Se on se tunne
että ei kelpaa,
ei mihinkään,
ei kenellekään.
(Helena Anhava)
Tämä maailma näyttäytyy silmiini kovin raadollisena paikkana. Ihmiset ovat kuin tavaraa. Kaiken tämän hektisyyden ja minäkeskeisyyden keskellä tuntuu, että elämäni jää elämättä.
Sitä on saanut huomata olevansa kolmekymppinen, seksuaalisesti kokematon, olevansa työpaikassa jossa saa viettää päivänsä enimmäkseen yksin, viettävänsä loppupäivät yksin yksiössään, sanoen päivän ainoat sanat kassaneidille. Ei elämäni pitänyt olla tällaista. Vieläkö se voi muuttua vai onko tämä kohtaloni? En tiedä mikä minussa on loppupelissä se seikka joka saa ihmiset minua karttamaan. Yritän olla ystävällinen ja iloinen silloin kun olen tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Saan olla ihan tarpeeksi murheissani yksin ollessani. Olen yrittänyt saada uusia ystäviä, mutta turhaan. Ulkonäöstäni en tiedä. Ei kaunis, ei ruma, jotain siltä väliltä. Tosin en ole kovin ulkonäkökeskeinen, en edes osaa kävellä korkokengillä, en juuri meikkiä naamaani laita enkä muutenkaan ole kovinkaan naisellinen ilmestys. Tällainen vain tyttö. Normaalipainoinen mutta pienirintainen. En ole sellainen, jonka vuoksi kukaan mies kääntäisi kadulla päänsä.
Tässä maailmassa on synti olla kiltti, kunnollinen ja herkkä. Alkoholikaan ei ole oikein koskaan maistunut enkä siis viihdy sellaisissa paikoissa ja tapahtumissa, joissa sitä on tapana reilummin nauttia. Tämäkin eristää omalta osaltaan muusta maailmasta.
En haluaisi satuttaa ketään. Kuitenkin pelkään että teen sen tahtomattani, olemalla vain pettymys toisen silmissä. Itsetuntoni ei ole kovin vahva. En tiedä, mitä minulta odotetaan. En tiedä, ansaitsenko edes ketään. Kunpa joku joskus vain ottaisi syliinsä ja sanoisi, että kelpaan sellaisena kuin olen. Muutenkin kaipaan paljon toisen ihmisen läheisyyttä. Itsensä voi tyydyttää, mutta itseään on vaikeampi halata. Ei sillä, ettenkö haluaisi päästä lähemmäksikin toista. Mutta en pysty laskemaan lähelleni miestä, johon en ole kiintynyt.
Sellaisia ihmisiä kyllä löytyy, jotka niin mielellään pyörittävät puukkoa haavoissani tai haluavat hyötyä minusta. Mistä löytyisi sellainen, joka haluaisi parantaa haavani? Sellainen, josta voisin vastavuoroisesti välittää. Sellainen, jolle voisin antaa vilpittömän rakkauteni. Havittelenko vain kuuta taivaalta? Haluaisin löytää jonkun kaltaiseni, jonka kanssa voisimme ymmärtää toisiamme. Onko sellaista olemassakaan? Jos onkin, miten hänet tunnistaa? Netissäkin ihmiset yrittävät vain luoda itsestään parempaa kuvaa kuin mitä todellisuudessa ovat. Ja vaikka jossain olisikin kaltaiseni herkkäsieluinen ja kiltti, rehellinen ja kunnollinen mies, hänkin todennäköisesti haaveilee vain siitä kaunottaresta. En minä ketään syytä. Jos olisin mies, en varmasti itsekään vilkuilisi tällaisten naisten perään. En voi pakottaa ketään pitämään itsestäni. Sekin on masentava ajatus, että itseään pitäisi kovin radikaalisti ryhtyä muuttamaan, jotta joku voisi kiinnostua.
Mitä tapahtuisi, jos näiden yksin vietettyjen vuosien jälkeen joku astuisi pieneen elämääni? Uskaltaisinko sittenkään laskea häntä siihen? Voisinko uskoa, että joku haluaa olla juuri minun kanssani? Että en olisi vain kuka tahansa, jonka seurassa vietetään aikaa paremman puutteessa, joku johon tyydytään? Osaisinko edes olla toisen kanssa?
Kiitos, anteeksi ja hyvää päivänjatkoa.
että ei kelpaa,
ei mihinkään,
ei kenellekään.
(Helena Anhava)
Tämä maailma näyttäytyy silmiini kovin raadollisena paikkana. Ihmiset ovat kuin tavaraa. Kaiken tämän hektisyyden ja minäkeskeisyyden keskellä tuntuu, että elämäni jää elämättä.
