja 18-vuotiaana ja 20-vuotiaana, joilloin elin kutakuinkin normaalia elämää, kunnes se alkoi taas.
En koskaan käynyt terapiassa, vaikka sitä useaan otteeseen tarjottiin. Ehkä olisi pitänyt, mutta valitsin itse tämän pidemmän tien. Asiasta oli niin vaikea puhua, että kirjoitin itselleni päiväkirjaa.. Kun sain syötettyä tuskan paerille, oli helpompi puhua asiasta myös läheisille. Varsinainen parantuminen kuitenkin lähti itsestä. Tajusin kuinka monta vuotta olin hukannut ja kuinka monta vuotta olisi edessä, jos en kykenisi lopettamaan. Sitten aloin pyrkiä itsehillintää ja elämäni hallintaa kohti. Helppoa se ei ollut niin pitkän ajan jälkeen, mutta se kannatti. Nyt olen terve.

Kerroin tarinani siksi, että tajuaisit lopettaa ajoissa, ennenkuin siitä muodostuu elämäntapa.

Voimia! Itsestä se lähtee, muut voivat vain tukea.

Et taida oikein tietää mitä oksentelu pitemmän päälle elimistöllesi tekee. Lue tämä, ja mieti sen jälkeen kahdesti haluatko todella aiheuttaa itsellesi hengenvaarallisen tilan!! Pienempi haitta se ahmiminen ja runsas liikunta on, kuin se että opettelet oksentelemaan! Ja usko mua, puhun omasta kokemuksesta!
http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000605&posting=22000000030199327

SuklaaSukka kirjoitti:

Oletan että olet yhä alaikäinen? Mutta kuitenkin, juuri tuon takia pitäisi puhua vanhemmille jos on huono olo ja jos tuntuu että ongelmia tulee. Vaikka vanhemmat ovatkin useasti niitä idiootteja jotka eivät ymmärrä niin suosittelen silti että menet puhumaan.

Ja jos haluaa laihduttaa niin todellakaan bulimia ei ole se oikea ratkaisu. Usko tai älä, minä sairastin esim nuorena anoreksian, menin tosi pieneen kokoon ja siitä vuosi kun lopetin niin lihoin kaksinkertaiseksi. Ei se laihuus pysy jos ei ole lopunelämää anorektikko tai sitten vain yksinkertaisesti syö oikein. Joten mitä suosittelen on se terveellinen ruokavalio mitä kaikki jatkuvasti nalkuttaa, koska se on se kaikista parhain keino :( Ja herkkuja ei kannata jättää pois! Pidä aina viikossa yks herkkupäivä ja syö sillon kohtuudella, niin varmasti alkaa paranemaan :) Mä pidän täällä peukkuja sulle! Kuitenkin jo pidenpiaikaisena bulimikkona tiiän miltä susta tuntuu, mut en missään nimessä halua että joudut samaan kierteeseen missä mä oon.

Mulla esim oli aikoinaan pitkät vaaleat paksut hiukset. Harmi et nykyään on vaan hauraat ja ohuet.

mutta oksentamisen jälkeen olo oli aivan mahtava. Enkä mä sitä tahallani tee. On vaan niin vaikea elää itsensä kanssa.
kyllä, olen alaikäinen, enkä halua vanhemmilleni asioista puhua. niinkun en heille puhu erityisesti muutenkaan asioistani. he esittävät että heitä kiinnostaa, mutta tuskimpa oikeasti...
terveellisen elämän aloittaminen on tässä talossa vaikeaa, koska vanhemmilta ei siihen paljon kannustusta saa.

oksentamisessa piilevät ris... kirjoitti:

mutta oksentamisen jälkeen olo oli aivan mahtava. Enkä mä sitä tahallani tee. On vaan niin vaikea elää itsensä kanssa.
kyllä, olen alaikäinen, enkä halua vanhemmilleni asioista puhua. niinkun en heille puhu erityisesti muutenkaan asioistani. he esittävät että heitä kiinnostaa, mutta tuskimpa oikeasti...
terveellisen elämän aloittaminen on tässä talossa vaikeaa, koska vanhemmilta ei siihen paljon kannustusta saa.

