Kahlasin Arboretumin keltaisissa lehdissä ajatukset jossain muualla kuin tuulessa kimmeltävissä aalloissa.
Minua vastaan kulkee, ja minusta ohitse menee, kaikki.
Kuljin ympyrää osaamatta mihinkään. Minua paleli ja minulla oli kuuma, liian kuuma, liian kylmä, liian kaikki.
Peilistä katsoivat puolihullut silmät, vastaan niile, epäillen itseäni: Kuka?
Viikon oksensin, ennen kuin vihasin. Itkin ja vihasin...oksensin.
Kuka?
Irti revityt raajat ja itseinho, pulloon pakattu henki, itsesääli ja irti ryöstetty onnellisuus pakattu minuun, kuin kukkapenkkien kadonneisiin narsisseihin.
Viha on väkivaltaa kaikkea kohtaan, palvelee vain itseään, tyhjyyttä.
Ei mitään.
Silti se on läsnä, tullut ovesta kysymättä lupaa, ottaen ohjat ja katkoen kaikki luuni, aahaten hampaani irti, antaen omansa tilalle...hirvittävät aseet.
Hirviö.
Pelko ja kauneus väistyvät sivuun, piiloutuvat kuorien sisään ja lakkaavat olemasta. Julmuus tulee ja sanelee kaiken, hävittää kaiken, omistaa kaiken - karjuu kumpareilla purren itseään kuin satapäinen käärme.
Hävitys.
Mitään ei ole jäljellä, kaikki on tiessään. Ihmisen kuoret harhailevat merkityksettömänä pähkinänä kaikki maailman suola haavoissaan.
Ei verta. Ei elämää. Peilistä ei katso enää kukaan.
Kysymyksiä, vastauksia ei enää ole.
Aika - seuralaisemme, versojemme koti, elämän eheä kasvihuone.
Kovin hidas.
Minua vastaan kulkee, ja minusta ohitse menee, kaikki.
Kuljin ympyrää osaamatta mihinkään. Minua paleli ja minulla oli kuuma, liian kuuma, liian kylmä, liian kaikki.
Peilistä katsoivat puolihullut silmät, vastaan niile, epäillen itseäni: Kuka?
Viikon oksensin, ennen kuin vihasin. Itkin ja vihasin...oksensin.
Kuka?
Irti revityt raajat ja itseinho, pulloon pakattu henki, itsesääli ja irti ryöstetty onnellisuus pakattu minuun, kuin kukkapenkkien kadonneisiin narsisseihin.
Viha on väkivaltaa kaikkea kohtaan, palvelee vain itseään, tyhjyyttä.
Ei mitään.
Silti se on läsnä, tullut ovesta kysymättä lupaa, ottaen ohjat ja katkoen kaikki luuni, aahaten hampaani irti, antaen omansa tilalle...hirvittävät aseet.
Hirviö.
Pelko ja kauneus väistyvät sivuun, piiloutuvat kuorien sisään ja lakkaavat olemasta. Julmuus tulee ja sanelee kaiken, hävittää kaiken, omistaa kaiken - karjuu kumpareilla purren itseään kuin satapäinen käärme.
Hävitys.
Mitään ei ole jäljellä, kaikki on tiessään. Ihmisen kuoret harhailevat merkityksettömänä pähkinänä kaikki maailman suola haavoissaan.
Ei verta. Ei elämää. Peilistä ei katso enää kukaan.
Kysymyksiä, vastauksia ei enää ole.
Aika - seuralaisemme, versojemme koti, elämän eheä kasvihuone.
Kovin hidas.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.