Sitä on saanut huomata olevansa kolmekymppinen, seksuaalisesti kokematon, olevansa työpaikassa jossa saa viettää päivänsä enimmäkseen yksin, viettävänsä loppupäivät yksin yksiössään, sanoen päivän ainoat sanat kassaneidille. Ei elämäni pitänyt olla tällaista. Vieläkö se voi muuttua vai onko tämä kohtaloni? En tiedä mikä minussa on loppupelissä se seikka joka saa ihmiset minua karttamaan. Yritän olla ystävällinen ja iloinen silloin kun olen tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Saan olla ihan tarpeeksi murheissani yksin ollessani. Olen yrittänyt saada uusia ystäviä, mutta turhaan. Ulkonäöstäni en tiedä. Ei kaunis, ei ruma, jotain siltä väliltä. Tosin en ole kovin ulkonäkökeskeinen, en edes osaa kävellä korkokengillä, en juuri meikkiä naamaani laita enkä muutenkaan ole kovinkaan naisellinen ilmestys. Tällainen vain tyttö. Normaalipainoinen mutta pienirintainen. En ole sellainen, jonka vuoksi kukaan mies kääntäisi kadulla päänsä.
Tässä maailmassa on synti olla kiltti, kunnollinen ja herkkä. Alkoholikaan ei ole oikein koskaan maistunut enkä siis viihdy sellaisissa paikoissa ja tapahtumissa, joissa sitä on tapana reilummin nauttia. Tämäkin eristää omalta osaltaan muusta maailmasta.
En haluaisi satuttaa ketään. Kuitenkin pelkään että teen sen tahtomattani, olemalla vain pettymys toisen silmissä. Itsetuntoni ei ole kovin vahva. En tiedä, mitä minulta odotetaan. En tiedä, ansaitsenko edes ketään. Kunpa joku joskus vain ottaisi syliinsä ja sanoisi, että kelpaan sellaisena kuin olen. Muutenkin kaipaan paljon toisen ihmisen läheisyyttä. Itsensä voi tyydyttää, mutta itseään on vaikeampi halata. Ei sillä, ettenkö haluaisi päästä lähemmäksikin toista. Mutta en pysty laskemaan lähelleni miestä, johon en ole kiintynyt.
Sellaisia ihmisiä kyllä löytyy, jotka niin mielellään pyörittävät puukkoa haavoissani tai haluavat hyötyä minusta. Mistä löytyisi sellainen, joka haluaisi parantaa haavani? Sellainen, josta voisin vastavuoroisesti välittää. Sellainen, jolle voisin antaa vilpittömän rakkauteni. Havittelenko vain kuuta taivaalta? Haluaisin löytää jonkun kaltaiseni, jonka kanssa voisimme ymmärtää toisiamme. Onko sellaista olemassakaan? Jos onkin, miten hänet tunnistaa? Netissäkin ihmiset yrittävät vain luoda itsestään parempaa kuvaa kuin mitä todellisuudessa ovat. Ja vaikka jossain olisikin kaltaiseni herkkäsieluinen ja kiltti, rehellinen ja kunnollinen mies, hänkin todennäköisesti haaveilee vain siitä kaunottaresta. En minä ketään syytä. Jos olisin mies, en varmasti itsekään vilkuilisi tällaisten naisten perään. En voi pakottaa ketään pitämään itsestäni. Sekin on masentava ajatus, että itseään pitäisi kovin radikaalisti ryhtyä muuttamaan, jotta joku voisi kiinnostua.
Mitä tapahtuisi, jos näiden yksin vietettyjen vuosien jälkeen joku astuisi pieneen elämääni? Uskaltaisinko sittenkään laskea häntä siihen? Voisinko uskoa, että joku haluaa olla juuri minun kanssani? Että en olisi vain kuka tahansa, jonka seurassa vietetään aikaa paremman puutteessa, joku johon tyydytään? Osaisinko edes olla toisen kanssa?
Kiitos, anteeksi ja hyvää päivänjatkoa.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Kirjoituksesi oli aivan kuin minun elämästä,kaikki kuin minun ajatuksiani..
Tuntui niin pahalta puolestasi,sillä tiedän tuon tunteen...Että kelpaanko jollekin tällaisena kun olen?Vai pitääkö muuttua,jotta kelpaa jollekin?
Itse en ole ruma,en kaunis,vaan myös siltä väliltä.."tavallinen pulliainen"...
