Olen kirjoitellut tänne joskus aiemminkin ennen, kuin mulla ei vielä ollu diagnoosia masennuksesta.
Olen vl-piireissä ollut hyvin yksinäinen. ns. epäuskoisissa mulla oli paljon kavereita, joiden kanssakäymistä täytyi vältellä, koska en voinut osallistua kaikkeen siihen, mihin he osallistuivat.
RY:llä taas koin pohjatonta yksinäisyyttä, eikä mulla ollut siellä kavereita lainkaan. Yritin kyllä, mutta ehkä olin liian erilainen verrattuna niihin. Tai ei oltu vain saman luonteisia. Selänkääntämisiä ei tapahtunut koulumaailmassa, mutta rauhanyhdistyksellä ne oli varsin tavallisia.
Aloin syventää kaverisuhteita epäuskoisiin kavereihini. Tätä ennen olin jo kovin väsynyt yksinäisyyteen, mutten tuolloin ollut vielä varsinaisesti masentunut.
Rukoilin uskovaisia kavereita niitä kuitenkaan saamatta. Mulle sanottiin, että pitää olla ite aktiivinen, että pääsee piireihin.
Kyselin, missä on iltakyliä. Niihin sain ympäripyöreitä vastauksia kuten: Onhan niitä siellä sun täällä. Ei kertakaikkiaan tiennyt, miten noihin porukkoihin olisi voinut päästä.
Ehdotin yhdessä nuorten illassa, että voitaisko järjestää yhteisiä iltakyliä, joista kuulutettaisiin vaikkapa seurojen jälkeen.
Tämä toteutui. Kerrankin pääsin iltakylään mukaan.
Yritin päästä keskusteluyhteyteen ihmisten kans, mutta jokin vastusti. Pelattiin rauhanyhdistyksellä pingistä ja sinne oli tuotu myös muita harrastusvälineitä. Yritin haastaa joitain matsiin, mutta sain vain vastaukseksi, että en mä sun kans pelaa, ku haluan ottaa revanssin sen ja sen kans.
Ainoat, missä pääsin mukaan, oli yhteisleikit, kuten lentävät hollantilaiset yms.
yhteisten iltakylien jälkeen porukat hajaantuivat vielä omiin pienempiin iltakyliin. Näihin en jostain syystä päässyt. Ehken osannut oikein pyytää, tai jotain.
Eräiden seurojen jälkeen sitten yritin taas, jos pääsisin johonkin iltakylään. Varsinaisia kavereita en ollu vieläkään onnistunut ry:n piiristä saamaan. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen luokkakaverit pyysivät mua hohtokeilaamaan. Houkutus siihen kasvoi ja kasvoi. Ajattelin, että sama kai, kenen seurassa sitä on, kuhan ei tarvi kokea yksinäisyyttä.
Lähdin lauantaisena iltana ajelee keilahallille ja vietimme oikein antoisan illan keilaamisen parissa. Oloni oli kuitenkin jollain lailla ristiriitainen. Miksi vastaanotto epäuskoisessa maailmassa on niin kova, mutta miksi ei rukouksista huolimatta pääse uskovaisten touhuihin mukaan.
Maailma alkoi viedä mennessään. Huomasin pian ottavan itekkin vähän hohtokeilatessani. Uskoni näivettyi hiljaa. Masennus alkoi pahenemaan. En tiennyt, mitä tehdä. Jotain ratkaisua oli tehtävä. Mutta kun julkinen uskonkieltäminen oli liian vaikeaa, jopa pelottavaa. Aloin käymään terapiassa. Alkoi vaihe, jolloin jouduin elämään kaksoiselämää, vaikka se oli erittäin vaikeaa. Nimittäin luontojaan olen rehellinen.
Kävin luokkakavereiden kans diskoissa yms. Siellä viihdyin erittäin hyvin ja porukka todella mukavaa, mutta kaksoiselämä ei ollut helppoa. Hirvee järkkääminen, ettei vain jäisi uskovaisille kii. Edelleenkään en ole uskaltanut kertoa läheisilleni, etten kykene enää uskomaan.
Olen käynyt jo pidemmän aikaa terapiassa ja väliin tuntuu, että tekis mieli vain kuolla. Epäuskoiset kaverit ovat todella kivoja. Usein noidun kohtaloani, kun jouduin syntymään tällaiseen herätysliikkeeseen, mistä lähteminen ei tunnu helpolta, ja mistä vain joutuu hakemaan kaverit, vaikkei niitä saiskaan.
Jos asuisin kaukana vl-sukulaisista, uskon kieltäminen ja vapaampi elämä olisi helpompaa, mutta opiskelujen takia tämä ei ole vielä mahdollista :(
Yhtenä vaihtoehtona on lopettaa koulu ja hakea töitä jostain kauempaa, mutta epäonnistumisen pelko on kova. Masentuneena ei kykene oikein tekemään ratkaisuja.
Olen vl-piireissä ollut hyvin yksinäinen. ns. epäuskoisissa mulla oli paljon kavereita, joiden kanssakäymistä täytyi vältellä, koska en voinut osallistua kaikkeen siihen, mihin he osallistuivat.
RY:llä taas koin pohjatonta yksinäisyyttä, eikä mulla ollut siellä kavereita lainkaan. Yritin kyllä, mutta ehkä olin liian erilainen verrattuna niihin. Tai ei oltu vain saman luonteisia. Selänkääntämisiä ei tapahtunut koulumaailmassa, mutta rauhanyhdistyksellä ne oli varsin tavallisia.
Aloin syventää kaverisuhteita epäuskoisiin kavereihini. Tätä ennen olin jo kovin väsynyt yksinäisyyteen, mutten tuolloin ollut vielä varsinaisesti masentunut.
