Haamuplussasin tänään, ja tunteet vaihtelevat itkupaniikista onneen, en oikeen tiedä mitä ajatella. Asun yksin, mahdollisen lapsen isä ei niin lähellä, eikä asiasta tiedä, emme ole yhdessä, mutta läheisiä kylläkin, ainakin toistaiseksi.
Pelkään hänen reaktiotaan aivan älyttömästi. Itse oon vauvakuumeillu pitkään, mutta ei välttämättä ole paras mahdollinen hetki kun tosiaan ei ole mitään suhdettakaan... En tiedä, aika sekavaa.
Tää on siis tavallaan toivottua, tavallaan vahinko.... Tietysti sitä pelkää että jaksaako, pystyykö, voiko saada rakennettua enää mitään suhdetta kun on lapsi ja eläimiäkin, että sinkkuutuuko sitä nyt sitten loppuelämäksi.. Aborttikaan ei tässä vaiheessa kuulosta kovin fiksulta enää, ikää kun alkaa olla lähemmäs 30...
Kaikennäkösiä ajatuksia, kertokaa ihmiset miten teillä, onko muita, jotka oisitte samankaltaisessa tilanteessa, että yksin eteenpäin vai miten edetä.... Muiden ihmisten kieroon katsomisista en välitä, mutta juuri kun olisi työn sarallakin kaikki hyvin, niin poks...
Ja ei kiitos, en kaipaa syyttelyitä tyhmyydestä, ivaa, tai muutakaan idioottimaisuutta, mitä täällä on paljon esiintynyt. Asiallisia kommentteja puolesta ja vastaan, tukeakin.
Kiitos.
Pelkään hänen reaktiotaan aivan älyttömästi. Itse oon vauvakuumeillu pitkään, mutta ei välttämättä ole paras mahdollinen hetki kun tosiaan ei ole mitään suhdettakaan... En tiedä, aika sekavaa.
Tää on siis tavallaan toivottua, tavallaan vahinko.... Tietysti sitä pelkää että jaksaako, pystyykö, voiko saada rakennettua enää mitään suhdetta kun on lapsi ja eläimiäkin, että sinkkuutuuko sitä nyt sitten loppuelämäksi.. Aborttikaan ei tässä vaiheessa kuulosta kovin fiksulta enää, ikää kun alkaa olla lähemmäs 30...
Kaikennäkösiä ajatuksia, kertokaa ihmiset miten teillä, onko muita, jotka oisitte samankaltaisessa tilanteessa, että yksin eteenpäin vai miten edetä.... Muiden ihmisten kieroon katsomisista en välitä, mutta juuri kun olisi työn sarallakin kaikki hyvin, niin poks...
Ja ei kiitos, en kaipaa syyttelyitä tyhmyydestä, ivaa, tai muutakaan idioottimaisuutta, mitä täällä on paljon esiintynyt. Asiallisia kommentteja puolesta ja vastaan, tukeakin.
Kiitos.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olet jo sen ikäinen, vakituisessa työsuhteessa ja elämää nähnyt jotta miksi ei??
Jos vauvaa kuitenkin haluat, eikä sinulla ole minun mielestäni mitään tarpeeksi vakavaa syytä tehdä aborttiakaan, niin siitä vaan, kyllä kaikki menee hyvin! :)
Ja olet jo läh.30v etkä vakituisessa suhteessa, mitä jos nyt teet raskaudenkeskeytyksen etkä enää saakkaan mahdollisuutta myöhemmin saada omaa pientä lasta?
Itse kannustaisin sinua eteenpäin, pärjäät varmasti hienosti aikuisena ihmisenä, varmasti sinulla on ystäviä ja yhteiskunta tukena.
No noinhan minäkin sitä ajattelen, siis niinä hetkinä kun olen positiivisin mielin. Mutta sitten tulee se pelko, ja ajatukset velloo ja möllyy.
Pelkään myös, että se mies etääntyy tätä kautta minusta tms... Aion hänen kanssaan puhua tässä viikon sisällä, kunhan asia itsellekin varmistuisi kunnolla, todellakin pelkään reaktiota, jos kovin negatiivinen. Enhän tietenkään voi yksinäni päättää hänen(kin) loppuelämästään. Pelkään myös sukulaistensa reaktiota, koska saattavat ajatella tapahtuneen olleen tahallista ja siten alkaa vihaamaan minua.