En myöskään ole sellainen,joka kääntäisi katseita missään...Se on ikävä tosiasia että nykymaailma on se,että pitäisi olla niin erikoisen näyttävä että huomataan...haluan olla sellainen kun olen,en muokata itseäni siksi että kelpaisi vasta sen jälkeen...Yksinäinen on tämä tie...Voimia sinulle!
Terveisin epäkelpo mies.
synkkää ole loppupelissä, ainakin voi lohduttautua sillä ettet ole ainoa, suomalainen luonne kun on sellainen että helposti eristäydytään elämästä niin kohtalotovereita ainakin riittää.
Minulla olisi vientiä nuorempana riittänyt mutta elämä monotteli sitten työpaikkojen suhteen sen verran etten halunnut ketään itseeni sitoa, kaitpa olen sitten liian kiltti kun en ottanut ajattelin vähän liikaa sitä että pitää olla varma tulevaisuus jos perhettä meinaa perustella.
Kiltteydestä ja kunnollisuudesta tosiaan minäkin olen joutunut jonkin verran kärsimään siten että on pari kertaa joutunut hyväksikäytetyksi mutta toisaalta olen kyllä riskit jo lähdössä tiennyt eikä minun mitään tarvitse katua, pari vastapeluria ei välttämättä peiliin voi katsoa vilpitömästi. Ollaan aika samanlaisia siinä ettei haluta satuttaa, sääli vaan että sillä konstin atuttaa sitten itseään pikkuisen mutta parempi kuitenkin niin kuin tuhota toisia, luulen ainakin.
Kuule, taviksiahan me miehetkin ollaan melkein kaikki ja kyllä sitä jossain vaiheessa alkaa tajuamaan ettei missityttöjä riitä kaikille. Sitäpaitsi, huomiotaherättävän hyvännäköisen naisen kanssa on hankala seurustella kun kaikki yrittävät häntä iskeä, tyttö myös yleensä osaa hyödyntää tilanteen kun vientiä piisaisi muillekin, stressaavaa kun pitää koko ajan kilpailla prinsessan haavekuvien kanssa. Itseasiassa luonne on loppupelissä tärkein ja jos vain ihan ihmisen näköinen olet niin luulen että kelpaisit monillekin miehille ja nille joille et niin eivät ole arvoisiasi.
Itseään ei kovin radikaalisit kannata toisen vaatimuksesta lähteä muuttamaan vaan halu tulee lähteä itsestä, jos ei kelpaa sellaisena jollaisena itse viihtyy joutuu sitten koko ajan toisen oikkujen mukaan elämään, minä ainakaan en sellaiseen lähtisi. Itse väitän olevani ihan kohtuuhyvän näköinen, kaikille en varmaan tällaisenaan kelpaisi mutta joillekin toisille kyllä ja sillä mennään, se joka haluaa muunlaisen saa minun puolestani etsiä ihan rauhassa ja minäkin etsin tahollani.
Se että et ole jatkuvasti teini-iästä lähtien seurustellut ei ole haitta vaan pikemminkin etu, ei naisen tarvitse olla hirveän kokenut, seurustelun kyllä oppii varmasti kun oikea ihminen löytyy. Rintojen koolla ei ole juuri väliä minun mielestäni, mitä isommat sen enemmän roikuvat vanhemmiten eli siitä ei kannata olla huolissaan, itse kiinnitän huomiota paljon enemmän huomiota kokonaisuuteen kuin pelkkiin rintoihin.
Tsemppiä sulle, pidä se iloisuus nin jossain vaiheessa joku kyllä tajuaa kuinka ainutlaatuinen olet :)
Kyllä on olemassa hakemasi tyyppisiä kilttejä ja herkkäsieluisia miehiä. Mainitset olevasi normaalipainoinen ja pienirintainen. Minä ainakin pidän pienistä rinnoista. Joten älä ainakaan niitä mieti :).
Lähes identtinen kertomus minunkin elämästäni. En muista onko ollut olemassa päivää, jolloin en olisi miettinyt parisuhdetta.
Jätin alkoholin 8 vuotta sitten kokonaan, kun ei vaan enää kiinnostanut. Hiljalleen olen alkanut karttamaan kaiken maailman pippaloita, kun porukka on aina sikakännissä. Viikonloput menee täysin yksin, kun kaverit ovat juhlimassa.
Parisuhteettomuutta on selittänyt itselleni, että pelkään varmaan kaikkia siihen liittyviä rooleja tai luulen, että parisuhteeseen liittyy niin paljon odotuksia ja velvollisuuksia mieheltä, että en tiedä pystynkö niitä täyttämään.
