Minulla oli vielä pari vuotta sitten asiat aivan loistavasti; oli kavereita, kävin pippaloissa ja tapailin tyttöjä. Mutta asiat ovat parissa vuodessa menneet aika reilusti alamäkeen.
Aloin jo kärsimään jonkinmoisesta lievästä masennuksesta vielä kun minulla oli "paljon" kavereita. En tiedä johtuiko mistä, mutta aloin myös kärsimään väsymyksestä, joka tuntui voimistuvan kokoajan.
Lopullinen väliero näihin kavereihini alkoi syntymään, kun koulut loppuivat. Kesän vietin melko yksin. Syksyllä sitten vaihdoin koulua, jossa en viihtynyt yhtään ja olin aina väsynyt -> ei ollut voimia käydä koulua.
Nykyään ei ole kuin muutama kaveri, joita tapailen silloin tällöin, mutta ei tunnu olevan ollenkaan kunnon "sielunystävää" enää, niin kuin oli. En pysty kunnolla tunteistani puhumaan kenellekään. Ja jos ahdistaa ja/tai masentaa, niin tuntuu että ei saa mistään (kaveripiiristä, kumppanilta) siihen helpotusta.
Olen tietysti viettänyt aikaa ikäisteni ihmisten kanssa sekä yleensäkin ihmisten seurassa (varmasti olisi asiat vieläkin huonommin, mikäli en olisi harrastanut normaalia sosiaalista kanssakäymistä) ja vaikutankin ihan "normaalilta" ihmiseltä, mielestäni perussuomalaista puheliaampikin - jos mieliala on kohdallaan. Mutta tuntuu, että vapaa-ajan kavereiden hankkiminen on lähes mahdotonta! Kaverisuhteet jäävät vain niin pinnallisiksi. Ennen se oli mielestäni niin helppoa. Tietysti on myös ollut semmoisia ihmisiä, joiden keskeisen "kaverudeen" olen halunnut säilyttää vain pinnallisena.
Haluaisin viettää aivan "normaalia" elämää, eli tapailla kavereita, puhua p**kaa, hankkia tyttöystävän, opiskella, soittaa jossain bändissä musiikkia, olla vapaa & huoleton jne jne jne - eli yleensäkin nauttia elämästä.
Nykyään tuntuu siltä, että ei edes tiedä mitä oman ikäiset puuhaavat. Sitä vain on ja ajattelee kuinka asiat olivat joskus hyvin ja nykyään kaikki on surkeesti. Esimerkiksi monista ennen hyvistä biiseistäkin tulee nykyään vain huono fiilis. Hyvät muistot tulevat mieleen ja toisaalta taas rupeaa ajattelemaan nykyhetkeä, niin alkaa masentamaan. Eräänlainen kaipaus jostain tietystä tunteesta, ja kun sitä ei voi saada, niin rupeaa masentamaan koko kappale/hetki.
Pahin pelkoni luultavasti liittyy siihen, että vanhempana olen vain masentunut ja elämällensä sekä muille ihmisille katkeroitunut korppu.
Toisaalta hyviä uutisia on se, että masentunut olo ei ole yhtä voimakasta kuin n. vuosi sitten ja toimintakykykin on parantunut.
En tiedä mitä tälläkin "stoorilla" nyt saavutin, ehkäpä yritin vain kysyä onko kukaan muu kokenut vastaavaa tuskaa ja mahdollisesti selvinnyt siitä, ja jos on selvinnyt, niin kuinka.
Loppujen lopuksi en kaipaa sen suurempia materiaalisia rikkauksia, ihan normaalin virikkeellisen ja monipuolisen elämän, josta nauttia.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea!
Aloin jo kärsimään jonkinmoisesta lievästä masennuksesta vielä kun minulla oli "paljon" kavereita. En tiedä johtuiko mistä, mutta aloin myös kärsimään väsymyksestä, joka tuntui voimistuvan kokoajan.
Lopullinen väliero näihin kavereihini alkoi syntymään, kun koulut loppuivat. Kesän vietin melko yksin. Syksyllä sitten vaihdoin koulua, jossa en viihtynyt yhtään ja olin aina väsynyt -> ei ollut voimia käydä koulua.