Olen kerran elämässäni jo ollut raskaana, silloin tilanne oli todella vaikea, ja raskausoireet veivät sairaalaan asti, joten päädyin siinä kaikessa kammotuksessa aborttiin..(jota en juurikaan kadu).
Nyt pelkään sitäkin, että ne oireet tulisivat yhtä voimakkaina; kuka silloin hoitaa lemmikkejäni, jos olen sairaalassa ties miten pitkään..? Toistaiseksi kyllä olen ollut lähes oireeton, että josko pääsisin helpolla...
Voihan nääs nääs nääs......
selviät hyvin yksinkin lapsen kanssa. Työasiat järjestyvät kyllä, niistä ei tarvitse huolehtia. Ja enpä usko, että sinkuksi jäät, onhan niitä eronneita miehiäkin paljon, joilla on jo omia lapsia. Itselläni kaksi ystävää saivat lapsen yksin ollessaan ja molemmat ovat tällä hetkellä avoliitossa ihan lapsettomien miesten kanssa. Eli eivät kaikki miehet pelästy yksinhuoltajaäitiä.
..jos työ on määräaikainen (odotan jatkopäätöstä kuin kuuta nousevaa) ja kotieläimiä on noin miljoona, että miten sitä selviää kun nytkin jo on rahallisesti tiukkaa ja jaksamisessa tökkii, ihan arkiasioissakin siis monesti... Tosin oon ajatellut et ehkä tää vois olla sellainen "elämän tarkoitus"-käännekohta, josta saisi niitä voimia.
Mutta, jos ei työsuhde jatkukaan niin että sais äp-rahat, niin en tiedä mitä käy, onko sitte kiva kun lapsi elää köyhyydessä...(vaikka juu, rakkaushan se tärkein on...)
Mut kumppaniasiaan liittyen, ni etsi siinä sitten joku ukko rinnalle kun kotona on suurinpiirtein eläintarha ja vielä lapsikin. En tiedä, ehkä eniten vaan pelkään sitä sen miehen reaktiota ja yksin olemista noin yleisesti. Ehkä se eksä yllättää ja palaa..ja elämä on jälleen ruusuista ja ihanaa. God knows. *lievää ironiaa toive taustalla*
No, odottelen nyt sitten sitä kunnon plussaa ennenku tuskailen aivan savut korvistani. Vaik kyllähän mä sen asian jo kropassani tunnen. Apua.
X-D :-O :( :) :-E ööööööh....
on tietysti hieman hankala. Uskon silti, että selviät hyvin ja kaikki järjestyy, mikäli niin itse HALUAT. Itse ilman muuta pitäisin lapsen tilanteessasi. Jos sinusta kuitenkin tuntuu, ettet millään jaksaisi, onhan sinulla parikin vaihtoehtoa.
Työnajantajallehan ei muuten tarvitse kertoa raskaudesta vielä piitkään aikaan, joten ehkä ehdit saada jatkopäätöksen ennen raskauden paljastumista (joka sinänsä ei saisi olla syy siihen, ettet saa paikkaa).
Itellä oli vähän samantyyppinen tilanne. Lapsen isän kanssa oltiin erottu ennenkuin sain tietää että oon raskaana ja hän sitten oli ehdottomasti abortin kannalla kun kerroin. Mä sitten kuitenkin päätin pitää lapsen. Ei olla nyt oltu missään yhteydessä tän lapsen isän kanssa, mutta kyllä mä silti kannustaisin tästä kokemuksesta huolimatta sua jatkamaan, siltikin, että on vaihtoehto jäädä yksin lapsen kanssa.
Mulla alkaa puoliväli olla lähellä (rv 18 2) ja kaikki on menny tosi hyvin. Oma perhe ja ystävät ollu tosi paljon tukena. Suosittelen ainakin omalta kohaltani pitämään lapsen jos siltä vaan tuntuu :)
Kiitos teille jotka olette vastanneet kannustavasti, mutta edelleen toivoisin että tulisi vähän lisää vastauksia, miten ihmiset oikeasti ootte selvinneet yksin raskaudesta??? Ja varsinkin sitten synnytykset ja se elämä siitä eteenpäin, kestääkö pää..? Vaikeuksia, ihanuuksia, mitä..? :oO
tilanteeseen tyytyväisiä ja toiset yksinhuoltajat taas eivät. Ei kukaan täällä voi sanoa miten juuri sinä asian kokisit. Mitä merkitystä sillä on, että joku kirjoittaa tänne, että minulla ei mennyt hyvin ja joku toinen että minulla taas meni?