Eniten kaipaan naisystävää, jonka kanssa voisi vaikka vain hengailla ilman jatkuvaa pohdintaa, että pitäisikö minun tehdä jokin aloite tms.
Taitaa olla minulla toivottoman suuret vaatimukset.
ottaa yhteyttä jollakin keinolla?
Voisin olla kiinnostunut.
Onko tuo nyt sitten vain huonoa tuuria? Miten ihmeessä minulle on sattunut sentään jonkin verran kokemuksia ja toiselle ei yhtään? Ja käyt sentään töissä, eli sulla menee todennäköisesti paremmin kuin mulla.
Et sanonut oletko käynyt treffeillä miten paljon ja miten ne ovat sujuneet.
vain peliin.
Ymmärrän toki tarkkaan mitä kuvailet.
Sinun täytyy päästä aluksi noista kuvista pois jossa elät tuollaista elämää jota kuvailet.
Nauti niistä asioista luvallisesti joista nautit. Sinä saat olla herkkä ja kiltti mutta älä anna kenenkään petkuttaa itseäsi tai muuttaa sinua.
Uskon että löydät varmasti ystäviä. Ota johonkin yhteyttä vaikka internetissä niin varmasti helpottaa kun löydät yhteisymmärrystä.
Voin kertoa ihan suoraan että tässä maassa on monia herkkiä ja kunnollisia miehiä odottamassa että löytäisi juuri sinunlaisesi neidin elämäänsä.
Äläkä pahoittele olemassaoloasi tai viestejäsi. En usko että millään tasolla olet "epäkelpo".
Kiitos teille kaikille viesteistänne, enpä odottanut tällaista vastausten tulvaa. :)
Suhtautumiseni ulkonäköön on kaksijakoinen. Toisaalta en edes haluaisi olla kaunis. En halua, että joku haluaisi olla kanssani vain ja ainoastaan siitä syystä, miltä näytän. Ja ainakin pahimmat pintaliitäjät kiertävät minut kaukaa, mikä on vain hyvä asia. Enkä kaipaa mitään yleistä ihailua, huomaamattomuudessa on omat etunsa. Haluaisin vain tulla hyväksytyksi omana itsenäni niiden ihmisten keskuudessa, joilla on minulle väliä.
Mutta kukapa ei toivoisi, että voisi olla sen verran viehättävä vastapuolen silmissä, ettei hänen tarvitsisi minuun koskiessaan sulkea silmiään ja ajatella sellaisia naisia, joiden työ on olla vain kaunis ja jota varten heillä on taustallaan pienen armeijan verran ihmisiä sitä kuvaa luomassa. Vaikka itse arvostankin toisissa ihmisissä enemmän sitä päänsisäiselämää, miksi on silti niin vaikea uskoa, että olisi muitakin, jotka olisivat aidosti halukkaita näkemään sen ulkokuoren taakse.
Paria miestä olen tapaillut, mutta nekään eivät siis johtaneet sen pitemmälle ja lähinnä niistä sain vain pahaa mieltä. En kuitenkaan halua olla huonossa suhteessa, vaan mieluummin olen sitten vaikka ypöyksin.
On käynyt mielessä, että tällaisille "toivottomille tapauksille" pitäisi olla ihan oma deittipalvelunsa. Onhan se kuitenkin surullista, kuinka paljon yksinäisiä tässäkin maassa on. Kuinka heidät... tai siis meidät saisi löytämään toisensa?
Yksinolostakin olen kyllä löytänyt paljon hyviäkin puolia ja voin sanoa, että usein viihdyn vallan mainiosti yksinkin, mutta liika on aina liikaa. Toisaalta epäilen välillä olevani jo liiankin itsenäinen.
Lisäksi, ujohan minä tuppaan hieman olemaan ja varsin arkakin, niistäkään piirteistä ei taida varsinaisesti etua olla ihmisiin tutustuttaessa. Jos joku haluaisi minuun tutustua, se vaatisi varmastikin hieman kärsivällisyyttä, mutta toisaalta osaan itsekin olla kärsivällinen. Niin ja kirjoitan paljon paremmin kuin puhun. :)
No. Ei minulla varmaankaan ole kovin paljoa menetettävää, jos laitan tähän sähköpostiosoitteeni siltä varalta, että joku hyvinkin haluaa vaikkapa vaihtaa ajatuksia kahden kesken kanssani: [email protected].
Kauniita unia joka tapauksessa kaikille!
"On käynyt mielessä, että tällaisille "toivottomille tapauksille" pitäisi olla ihan oma deittipalvelunsa. Onhan se kuitenkin surullista, kuinka paljon yksinäisiä tässäkin maassa on. Kuinka heidät... tai siis meidät saisi löytämään toisensa?"