Nykyään ei ole kuin muutama kaveri, joita tapailen silloin tällöin, mutta ei tunnu olevan ollenkaan kunnon "sielunystävää" enää, niin kuin oli. En pysty kunnolla tunteistani puhumaan kenellekään. Ja jos ahdistaa ja/tai masentaa, niin tuntuu että ei saa mistään (kaveripiiristä, kumppanilta) siihen helpotusta.
Olen tietysti viettänyt aikaa ikäisteni ihmisten kanssa sekä yleensäkin ihmisten seurassa (varmasti olisi asiat vieläkin huonommin, mikäli en olisi harrastanut normaalia sosiaalista kanssakäymistä) ja vaikutankin ihan "normaalilta" ihmiseltä, mielestäni perussuomalaista puheliaampikin - jos mieliala on kohdallaan. Mutta tuntuu, että vapaa-ajan kavereiden hankkiminen on lähes mahdotonta! Kaverisuhteet jäävät vain niin pinnallisiksi. Ennen se oli mielestäni niin helppoa. Tietysti on myös ollut semmoisia ihmisiä, joiden keskeisen "kaverudeen" olen halunnut säilyttää vain pinnallisena.
Haluaisin viettää aivan "normaalia" elämää, eli tapailla kavereita, puhua p**kaa, hankkia tyttöystävän, opiskella, soittaa jossain bändissä musiikkia, olla vapaa & huoleton jne jne jne - eli yleensäkin nauttia elämästä.
Nykyään tuntuu siltä, että ei edes tiedä mitä oman ikäiset puuhaavat. Sitä vain on ja ajattelee kuinka asiat olivat joskus hyvin ja nykyään kaikki on surkeesti. Esimerkiksi monista ennen hyvistä biiseistäkin tulee nykyään vain huono fiilis. Hyvät muistot tulevat mieleen ja toisaalta taas rupeaa ajattelemaan nykyhetkeä, niin alkaa masentamaan. Eräänlainen kaipaus jostain tietystä tunteesta, ja kun sitä ei voi saada, niin rupeaa masentamaan koko kappale/hetki.
Pahin pelkoni luultavasti liittyy siihen, että vanhempana olen vain masentunut ja elämällensä sekä muille ihmisille katkeroitunut korppu.
Toisaalta hyviä uutisia on se, että masentunut olo ei ole yhtä voimakasta kuin n. vuosi sitten ja toimintakykykin on parantunut.
En tiedä mitä tälläkin "stoorilla" nyt saavutin, ehkäpä yritin vain kysyä onko kukaan muu kokenut vastaavaa tuskaa ja mahdollisesti selvinnyt siitä, ja jos on selvinnyt, niin kuinka.
Loppujen lopuksi en kaipaa sen suurempia materiaalisia rikkauksia, ihan normaalin virikkeellisen ja monipuolisen elämän, josta nauttia.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea!
Vastaukset 5
Vanhimmat
masentumiseen;)
http://www.utu.fi/agricola/nyt/arvos/tekstit/53.html
Hiukan samoja oireita täälläkin.
http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/3162076.stm
Tässä todetaan aivan samaa, josta itsekin paikoitellen kärsin.
Aivan samanlaisten tunteiden kanssa kamppailen minäkin tällä hetkellä. En tiedä mitä tekisin päästäkseni tästä noidankehästä. Opiskelu ei jaksas innostaa (vaikka unelmapaikkaani pääsinkin), ystävät ovat enemmän tai vähemmän sitoutuneita parisuhteisiinsa, eikä biletys ym. seuraa tarpeeksi ole...toisaalta haluaisin itsekin olla rakastunut ja seurustella, mutta särjen vain sydämeni liian usein niillä harvoilla baarireissuillakin. Väsyttää vaan ja tulevaisuus yksi suuri ?....
Ois kiva kuulla miten sulla nyt menee..? =)
että kun tulee tiettyy ikään niin vihamiesten hankkiminen on helpompaa kun kavereiden.