Kirjottelen tähä omaa tarinaa, jos jollekkin vauvakuumeiselle nuorelle/raskaana olevalle olisi jonkilaista apua tästä..:)
Kirjotan tämän rehellisesti, marimekko mammat, elkää pelästykö..
Eli olin seurustellut noin puoli vuotta kun tulin poikaystävälle raskaaksi, 15vuotiaana, juuri peruskoulusta päässeenä. Vauva ei ollut suunniteltu, ehkäisy petti, mutta minulle oli päivän selvää, että tämän lapsen pidän, ja että saan pienen pojan (jotenkin tiesin jo silloin että poju tulossa.)
Asuin jo silloin yksin, pääsin erityisistä syistä itsenäiseen asumiseen, vanhempieni lähelle. Lapsen isä kävi päivittäin puhumassa abortista, kuuntelin häntä, ja yritin ymmärtää hänen tuntemuksiaan, vaikka itsekkin olin aika shokissa. En aborttiin suostunut, ei vanhempanikaan sitä halunneet. He tukivat 100%.
Muutimme odotus aikana yhteen lapsen isän kanssa, ja kävimme viikottain rankkoja keskusteluja vauvasta, varsinainen odotus ilo tuhoutui kun poikaystävä saarnasi abortista, koin kovaa pahoinvointia sekä muita ongelmia loppuraskaudessa. Vasta pari kk;tta ennen laskettua aikaa, lapseni isä innostui, alkoi "odottamaan" kanssani.
Keväällä -05 sain pojuni, olin siis ollut oikeessa:). Hän oli kaikin puolin helppo vauva, nukkui ja söi hyvin. Mutta minusta vaipui voimia paljon ensimmäisen puolen vuoden sisään, tuntu kuin en olisi tuntenut itseäni. Parisuhde riutui täysin, poikaystäväni meni vielä armeijaan ja 2kk sen jälkeen erosimme.
Silloin vasta pääsin nauttimaan äitiydestä, rakastin päiviä pienen poikani kanssa, kun rattailla kierrettiin tutkimassa paikkoja ja kotona sain hoitaa häntä juuuri niin kuin halusin. Eikä hoitoni ollut virheellistä, iästäni huolimatta.
Pojasta kasvoi sosiaalinen ja iloinen, maailman kyselijä, joka tällä hetkellä 3,5vuotta. Ja itse nyt pian 20vuotta.
En kiellä, etteikö muutamina öinä tullut itkettyä, miten tästä selvitään, ja vieläkin tulevaisuus jännittää. Mutta jos minulla ei olisi poikaani, en olisi tämä ihminen joka nyt olen.
Mutta ennen vauvan hankintaa, kannattaa nuorena ajatella, mikä on isän rooli lapselle. Onko itsestään taistelemaan arjessa ja huolehtimaan kaikesta, jos suhde repeää.
Jos lähtökohtana on yksinhuoltajuus, eli isä ei ole ollenkaa kuvioissa, kannattaa miettiä isovanhempien roolia perheessä. Voisiko he olla se "tuki/apu-kasvatus", koska apua tarvitsee jokainen, kukaan ei ole valmis äidiksi synnytys salista tullessaan.
En olisi selvinnyt ilman tosi ystäviä, ja vanhempiani. Ikuisesti olen kiitollinen heille kaikesta!
Jos olet nyt raskaana, ja mietit miten tästä selvitään, nosta vaan leuka ylös ja sano että kyllä tämä järjestyy. Vauva tuo mukanaan huolta ja vastuuta, mutta myös paljon rakkautta!
Kirjotan tämän rehellisesti, marimekko mammat, elkää pelästykö..
Eli olin seurustellut noin puoli vuotta kun tulin poikaystävälle raskaaksi, 15vuotiaana, juuri peruskoulusta päässeenä. Vauva ei ollut suunniteltu, ehkäisy petti, mutta minulle oli päivän selvää, että tämän lapsen pidän, ja että saan pienen pojan (jotenkin tiesin jo silloin että poju tulossa.)
Asuin jo silloin yksin, pääsin erityisistä syistä itsenäiseen asumiseen, vanhempieni lähelle. Lapsen isä kävi päivittäin puhumassa abortista, kuuntelin häntä, ja yritin ymmärtää hänen tuntemuksiaan, vaikka itsekkin olin aika shokissa. En aborttiin suostunut, ei vanhempanikaan sitä halunneet. He tukivat 100%.
Muutimme odotus aikana yhteen lapsen isän kanssa, ja kävimme viikottain rankkoja keskusteluja vauvasta, varsinainen odotus ilo tuhoutui kun poikaystävä saarnasi abortista, koin kovaa pahoinvointia sekä muita ongelmia loppuraskaudessa. Vasta pari kk;tta ennen laskettua aikaa, lapseni isä innostui, alkoi "odottamaan" kanssani.
Keväällä -05 sain pojuni, olin siis ollut oikeessa:). Hän oli kaikin puolin helppo vauva, nukkui ja söi hyvin. Mutta minusta vaipui voimia paljon ensimmäisen puolen vuoden sisään, tuntu kuin en olisi tuntenut itseäni. Parisuhde riutui täysin, poikaystäväni meni vielä armeijaan ja 2kk sen jälkeen erosimme.
Silloin vasta pääsin nauttimaan äitiydestä, rakastin päiviä pienen poikani kanssa, kun rattailla kierrettiin tutkimassa paikkoja ja kotona sain hoitaa häntä juuuri niin kuin halusin. Eikä hoitoni ollut virheellistä, iästäni huolimatta.
Pojasta kasvoi sosiaalinen ja iloinen, maailman kyselijä, joka tällä hetkellä 3,5vuotta. Ja itse nyt pian 20vuotta.
En kiellä, etteikö muutamina öinä tullut itkettyä, miten tästä selvitään, ja vieläkin tulevaisuus jännittää. Mutta jos minulla ei olisi poikaani, en olisi tämä ihminen joka nyt olen.
Mutta ennen vauvan hankintaa, kannattaa nuorena ajatella, mikä on isän rooli lapselle. Onko itsestään taistelemaan arjessa ja huolehtimaan kaikesta, jos suhde repeää.
Jos lähtökohtana on yksinhuoltajuus, eli isä ei ole ollenkaa kuvioissa, kannattaa miettiä isovanhempien roolia perheessä. Voisiko he olla se "tuki/apu-kasvatus", koska apua tarvitsee jokainen, kukaan ei ole valmis äidiksi synnytys salista tullessaan.
En olisi selvinnyt ilman tosi ystäviä, ja vanhempiani. Ikuisesti olen kiitollinen heille kaikesta!
Jos olet nyt raskaana, ja mietit miten tästä selvitään, nosta vaan leuka ylös ja sano että kyllä tämä järjestyy. Vauva tuo mukanaan huolta ja vastuuta, mutta myös paljon rakkautta!
Vastaukset 2
Vanhimmat
heippa
voisitko antaa sähköposti osoitteesi,olis kiva kirjotella kun
luulin jo lukevani omasta elämästäni,aivan samanlaista ollut mulla.
t:pian2ov.
Osoite; [email protected]
Laittakaa muutkin postia jos siltä tuntuu! :)