Tulee mieleen jotkut eurosinkkujen risteilyt ym. Heillä ei varmaan yksinäisyys vaivaa. Mutta mitäs toivottomien tapausten deitillä tapahtuisi? Kaikki olis hiljaa ja tuijottaisi ujosti toisiaan ja sitten lähtis karkuun? Siellä ainakin puhemistä ja -naista sekä "tulkkia" tarvittaisiin.
Lähinnä kai ajattelin jotain sellaista nettiportaalia, jossa oikeasti kunnolliset ihmiset, mutta jostain syystä yksinjääneet voisivat etsiä toisiaan. Paikkaa, jossa voisi olla rehellisesti oma itsensä ilman tarvetta kaunistella totuutta. Paikkaa josta löytää helpommin samanhenkisiä ihmisiä. Mutta tuskinpa se käytännössä onnistuisi, sillä eiköhän sinnekin äkkiä soluttautuisi vain kaikenmaailman seksinvonkaajat helpon saaliin toivossa. Ja kaiketi siellä olisi muutenkin miesylivalta.
Mutta taustalla siis ajatus, että netistäkin on vaikea löytää niitä oikeasti kunnollisia ihmisiä, kuinka heidät tunnistaa totuudenkaunistelijoiden laajasta joukosta, kun pitäisi vain muka yrittää markkinoida itseään mahdollisimman suurin ylisanoin?
Kirjoituksesi oli melkein kuin omasta elämästäni. Ymmärrän täysin ajatuksiasi.
Olen hyvin surullinen että näin pääsi käymään myös mun kohdalla, että jäin yksin. Muut löysivät kumppanin ajat sitten, heillä on lapsia, talot, kaikki. Minä vain yksiössäni homendun ja monia pettymyksiä kokeneena en uskalla enää hakeutua ihmissuhteisiin. Turpaan tulee kuitenkin. :(
Olen yli kolmekymppinen nainen. Unohtui mainita. Kolmenkympin kriisin siis on aihetta, todellakin.
Minä en taida kuitenkaan uskoa, että parisuhde olisi se ainoa autuaaksi tekevä asia tässä elämässä. Omat ongelmansa siinäkin on. ;) Vaikka en tietenkään sano, etteikö yksin jääminen kirpaisisi. Yksinolossa on kuitenkin omat mahdollisuutensa.
Ehkä minua on auttanut se, etten ole koskaan edes haaveillut lapsista. Mitä taloon tulee, pidän täysin mahdollisena sitä, että pystyn jonain päivänä halutessani itselleni hankkimaan vaikka vain pienen talon. Liian moni meistä ajattelee, ettei voi tehdä asioita tai olla onnellinen ennen kuin jokin tietty ehto toteutuu, tässä tapauksessa se ehto on kai miehen löytyminen.
Paljon tsemppiä vaan sullekin, ei kannata homehtua. :)
Turhaan murehdit, mutta koska tilanteeni on samanlainen, meidän pitäisi saada tuntea rakkautta jotta uskoisimme tuohon. Se on vaan joidenkin kohdalle tullut tämä yksinäisyys. Oli se sitten siunaus tai taakka, mutta ymmärrän kyllä täysin mitä kerrot. Kaipaan rakkautta, mutta osaanko sitten sitä etsiä ja ottaa vastaan?
Sinun perääsi olen varmasti katsonut ;) Katson naisen sydämeen ulkonäön lisäksi, ja minulla on hyvin hyvin laaja maku. Et uskoisikaan ketkä naiset ja miehet silmiäni miellyttää. Mutta suurimman painon laitan sille millainen ihminen on.
Maailma on kovin herkille, mutta uskon että herkässä ihmisessä piilee myös suurin rohkeus ja voima.
Minun tuntemani 3-kymppiset naiset viettävät usein aika vahdikasta elämää: joka päivä iltakymmeneltä baariin, aamuneljältä kotibileisiin jatkoille, aamulla töihin ja töiden jälkeen muutaman tunnin unet. Miehiä näillä vauhdikkailla naisilla on satoja.
Hiljaisia ja yksinäisiä naisia en juurikaan tunne, koska sellaiset eivät juuri ikinä suvaitse kotoaan poistua minnekään ihmisten ilmoille.
Olipa vitsi. Melkein en vaivautunut vastaamaan.
Ensinnäkin, en usko tällä palstalla olevan kovinkaan montaa sellaista ihmistä, joka haluaisi satoja miehiä tai naisia. Useimmille riittäisi varmasti yksi hyvä, minulle ainakin. ;) Ja häntä en usko baanalta löytäväni. Kaltaistanihan minä kaipailen, eikä se kaltaisenikaan siellä baanalla viihdy.