Oletko ajatellut, että voisit varata ajan neuvolaan ihan sitä varten että saisit keskustella tästä asiasta? Jos puhelimessa kertoisit tilanteestasi, voisit päästä juttelemaan myös terveyskeskuspsykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. He voisivat antaa sinulle välineitä käsitellä asiaa juuri sinun tilanteessasi.
...koska joku terveydenhoitajan tms näkemys asiasta on varmasti aika suppea, ja siksihän nämä palstat täällä on, että ihmiset pääsevät kysymään muiden mielipiteitä ja kokemuksia, ja voi sitten myös niiden pohjalta pohtia asiaa. Sillä on se merkitys, että voi tulla ajatelleeksi sellaisia (sekä positiivisia että negatiivisia) asioita, jotka eivät muuten pälkähtäisi päähän.
Itse olen sitä mieltä, että tämä ei aivan mikään psykiatrisen sairaanhoidon asia ole, mutta joissain todella vaikeissa tilanteissa sellainenkin on varmaan ihan fiksua. Kiitos kuitenkin vastauksestasi.
Mulla erilainen lähtötilanne, olen 23-vuotias, vakituisessa työssä kohta 3vuotta ollut, ei lemmikkejä. Tulin tuossa kesäkuussa yhden yön jutusta raskaaksi, miehestä en muista ikää, nimeä, vain mistä ehkä on ja miltä näyttää. Kävin jo hakemassa aborttipaperit ja viikko oli ultraan aikaa niin sitten alkoi ajatukset selkiytyä ja tein sen päätöksen että pidän lapsen. Kun hain aborttipaperia(vetosin talvella tulleeseen työuupumukseen/vaikeaan masennukseen) hoitaja kysyi että olenko varma että haluan tehdä abortin, etten jaksaisi ja selitti vaihtoehtoja, miten kela ja sossu tukee ja esim. olisiko tukihenkilöä jnejne. Äitiini ja sisaruksiin on niin lämpimät välit edelleen että heistä saan tukiringin itselleni. Ja moni ystäväni on jo perheellisiä(ja vanhempia, kokeneita ihmisiä)jotka on myös täysillä mukana tukemassa.
Kiva et kirjoitit. Tätä just tarkoitin, että saisi vähän kurkata muiden yksin odottavien elämään. JEE! :)
Mulla on sama silleen, että tosi moni tutuista ja kavereista on jo niin vakiintuneita pariskuntia, että lapset on ajankohtasia, ja varsinkin vanhat (koulu)kaverit, oli ne sitten lukiosta, amk:sta, tai harrastusten parista on saaneet jo lapsen, niin tuntuu, että ite jää niin jälkeen ja pihalle kaikesta menosta ilman lasta ja sitä parisuhdetta. Nyt olisi sitten se lapsi, mutta niinkuin sanoin ihan alussa, että eniten pelkään sitä isän negatiivista reaktiota, ja että menettäisin hänet elämästäni. Jos reagoi positiivisesti, niin mikäs sen hienompaa, eli aika paljon jätän sen varaan, miten hän reagoi. Odotan nyt kuitenkin sitä varmaa plussaa tässä ensin.
Ite olin muutama vuosi sinun tilanteessasi, ja vielä oli 2 isävaihtoehtoakin (toinen tosi nuori ja toinen loppujen lopuksi aivan idiootti) joten fyysisten oireiden kamaluuden jne takia vein abortin loppuun, mut ehkä nyt on sitten toisenlaisen ratkaisun aika... Onhan mullakin sitä tukiverkkoa, mutta tärkein on se lapsen isä. Tukeeko vaiko eikö. Sekin on niin omituinen tilanne mun ja hänen välillä...mut en viitsi täällä julkisesti siitä kertoa, ettei anonyymius mene. Mut sellasta.
:)
näkemys nimenomaan EI ole suppea, koska hänellä on kokemusta monista erilaisista tilanteista. Pikemminkin jonkun yksittäisen vastaajan näkemys on suppea, koska hän puhuu ainoastaan omasta kokemuksesta. Mutta ymmärrettävää, että haluat ns. vertaistukea.
