Olen 20 vuotias nainen. Asun vielä toistaiseksi vanhempien luona. Perhe elämä ei kuitenkaan ole mitään herkkua, ainakaan minulle.
Olin 12 vuotias kun molemmat vanhempani hakkasivat minua jo kylmästi, nykyään jopa siskoni hakkaa minua välillä nimimerkillä nytkin mustelmilla ja verinaarmuilla. Eniten kuitenkin kärsin henkisestä pahoinpitelystä.
Joka päivä kaikki on minun vikaani ja olen mennyt monta kertaa itseeni, onko oikeasti? Toisinaan syy johonkin riitaan tai muuhun kommellukseen on tottakai minunkin mutta ei aina, ei läheskään aina. Aina kuitenkin syy kaadetaan minun niskaani. Olen kysynyt äidiltäni, siskoltani ja isältäni, miksi syytätte minua? Onko aihetta ylipäätään syyttää ketään? Vastaukseksi olen saanut lähinnä, "Sinua nyt on aihettakin syyttää". Jos korotan ääntäni kerran, syy kaikkeen on minun, ihan kaikkeen.
Syyllistäminen ei ole ainoa asia, minua myös haukutaan hulluksi, mielisairaaksi sekä tyhmäksi joka päivä ja tottakai tämä loukkaa minua paljon.
Uhkailu on myös tuttua. Kerran meillä kävi sosiaalityöntekijät ja sanoivat vanhemmilleni että jos pahoinpitely ei lopu, poliisit puuttuvat asiaan. Tämän jälkeen vanhempani kuitenkin käänsivät jutun niinpäin että jos minä teen vielä jotain he soittavat poliisille jotka vievät minut. Nyt minua on siitä päivästä lähtien uhkailtu että soittavat poliisit hakemaan minua jos en tee kuten he haluavat.
Jokapäivä on huutamista ja sotaa perheen jäsenten välillä. Tuntuu kuin olisin syntynyt tarkoituksena olla mustalammas. En kestä enää.
Olen umpikujassa. En tiedä mitä tehdä. En tiedä miten päästä ulos tästä kamalasta ympäristöstä. En tavallaan uskalla toimia. Ja en osaa sanoa kuinka pääsen lapsuuteni ja tämän hetken aaveista eroon. Tietyt ajatukset ovat tavallaan syöpyneet muistiini. En pääse pahaaoloa pakoon.
Ajattelin kirjoittaa tänne, jos jollakin löytyisi samantyyppisiä kokemuksia ja ehkä jopa neuvoja tilanteen purkamiseksi ja selvittämiseksi.
En halua olla surullinen enää päivääkään.
Olin 12 vuotias kun molemmat vanhempani hakkasivat minua jo kylmästi, nykyään jopa siskoni hakkaa minua välillä nimimerkillä nytkin mustelmilla ja verinaarmuilla. Eniten kuitenkin kärsin henkisestä pahoinpitelystä.
Joka päivä kaikki on minun vikaani ja olen mennyt monta kertaa itseeni, onko oikeasti? Toisinaan syy johonkin riitaan tai muuhun kommellukseen on tottakai minunkin mutta ei aina, ei läheskään aina. Aina kuitenkin syy kaadetaan minun niskaani. Olen kysynyt äidiltäni, siskoltani ja isältäni, miksi syytätte minua? Onko aihetta ylipäätään syyttää ketään? Vastaukseksi olen saanut lähinnä, "Sinua nyt on aihettakin syyttää". Jos korotan ääntäni kerran, syy kaikkeen on minun, ihan kaikkeen.
Syyllistäminen ei ole ainoa asia, minua myös haukutaan hulluksi, mielisairaaksi sekä tyhmäksi joka päivä ja tottakai tämä loukkaa minua paljon.