Toiseksi. Jos en kelpaa tällaisena kuin olen, ilman että olen pyntätty, päissäni, menevä bilehile, niin sitten olen mieluummin yksin. Enhän ole valmis mihin tahansa kompromisseihin eikä minusta edes olisi vauhdikkaaseen elämään.
Se on tietysti realiteetti, ettei kotoa kukaan tule hakemaan.
Kyllä minulla on muutamia miespuolisia 3-kymppisiä kavereita, jotka ovat ujoja eivätkä käytä alkoholia, mutta silti tulevat baariin kahvia juomaan ja viihtyvät ihan hyvin.
Ja minäkin olin 25-vuotiaaksi asti samanlainen, täysin raivoraitis enkä käyttänyt ollenkaan alkoholia. Samanlainen siis mutta kyllähän kaikki ihmiset myös muuttuvat koko ajan eivätkä loppuikäänsä pysy samanlaisena.
Mitä meikkeihin tulee, niin monet täysin meikkaamattomat naiset ovat miesten keskuudessa hyvin suosittuja, koska ovat niin ystävällisiä ja mukavia ja myös viihtyvät paremmin ihmisten ilmoilla kuin kotonaan.
Joskus on toki tullut baareissakin käytyä, mutta syy siihen on ollut mennä livemusiikista nauttimaan. Enkä edes ole täysin raivoraitis, mutta en voi sanoa alkoholista pitäväni. Humalatilassa olemista on tullut kokeiltua enkä siitä mitään iloa saa. Useimmiten melutasokin on baareissa sitä luokkaa, ettei siellä edes pysty juttelemaan. Humalaisten seurassa en viihdy. Kahvilla olen joskus käynyt istumassa, muttei kukaan ole tullut juttelemaan, eikä itselläkään ole ollut rohkeutta mennä kenenkään pöytään. Kukaan ei myöskään ole aloittanut juttua kirjastossa tai kaupan kassajonossa. En ole tosin niin itsekään tehnyt, joten en siis voi syyttää kuin itseäni.
Mennä vaan juttelemaan kellekään. En tiedä edes mitä sanoisin. Tuntisin vaan oloni typeräksi. Etenkin kun joku mielenkiintoisen näköinen ihminen voikin olla luonteeltaan ihan millainen tahansa. Joku jonka kanssa maailmat ei kohtaa yhtään. Sen sijaan jos näkisi jonkun vaikkapa lukemassa jotakin itselle paljon sanovaa kirjaa, voisi olla paremmat mahdollisuudet että tyyppi on oikeastikin kiinnostava ja maailmat kohtaa. Mutta osaisiko silloinkaan mennä puhumaan... :)
Mulle baarit ja klubit ei voi olla iskupaikkoja todelliselle seuralle. Enemmänkin lihatiskejähän nuo on.
Etkö itse ole tippaakaan pinnallinen ja voisit itse ottaa jonkun syleilyysi ja sanoa "sä kelpaat mulle just sellaisena kuin sä olet"? Eli ulkonäkö ja sen sellaiset asiat ei merkitse sulle mitään? Siinä tulee seinä vastaan, jos itsekin haaveilet vain niistä komeista adoniksista.
Sun täytyy miettiä omia kriteereitäsi ja sitä millaiseen mieheen sä mahdollisesti voisit kiintyä.
Uskotko, jos väitän, etten ole sitten teinivuosien ihastunut yhteenkään miespuoliseen otukseen hänen ulkonäkönsä vuoksi (ja tämä ei sitten tarkoita sitä, etten olisi kehenkään ihastunut)? Mutten toki voi väittää, ettei ulkonäöllä olisi merkitystä. Lihaksillaan pullistelevat adonikset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Itse en muodista piittaa, joten kovin trendikkään oloiset eläjät tulee jätettyä huomiotta. Kyllä se komeus tulee minun silmiini ihan jostain muualta kuin punttisalilta tai geeniperimästä. Sellaisia komistavia seikkoja ovat esimerkiksi ystävällisyys, toisten huomiointi ja ylipäänsä merkit älyllisestä aivotoiminnasta.
Mutta mielestäni on positiivista, jos arvostaa itseään sen verran, että pitää myös kropastaan huolta. Enhän toki haluaisi, että mieheni kuolisi nelikymppisenä sydän- ja verisuonitauteihin. En tarkoita, että pitäisi kytätä jokaista suupalaansa ja olla himourheilija ja käydä joka aamu vaa'alla, vaan ennen kaikkea tervettä ja järkevää suhtautumista itsestään huolehtimiseenkin. (Toivottavasti ymmärsit pointtini.) Onko tämä liikaa vaadittu?