Mutta sitten vielä tuosta psyk. sairaanhoitajan tapaamisesta. En sanonutkaan, että asia olisi psykiatrisen sairaanhoidon asia, vaan että psyk. sairaanhoitajan kanssa juttelu voisi auttaa tilanteessasi. Kyseessä ei ole silloin psykiatrinen hoito. Hoitajan kanssa voi käydä keskustelemassa esim. keskenmenon jälkeen tai ennen tai jälkeen abortin tekemistä ja monissa muissa tilanteissa. Se ei tarkoita, että kuuluisi psykiatrisen hoidon piiriin, vaan tällaisessa keskustelussa voi käydä ihan tavallinen ja terve ihminen. Mielestäni sinun tilanteessasi ilman muuta tällainen apu olisi hyvä idea. Tällaisessa tapaamisessa sinulle ei kerrottaisi mitä teet, vaan annettaisiin välineitä käsitellä sitä omaa tilannetta, niin että lopulta löydät itse ratkaisun. Ei tietytikään sitten kannata mennä, jos koet että itse löydät ilman apua ratkaisusi, mutta ajattelin vain korjata käsitystäsi psyk.sh:n tapaamisesta.
Selvä homma.
Jotenkin olen vaan saanu sellaisen käsityksen että nuo terveydenhoitajat kulkevat kaavojen mukaan ja eivät ole millään lailla kannustavia. Ainakaan kunnalliset, kun se ammattitaito on muutenkin aivan jostain syvältä (palkattuna ulkomaalaisia, suomea kunnolla puhumattomia ihmisiä; erimaalaisilla eri tavat ja arvot, keskustele siinä sitten....)
Mutta, katsotaan nyt, mitä tapahtuu. :) Pää raksuttaa yötä päivää, pakko sen ratkaisun on joskus piakkoin löytyä. Oon vaan muutenkin vähän päättämätön ihminen, että vaikeeta varmaan tulee olemaan se ratkaisun tekeminen.
että terveydenhoitajia on todella erilaisia. Mielestäni suurin osa on ihan ammattimaisia, mutta toki mukaan mahtuu muunkinlaisia. Meidän kunnassamme ei kyllä ole yhtäkään ulkomaalaista terveydenhoitajaa, mutta ehkä pääkaupunkiseudulla enemmän.
Toivottavasti löydät sinulle oikean ratkaisun. Muista myös, että jotkut asiat eivät edes ole meidän päätettävissä, vaan joskus luontokin ratkaisee asian.
Hyvä että tuli oikeeta tekstiä :D
Piti niistä mielialoista vielä että minulla edelleen vaihtelee suuresta onnesta pelkoon jaksanko, selviänkö ja tyyliin nyt en sitten voi perua tätä enää, apua-fiiliksiä. Mutta enemmän olen onnellinen päätöksestäni vaikka ei ollutkaan mahdollista saada isää tähän odotukseen mukaan(paitsi jos kävelee vastaan niin kyllä minä sanon tietty et lapsi olisi tulossa ja osallistu jos haluat, ei pakko). Ehkäisynä mulla muuten oli silloin kondomi ja jälkiehkäisy et sitkeä veikkanen tuolla mahassa on :O
Mutta joo, toivon että asiat kääntyisi sinulla parhain päin miten ikinä päätätkään :) Mutta tosiaan, ottaen huomioon muu tilanteesi elämässä niin kannattaa miettiä olisiko tosiaan nyt sen lapsen aika, vaikka sitten yksinhuoltajana ja vaikka nyt ei saisikaan vakituista työtä? Onhan ne pienet tulot esim. yh:lla joka ei ole töissä mutta ei kai valtio voi jättää oman onnensa nojaan?
Siskollani on mies ja neljä lasta, molemmat aikuiset ovat siis työttömiä, sossun elättejä(molemmilla ADHD niin vähän hankalia pysymään töissä...). Mutta jotenkin ne on tähän asti pärjänny, lapsilla on aina hyvät vaatteet päällä ja ruokaa lautasella. Ja se mun neuvolahoitajani tosiaan sanoi että pääsen puhumaan vaikka sossun kanssa tilanteesta tai sitten tarvitsisinko psykiatrista apua jotta ajatukset selkenis jne.
Että apua pitäisi löytyä kun osaa vaan hakea. Mutta sulla on vielä tässä aikaa päättää puolin ja toisin, älä hätäile.