Uhkailu on myös tuttua. Kerran meillä kävi sosiaalityöntekijät ja sanoivat vanhemmilleni että jos pahoinpitely ei lopu, poliisit puuttuvat asiaan. Tämän jälkeen vanhempani kuitenkin käänsivät jutun niinpäin että jos minä teen vielä jotain he soittavat poliisille jotka vievät minut. Nyt minua on siitä päivästä lähtien uhkailtu että soittavat poliisit hakemaan minua jos en tee kuten he haluavat.
Jokapäivä on huutamista ja sotaa perheen jäsenten välillä. Tuntuu kuin olisin syntynyt tarkoituksena olla mustalammas. En kestä enää.
Olen umpikujassa. En tiedä mitä tehdä. En tiedä miten päästä ulos tästä kamalasta ympäristöstä. En tavallaan uskalla toimia. Ja en osaa sanoa kuinka pääsen lapsuuteni ja tämän hetken aaveista eroon. Tietyt ajatukset ovat tavallaan syöpyneet muistiini. En pääse pahaaoloa pakoon.
Ajattelin kirjoittaa tänne, jos jollakin löytyisi samantyyppisiä kokemuksia ja ehkä jopa neuvoja tilanteen purkamiseksi ja selvittämiseksi.
En halua olla surullinen enää päivääkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lapsuuteni oli samanlainen, olin perheen syntipukki.
Tapahtuipa mitä hyvänsä ikävää niin syy saatiin kääntymään minuun.
Fyysinen ja henkinen pahoinpitely oli arkipäivää.
Vasta viime vuosina olen uskaltanut olla vihainen vanhemmilleni heidän hirveästä epäoikeudenmukaisuudestaan.
Isä on kuollut, äiti elää ja on hyväkuntoinen vaikka on lähempänä yhdeksääkymmentä ikävuottaan.
Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat vaikuttaneet koko elämääni.
Olen silti pärjännyt kohtalaisen hyvin elämässäni.
Olen saanut säästettyä velattoman asunnon ja mökin huolimatta alkoholisoituneesta ja mielisairaasta miehestäni.
Sairastan läheisriippuvuutta (johtuu lapsuudesta).
Hoidan miestäni kun hän joi liikuntakykynsä.
On täysin autettavissa.
Hänestäkään ei ole hyvää sanottavaa.
Onneksi minulla on kaksi fiksua ja hyvin pärjäävää lasta.
Myös lapsenlapsen perhe pärjää oikein hyvin.
Koeta irtaantua kodistasi, mitä nopeammin sen parempi.
Hae apua vaikka terapiasta että et tarvisisi kantaa lapsuuttasi ja nuoruuttasi taakkana koko elämääsi.
Nooh, itsehän olen jo 27v ja asun vieläkin vanhempien nurkissa.
Yhdessä vaiheessa kun porukoilla oli aika paha kriisi ja mä sitten koin jonkinlaiseksi velvollisuudeksi vahtia niitä etteivät toisiaan tapa. Kerran piti uhkailla poliisien soitolla.
Itsekin tunnen olevani loukussa, kun on tää pakkomielle että pitää vahtia vanhempia vaikkeivät ole edes tapelleet enää pitkään aikaan. Kärsin masennuksesta ja tunnen suurta voimattomuutta ja aloitekyvyttömyyttä alkaa hakemaan jotain omaa kämppää. Miten siellä enää edes yksin selviäisin ilman kavereita, kun nytkin olen jo aika erakoitunut? Tuntuu että se itsenäistymisen juna on jo mennyt ohi.
jäädä kotinurkkiin kurjuuteen kuin vähän koota itseään ja hakea se asunto? Kyllä sinä pärjäät ilman kavereitakin, on paljon asioita joista pitää selvitä yksin vaikka kavereita olisikin, ei ne kaikessa voi auttaa. itselläni ei ole kavereita, mutta asun jo omassa kodissa ja olen sinua 6v. nuorempi...
ja varmaan kaikkien kannalta olisi parasta, että muutat omaan kotiisi.