Miehen pituuden suhteen saatan olla turhan ehdoton, en nimittäin tiedä voisinko seurustella itseäni kaksikymmentä senttiä lyhyemmän kanssa. Itsehän olen kuitenkin huimat 160 cm.
Vaikutat todella hyvältä, älykkäältä tyypiltä, joten todella toivon löytävän sellaisen ihmisen, jonka kanssa kemiat kolahtaa jne. :)
Mä kans aattelen tollain että "Lihaksillaan pullistelevat adonikset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Itse en muodista piittaa, joten kovin trendikkään oloiset eläjät tulee jätettyä huomiotta. Kyllä se komeus tulee minun silmiini ihan jostain muualta kuin punttisalilta tai geeniperimästä. Sellaisia komistavia seikkoja ovat esimerkiksi ystävällisyys, toisten huomiointi ja ylipäänsä merkit älyllisestä aivotoiminnasta. "
:D
Siis piti kirjoittaa että ...todella toivon SINUN löytävän sellaisen ihmisen...
Ja tietysti itsekin toivon löytäväni. :) Ja kaikille yksinäisille tsemppiä ja kärsivällisyyttä! Ehkä ihmeitä vielä tapahtuu...mene ja tiedä.
Hyväksyisitkö seurustelukumppaniksesi lyhyen, noin 165 cm olevan miehen, mikäli hän muuten olisi sopiva?
"Sellaisia komistavia seikkoja ovat esimerkiksi ystävällisyys, toisten huomiointi ja ylipäänsä merkit älyllisestä aivotoiminnasta."
Eli saumoja voi vielä olla... jos nuo ominaisuudet miellyttävät naisia.
Tarkoitin mitä sanoin. Miehen pituudella ei ole mulle mitään väliä, ellei satu ihan oikeasti kääpiö olemaan. En sentään haluaisi itseäni jättiläiseksi tuntea toisen vierellä. ;) Tosin kyllähän se tuntuu jotenkin käytännöllisemmältäkin, että pituuseroa ei liikaa olisi. ;)
Nyt on hyvä mennä hyvällä mielellä nukkumaan ;). Ehkä se miehen pituus ei kaikille naisille ole niin tärkeä seikka. Mutta eikös se olisi käytännöllisempää halata ja pusutellakin kun olisi suunnilleen samalla tasolla ;).
Kyllä sitä vaan kokee itsensä melko kääpiöksi kun tuossa päivittäin jääkiekkoilijoita tai muita isoja miehiä näkee. Mutta niin kai se on, etteivät kaikki naiset halua jääkiekkoilijaa.
Itsellä on annettavana vain suuri sydän, joten se saanee riittää. Ja kyky puhua asioista kuin asiosta.
Kauniita unia ja mukavaa huomista!
-Yleinen vuodattaja (saanko tulla uneesi pitämään sinua kädestä ja halaamaan...)
Tervetuloa uneeni. =) Kauniita unia!
Mitä vikaa on pienessä ns. pynttäytymisessä ja vähän enemmän meikin käyttämisessä (tarkoittaen vähän enemmän kuin puuterilla finnit ja muut kuopat piiloon)? Ei naisellisuus ja "tyylikkyys" vaadi loppujenlopuksi mitään älyttömän ihmeellisiä merkkivaatteita ja kahta litraa pakkelia naamaan.
Siitä on hyvä lähteä, että näytät edes omasta mielestäsi ihan OK:lta tietyissä vaatteissa ja tietyllä meikkimäärällä. Naiset näyttää ihan hyvältä jo farkuissa ja jossain kivassa topissa. Pitkät hiukset on aina plussaa. Yllätä itsesi joskus ja kokeile jotain naisellista. Meikkaa enemmän ja pukeudu muihin kuin L ja XL kokoluokan paitoihin ja muihin vaatteisiin. Ehkäpä se itseluottamuskin kohenee vähäsen.