Rukoilin uskovaisia kavereita niitä kuitenkaan saamatta. Mulle sanottiin, että pitää olla ite aktiivinen, että pääsee piireihin.
Kyselin, missä on iltakyliä. Niihin sain ympäripyöreitä vastauksia kuten: Onhan niitä siellä sun täällä. Ei kertakaikkiaan tiennyt, miten noihin porukkoihin olisi voinut päästä.
Ehdotin yhdessä nuorten illassa, että voitaisko järjestää yhteisiä iltakyliä, joista kuulutettaisiin vaikkapa seurojen jälkeen.
Tämä toteutui. Kerrankin pääsin iltakylään mukaan.
Yritin päästä keskusteluyhteyteen ihmisten kans, mutta jokin vastusti. Pelattiin rauhanyhdistyksellä pingistä ja sinne oli tuotu myös muita harrastusvälineitä. Yritin haastaa joitain matsiin, mutta sain vain vastaukseksi, että en mä sun kans pelaa, ku haluan ottaa revanssin sen ja sen kans.
Ainoat, missä pääsin mukaan, oli yhteisleikit, kuten lentävät hollantilaiset yms.
yhteisten iltakylien jälkeen porukat hajaantuivat vielä omiin pienempiin iltakyliin. Näihin en jostain syystä päässyt. Ehken osannut oikein pyytää, tai jotain.
Eräiden seurojen jälkeen sitten yritin taas, jos pääsisin johonkin iltakylään. Varsinaisia kavereita en ollu vieläkään onnistunut ry:n piiristä saamaan. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen luokkakaverit pyysivät mua hohtokeilaamaan. Houkutus siihen kasvoi ja kasvoi. Ajattelin, että sama kai, kenen seurassa sitä on, kuhan ei tarvi kokea yksinäisyyttä.
Lähdin lauantaisena iltana ajelee keilahallille ja vietimme oikein antoisan illan keilaamisen parissa. Oloni oli kuitenkin jollain lailla ristiriitainen. Miksi vastaanotto epäuskoisessa maailmassa on niin kova, mutta miksi ei rukouksista huolimatta pääse uskovaisten touhuihin mukaan.
Maailma alkoi viedä mennessään. Huomasin pian ottavan itekkin vähän hohtokeilatessani. Uskoni näivettyi hiljaa. Masennus alkoi pahenemaan. En tiennyt, mitä tehdä. Jotain ratkaisua oli tehtävä. Mutta kun julkinen uskonkieltäminen oli liian vaikeaa, jopa pelottavaa. Aloin käymään terapiassa. Alkoi vaihe, jolloin jouduin elämään kaksoiselämää, vaikka se oli erittäin vaikeaa. Nimittäin luontojaan olen rehellinen.
Kävin luokkakavereiden kans diskoissa yms. Siellä viihdyin erittäin hyvin ja porukka todella mukavaa, mutta kaksoiselämä ei ollut helppoa. Hirvee järkkääminen, ettei vain jäisi uskovaisille kii. Edelleenkään en ole uskaltanut kertoa läheisilleni, etten kykene enää uskomaan.
Olen käynyt jo pidemmän aikaa terapiassa ja väliin tuntuu, että tekis mieli vain kuolla. Epäuskoiset kaverit ovat todella kivoja. Usein noidun kohtaloani, kun jouduin syntymään tällaiseen herätysliikkeeseen, mistä lähteminen ei tunnu helpolta, ja mistä vain joutuu hakemaan kaverit, vaikkei niitä saiskaan.
Jos asuisin kaukana vl-sukulaisista, uskon kieltäminen ja vapaampi elämä olisi helpompaa, mutta opiskelujen takia tämä ei ole vielä mahdollista :(
Yhtenä vaihtoehtona on lopettaa koulu ja hakea töitä jostain kauempaa, mutta epäonnistumisen pelko on kova. Masentuneena ei kykene oikein tekemään ratkaisuja.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä olen käynyt keilaamassa varmaan parikymmentä kertaa, ilmah hohtoa tai viboja. Tuhlataanhan sitä arvokkaita ihmiselon tunteja seuroissakin; eivät ne keilatessa sen pahemmin hukkaan mene.
Tsemppiä ja jaksamista!
Onnea uskonnottomaan elämään!
Masennuskin on voitettavissa, vaikka masentuneena kaikki tuntuukin mahdottomalta ja turhalta.
Pitää vain roikkua päivästä toiseen hengissä ja lopulta masennus menee ohi. Pikkuhiljaa! Niin se on.
Voimia sinulle.
Joskus se etäisyyden ottamanen voi auttaa. Kyllähän koulupaikkoja löytyy ympäri Suomen maan. Koulutus aina pääoman kartuttamista tulevaisuutta varten, siitä ei kannata luopua, vaikka pitäisitkin esim. "välivuoden" opiskeluistasi, muuttaisit muualle ja tekisit jotain ihan muuta. Ulkomaillakin on hyvä käydä, saa avaruutta ajattelumaailmaansa.
Paikoilleen jumiminen voi olla joskus turvallista, joskus masentavaa...
Tuohan on kuin minun elämästäni. Vl-kavereita minulla on aina ollut todella vähän ja loputkin kaikkosivat kun masennuin ja sen jälkeen en ole pahemmin yrittäny solmia kaverisuhteita vl:lien kans. Samaa olen minäkin saanut kuulla, "pitää olla itse aktiivinen", mutta minun kohdallani se ei myöskään auttanut mitään. Itse käyn samaa eroprosessia läpi kuin sinäkin, joskus mietin että kun saisi vielä kavereita sieltä, joitakin jotka hyväksyisivät sinut ongelmisisi päivineen, niin ei tarvisi erota. On mielenkiintoista, että uskovaiset näin valikoivat kavereitansa. jaksamista :)