Tässä maailmassa kaikki täytyy tehdä itse.

Joko lopetat ahmimisen ja alat elää aktiivista ja terveellistä elämää tai sitten jatkat valittamista, ahmimista, oksentamista ja syöksykierrettäsi sairauteen.

Valinta on todellakin vain ja ainoastaan yksinomaan SINUN.

Sitä paitsi kannattaisi olla edes sen verran rehellinen itselleen että tunnustaisit että kaiken sen ahmimisen teit sinä itse omasta vapaasta tahdostasi, en usko että vanhempasi siihen mitenkään pakottivat tai edes rohkaisivat. Älä syytä muita omista toimistasi.

oksentamisessa piilevät ris... kirjoitti:

mutta oksentamisen jälkeen olo oli aivan mahtava. Enkä mä sitä tahallani tee. On vaan niin vaikea elää itsensä kanssa.
kyllä, olen alaikäinen, enkä halua vanhemmilleni asioista puhua. niinkun en heille puhu erityisesti muutenkaan asioistani. he esittävät että heitä kiinnostaa, mutta tuskimpa oikeasti...
terveellisen elämän aloittaminen on tässä talossa vaikeaa, koska vanhemmilta ei siihen paljon kannustusta saa.

Kun se hyvä olo ei kestä kauaa, usko pois, minä ainakin tiedän. Pian oksentaminen tuntuu vaan inhottavalta, mutta pahasta tavasta ei pääse eroon.

Ja kyllä minä tiedän miltä susta tuntuu, oon itekki joskus ollut nuorempi ja silloin oli ihan samat ajatukset. Usko pois sun vanhemmat kuitenkin välittää susta ja kyllä ne myös ymmärtää, sun pitää vaan päästä siitä nuorten asenteesta irti, ettei ne välittäis tais ymmärtäisi. Jos sä puhuisit heidän kanssa ja kertoisit että haluut terveellisen elämän niin ihan varmasti saisit kannustusta, mutta sun pitää ihan oikeesti istuttaa ne alas ja puhua niiden kanssa.
Tai sitten voit puhua terveydenhuoltajan kanssa ja pyytää terveydenhuolatajaa puhumaan vanhempiesi kanssa.

Jos et oo vielä huomannu, niin ei yksikään parantuneista bulimikoista ole tyytyväinen tai onnellinen että sairastui, miksiköhän? Vältä siis tulemasta sellaiseksi, varsinkin kun bulimikkona olona ei todellakaan laihdu.

THE_REALIST kirjoitti:

Tässä maailmassa kaikki täytyy tehdä itse.

Joko lopetat ahmimisen ja alat elää aktiivista ja terveellistä elämää tai sitten jatkat valittamista, ahmimista, oksentamista ja syöksykierrettäsi sairauteen.

Valinta on todellakin vain ja ainoastaan yksinomaan SINUN.

Sitä paitsi kannattaisi olla edes sen verran rehellinen itselleen että tunnustaisit että kaiken sen ahmimisen teit sinä itse omasta vapaasta tahdostasi, en usko että vanhempasi siihen mitenkään pakottivat tai edes rohkaisivat. Älä syytä muita omista toimistasi.

vanhempani eivät tietenkään minua ole pakottaneet ahmimaan, aivan itse ja salaisesti sen teen. mutta jos vertaan kavereideni perheisiin, heillä syödään kunnon kotiruokaa, jokaisella ruoalla salaattia. kotonani syödään usein rasvaisia ruokia.
rasvaisista ruoista lähtee usein huono olo ja jatkan huonoa oloa syömällä.
tänään söin suklaapatukan, ilman oksentamista, vaikka sekin kävi kyllä mielessä.
eniten näinä muutamana päivänä olen ollut järkyttynyt siihen, miten helppoa oksentaminen oli...