Tunnustan olevani valitettavan mukavuudenhaluinen ja aamu-unisena käytän senkin ajan, mikä menisi kasvojen kohentamiseen, mieluummin sängyssä virumiseen. ;)
Hiukset ovat pitkät, sillä en jaksaisi käydä joka toinen viikko niitä siistityttämässä enkä edes joka kuukausi. Kaikki vaatteeni ovat muuten kokoa XS-S, onkohan tämä kovinkin yllättävä tieto... Mutta ihan mielenkiintoista kuulla, minkälaisia mielikuvia kirjoitukseni ihmisissä herättää. :D Ilmeisesti aikamoiseksi linnunpelättimeksi minut mielessänne visualisoitte. ;)
No, tyylikkyys ei varsinaisesti kuulu tavoitteisiini, mieluummin olen persoonallinen, mutta olettaakseni en siinäkään kovin pahoihin ylilyönteihin sorru. ;)
Jotkut naiset käyttävät joka aamu tuntikausia meikkaamiseen ja vaatteiden valintaan ym. aamurituaaleihin ja pääsevät lähtemään ihmisten ilmoille vasta iltapäivällä nyhjötettyään koko päivän kotona. Sellainen on ärsyttävää.
Ennemminkin heräämisen jälkeen pistät vain sandaalit jalkaan ja lähdet jo aikaisin aamulla vaikka ostarille, jossa muutkin paikalliset kylähullut ovat virkeänä aamukahvilla/kaljalla heti klo 9 aikaan. Siis sellaiset tyypit, jotka viettävät kaiken ylimääräisen aikansa (silloin kun ei ole harrastusmenoja tai töitä tms) hengaillen lähimmässä puistossa, terassilla tai ostarilla, ovat erittäin tutustumishaluisia ja tuntevat useimmat paikalliset porukat. Nämä kylähullut ovat hyviä tyyppejä, vähän boheemeita ja persoonallisia ja ystävällisiä kaikkia kohtaan ulkonäköön katsomatta.
Yritä välttää: himassa safkaamista (grillaaminen on aina mukavampaa), himassa leffojen katsomista, mesettämistä ja muuta turhaa netissä roikkumista.
Tahdon vaan sanoa, että olen samaa mieltä kaikesta nimimerkin ........ kanssa. Hyviä neuvoja!
Toki voit näyttää omalta itseltäsi ja ei sen luulisi ystävystymiseen vaikuttavan. Baareissa ja muualla ainoa mitä muut näkee on kyllä vaan se ulkonkö. Jos et halua näyttää "viehkeältä" edes miehen/miesten silmissä, niin se on sun asiasi. Ehkäpä joskus vielä tärppää ystävä ja rakkaus asioissa.
Minähän en voi tietää, millaisena olen viehkeä sen miehen silmissä, joka minusta voisi aidosti kiinnostua, joten näen parhaaksi vaihtoehdoksi olla oma itseni ja toivoa parasta. :)
Kelpaat mainiosti olemalla oma itsesi!
Kauniita unia halauksen kera ja lämpöisiä ajatuksia huomiseen!
-Yleinen vuodattaja
...ja halauksesta ja kauniita unia ja aatoksia sinnekin!
no jokos te ootte tehny treffit?
on samaistua tähän tekstiisi. Itse olen 25 -vuotias ujo ja hiljainen mies ja en ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Itse en kuitenkaan koe, että se johtuisi ulkonäöstäni sillä pidän itseäni ihan ok näköisenä kundina.
Kun kaiken lisäksi asuu pienellä paikkakunnalla eikä juurikaan tapaa ns. uusia tyyppejä niin on todella hankalaa löytää itselleen kumppania. Toisaalta on jo tottunut tähän yksinasumiseen ja yksinäisyyteen, etten tiedä olisiko minusta sittenkään seurustelemaan. Ja kun tarpeeksi kauan on ollut yksin sen vaikeammaksi se lähestyminen tulee.
"Miten yksinäisyys minusta leviää,
pensaat kuolevat pois,
puut pakenevat ja näädät,ja näädät.
Yön kylmyys siirtyy hitaasti kauemmaksi
kuin jäätikön reuna
ja peittää pienet ruumiit.
Puut ulkopuolella tyhjyyttä kannattavat,
yksinäisyys
niin kuin kivi puulta puulle siirtyy.
Äärettömyyttä
ja lunta."
(Eeva-Liisa Manner: "Tämä matka")
Kerroit olevasi hiukan ujo ja arka kun olet ihmisten kanssa tekemisissä. Jos sinulla on oikeaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa, niin on olemassa tehokkaita, vaarattomia mielialalääkeitä, joista voisi olla apua. Esim. Cipralex.
Itse olen noin puolivälissä kolmeakymmentä oleva nainen. Vaikean lapsuuden seurauksena itsetuntoni on heiveröinen ja minun on vaikea päästää ihmisiä lähelleni. Huomasin tässä asiassa saavani apua mainitsemastani lääkkeestä, sekä lemmikistä. Nykyisin minulla on myös parisuhde.
Olen varma että elämässäsi tulee vielä olemaan onnellisempia aikoja.