Itsellä on raskausviikko 34 menossa, ja yksin odotan. Takana oli monen vuoden suhde lapsen isään, joskin "erossa" oltiin kun vahingossa alkunsa sai (ajattelin ennen, että täysijärkinen ihminen ei voi tulla VAHINGOSSA raskaaksi, mutta eipä se vaatinut kuin hitusen ajattelemattomuutta...)Ikää minulla on 25, mutta aborttia en voinut vakavasti harkitakaan, sillä parisuhteen tilaa lukuunottamatta elämä on ihan kunnossa enkä olisi voinut muun ratkaisun kanssa elää. Tunteita oli lapsen isän ja minun välillä valtavasti ja yhteenpaluuta pidin pitkään todennäköisenä. Lopulta hän päätti, että ei halua olla isä tälle lapselle. Ei ole tukenut minua millään tavalla raskausasiassa. Isyytensä kyllä aikanaan tunnustaa ja elatusavun maksaa, mutta ISÄksi hänestä ei lapsellemme kuulemma ole. Kaikki tämä sattuu minuun valtavasti, sillä hänellä on lapsia aiemmasta avioliitosta, ja noiden lasten odotuksessa on ollut täysillä mukana ja erosta huolimatta on todella hyvä isä. Ikäeroakin meillä on aika paljon, joten henkisestä kypsymättömyydestäkään ei ole kyse. Minusta ei koskaan ole lapselleni valehtelemaan, ja minua surettaa valtavasti ajatus siitä, että hän joutuu koko ikänsä pian kysymään, miksi isä ei häntä rakasta kun puolisisaruksia rakastaa... Vaikka kuinka itse rakastaisin, en voisi koskaan paikata isän puuttumista. Minulle tämä lapsi on ensimmäinen. Päätös pitää lapsi oli yksin minun, joskaan hän ei minua painostanut aborttiin kun kerran olin tehnyt kantani selväksi.
Fyysisesti raskaus on ollut helppo - mutta usein on mieleen tullut, että ehkäpä ottaisin hiukan selkäkipuja kärsittäväksi jos saisin myös ihmisen rinnalle selkää hieromaan... Päätös pitää lapsi oli helppo, mutta yllättävänkin rankkaa tämä on ollut henkisesti. Juuri kysymykset suhteesta lapsen isään (oliko se koskaan rakkautta, kun noin voi toimia? miksi tämä lapsi ei ole yhtä tärkeä kuin muut?) ja kipeät mielikuvat hänestä mukana vaimonsa rinnalla synnytyksissä jne. piinaavat. Ellen olisi raskaana, olisimme palanneet yhteen.
Raskaus sinänsä ja kaikki siihen liittyvä ovat siis sujuneet hyvin, ja ihan rauhallisin mielin odotan arkea lapsen kanssa. Mikäli suhde (=tunteet) lapsen isään on kimurantti, voi raskaus muodostua henkisesti aika raskaaksi. Itse siis käynyt samaan aikaan läpi myös siis kaikki "normaalit" pitkän parisuhteen päättymiseen liittyvät tunteet. Varaudu myös siihen, että saat käteesi nivaskan oppaita ja esitteitä, joissa hymyileviä pariskuntia... Suututtaakin, ettei meitä poikkeuksellisissa tilanteissa eläviä ole huomioitu neuvolainstituutiossa juurikaan. Perhevalmennukset jätin myös väliin, sillä olisi ollut kidutusta olla siellä yksin.
Pakko on luottaa vaan omaan jaksamiseen, läheisten tukeen ja siihen, että kunhan tuo pieni ihminen tuolta ulos tulee niin ei muut murheet enää tunnu niin suurilta. Toki pelkään, että riski sairastua esim. synnytyksen jälkeiseen masennukseen on tässä tilanteessa suurempi ja yleensäkin, kuinka ensihössötyksen jälkeen kestän yksinäiset illat kaksin lapsen kanssa.
Jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia, niin laittakaahan sähköpostiosoite. Minulla ei tällä hetkellä ole anonyymiä osoitetta käytössä, joten en viitsi täällä jaella...
Moi,
lynmar(at)lycos.es vois laittaa alkuun meiliä ainakin tuohon, vaihdetaan sitten johonkin "oikeaan meiliin", tällä pyrin välttämään häirikkömeilejä, ja jos niitä tulee, ni menevätpähän hukkaan. Mielelläni jo tänään kirjoittelisin kanssasi. :) (iltapvllä/illalla kotona). Vois olla paljon juteltavaa..