“Tuntuu miltä? Pelottaa hiukan, olo on levoton. Vaivaan päätäni typeryyksillä. Toiset ihmiset merkitsevät vähän mutta silti liikaa. Jos olisin täysin yksin, olisiko minulla ongelmia? Jos maailmassa ei olisi muita.
Täytän näyttöä sanoilla, mutta minulla ei ole sanottavaa. Ei mitään, paitsi tätä. Se tunne on täällä. Olen kireä. Mieleni vaeltaa huomiseen. Se suunnittelee hetken niitä näitä, epäolennaisuuksia, ja ryhtyy ennakoimaan epäonnistumisia. Koen monet kerrat tunteet, joilla mieleni on minut kuvitteellisissa tulevaisuuden tilanteissa varustanut. Kun tilanteet saapuvat, ehdollistunut, harjoiteltu tunne tarttuu minuun eikä päästä irti. Tunteiden herättämä tuska on vain jomottava aavistus siitä, mitä se joskus oli, mutta tuska musertaa, koska tunteet toistuvat toistumistaan.
Kun tilanne, oli se mikä tahansa, on ohi, mieli palaa siihen ja näyttää väsymättä, uudestaan ja uudestaan, miksi toimin väärin, miksi minun on hävettävä itseäni. Pian on ryhdyttävä ennakoimaan seuraavaa epäonnistumista ja kehä jatkuu, aina vaan.”
Oliko tuota tarpeen sanoa? Valitusta, marinaa, typeryyksiä. On tarpeen olla hiljaa, ei ole tarpeen puhua. Niin vähän mistään on sanomisen arvoista. Toisten sanat, toisten kirjat ja ajatukset ovat väkivaltaa. Ne raskauttavat riippumattoman, tyynen, keveän mielen asioilla, joiden juuret ovat halussa vahingoittaa. Suuri kirjailija voi olla suuri vain painamalla muut alas, sillä hän on nimenomaan muita suurempi. Kaikki luulevat olevansa suuria, kaikki ovat oman vähäpätöisen elämänsä sankareita, jaloja ja urheita, ja heidän on painettava muut alas.
Onko olemassa kirjaa tai tekstiä, joka ei löisi haavoja vilpittömään, herkkään mieleen joko typeryydellään ja karkeudellaan tai musertavalla yksitoikkoisuudellaan tai häikäisevällä, pakahduttavalla, itkettävällä ylevyydellään, kauneudellaan, jumalallisuudellaan?
Ollaan hiljaa, hiljaa, hiljaa, hiljaa...
Täytän näyttöä sanoilla, mutta minulla ei ole sanottavaa. Ei mitään, paitsi tätä. Se tunne on täällä. Olen kireä. Mieleni vaeltaa huomiseen. Se suunnittelee hetken niitä näitä, epäolennaisuuksia, ja ryhtyy ennakoimaan epäonnistumisia. Koen monet kerrat tunteet, joilla mieleni on minut kuvitteellisissa tulevaisuuden tilanteissa varustanut. Kun tilanteet saapuvat, ehdollistunut, harjoiteltu tunne tarttuu minuun eikä päästä irti. Tunteiden herättämä tuska on vain jomottava aavistus siitä, mitä se joskus oli, mutta tuska musertaa, koska tunteet toistuvat toistumistaan.
Kun tilanne, oli se mikä tahansa, on ohi, mieli palaa siihen ja näyttää väsymättä, uudestaan ja uudestaan, miksi toimin väärin, miksi minun on hävettävä itseäni. Pian on ryhdyttävä ennakoimaan seuraavaa epäonnistumista ja kehä jatkuu, aina vaan.”
Oliko tuota tarpeen sanoa? Valitusta, marinaa, typeryyksiä. On tarpeen olla hiljaa, ei ole tarpeen puhua. Niin vähän mistään on sanomisen arvoista. Toisten sanat, toisten kirjat ja ajatukset ovat väkivaltaa. Ne raskauttavat riippumattoman, tyynen, keveän mielen asioilla, joiden juuret ovat halussa vahingoittaa. Suuri kirjailija voi olla suuri vain painamalla muut alas, sillä hän on nimenomaan muita suurempi. Kaikki luulevat olevansa suuria, kaikki ovat oman vähäpätöisen elämänsä sankareita, jaloja ja urheita, ja heidän on painettava muut alas.
Onko olemassa kirjaa tai tekstiä, joka ei löisi haavoja vilpittömään, herkkään mieleen joko typeryydellään ja karkeudellaan tai musertavalla yksitoikkoisuudellaan tai häikäisevällä, pakahduttavalla, itkettävällä ylevyydellään, kauneudellaan, jumalallisuudellaan?
Ollaan hiljaa, hiljaa, hiljaa, hiljaa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.