olen kiinnostunut kuulemaan mielipiteenne minua kovasti mietityttävään asiaan.
ydinperheeseeni kuuluu minä ja kaksi lastani. toisin sanoen olen yh-äiti. olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, olen valinnut tapani elää jo 8 vuotta sitten eli olen ollut yh ensimmäisen lapseni raskausajasta asti. sitten se, mitä ihmisten ja yhteyskunnan on vaikea ymmärtää: EN TAHDO KUMPPANIA, vaan olen onnellinen juuri näin.
olen alkanut tosissani miettiä, mistä ihmisten käsitykset syntyvät, muokkaako media niitä ja sitä kautta syntyvät yleiset uskomukset? eli tv-ohjelmat, kirjoitukset lehdissä jne., joissa sävy on lähes poikkeuksetta se, että yh etsii miestä, sulhasta, kokonaista perhettä tms.
vai onko teillä tutuissa tosiaan niin paljon yh-äitejä, jotka tuovat ilmi etsivänsä miestä ja olevansa tyytymättömiä tilanteeseensa?
voi olla, että kuulun siis vähemmistöön, mutta en silti usko, ettei kaltaisiani tyytyväisiä ainoan lähihuoltajan ominaisuudessa eläviä ihmisiä ole.
mutta se ongelmani: koen hämmentäväksi ja turhauttavaksikin, kun joudun korjaamaan ihmisten sanomisia lähes päivittäin. eli saan hyvää tarkoittavia kommentteja tyyliin "kyllä sinullekin se mies löytyy ja ihme kun ei ole jo löytynyt, kun olet noin hyvännäköinen" ja sitä ja tätä ja varmaan tajuatte mitä ajan takaa. lähes päivittäin siis selittelen valintaani ja huomaan myös, että ihniset eivät silti usko, että olen ihan tosissani. ja tämä koskee myös osaa lähipiiriäni, ystäviä, jotka ovat tunteneet minut vuosikaudet.
eli mietinkin, että onko takana isompi käsitys onnesta ja sen syntymisestä. onko ihmisten onnellisuuskäsite sidottu parisuhteeseen vai mikä tähän johtaa?
olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka te näette asian. uskotteko, että yh voi olla omasta vapaasta päätöksestään ilman parisuhdetta?
ps. vierastan muutenkin koko yh sanaa, vaikka itsekin sitä selvyyden vuoksi käytän. onhan lapsillani muitakin aikuisia elämässään kuin minä vaikka kotonamme ei muita asukaan.
ydinperheeseeni kuuluu minä ja kaksi lastani. toisin sanoen olen yh-äiti. olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni, olen valinnut tapani elää jo 8 vuotta sitten eli olen ollut yh ensimmäisen lapseni raskausajasta asti. sitten se, mitä ihmisten ja yhteyskunnan on vaikea ymmärtää: EN TAHDO KUMPPANIA, vaan olen onnellinen juuri näin.
olen alkanut tosissani miettiä, mistä ihmisten käsitykset syntyvät, muokkaako media niitä ja sitä kautta syntyvät yleiset uskomukset? eli tv-ohjelmat, kirjoitukset lehdissä jne., joissa sävy on lähes poikkeuksetta se, että yh etsii miestä, sulhasta, kokonaista perhettä tms.
vai onko teillä tutuissa tosiaan niin paljon yh-äitejä, jotka tuovat ilmi etsivänsä miestä ja olevansa tyytymättömiä tilanteeseensa?
voi olla, että kuulun siis vähemmistöön, mutta en silti usko, ettei kaltaisiani tyytyväisiä ainoan lähihuoltajan ominaisuudessa eläviä ihmisiä ole.
mutta se ongelmani: koen hämmentäväksi ja turhauttavaksikin, kun joudun korjaamaan ihmisten sanomisia lähes päivittäin. eli saan hyvää tarkoittavia kommentteja tyyliin "kyllä sinullekin se mies löytyy ja ihme kun ei ole jo löytynyt, kun olet noin hyvännäköinen" ja sitä ja tätä ja varmaan tajuatte mitä ajan takaa. lähes päivittäin siis selittelen valintaani ja huomaan myös, että ihniset eivät silti usko, että olen ihan tosissani. ja tämä koskee myös osaa lähipiiriäni, ystäviä, jotka ovat tunteneet minut vuosikaudet.
eli mietinkin, että onko takana isompi käsitys onnesta ja sen syntymisestä. onko ihmisten onnellisuuskäsite sidottu parisuhteeseen vai mikä tähän johtaa?
olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka te näette asian. uskotteko, että yh voi olla omasta vapaasta päätöksestään ilman parisuhdetta?
ps. vierastan muutenkin koko yh sanaa, vaikka itsekin sitä selvyyden vuoksi käytän. onhan lapsillani muitakin aikuisia elämässään kuin minä vaikka kotonamme ei muita asukaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joskus lapsesi lentävät pesästä ja jäät "yksin".
Yleensä ihmiset eivät halua jäädä yksin, siksi varmaan kaikki tuputtaa miestä sulle.
yksinhuoltajuuden tietoisesti valinneita eikä ole kyllä tullut mieleen, että heille olisi välttämättä kumppani löydettävä.
Osa varmasti aikanaan pariutuu, osa ei. Itseisarvo se parisuhteellisuus ei sinänsä ole.
Mulla on lähipiirissä sinkkuäitejä, jotka asuvat yksin lasten kanssa monista eri syistä. En ole kuitenkaan koskaan tavannut ihmistä, joka ei niin sanotusti tahdo kumppania. Kumppani on lähipiirini sinkkujen elämään aina enemmän ja vähemmän tervetullut, mutta suurin osa heistä on kuitenkin tyytyväisiä elämäänsä. Mulla on sellainen käsitys, että yksinkertaisesti useimmilla ihmisellä on tarve pariutua. En kuitenkaan kiistä sitä, etteikö sinkkuus voisi olla myös tietoinen valinta. Mikäli minä eroaisin miehestäni, voisin kuvitella, että jo tyttärieni vuoksi olisin mieluusti ilman kumppania. En tahtoisi heidän joutuvan todistamaan alituista miehenvaihtoa tms.
Minusta on kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvin epäkorrektia ihmetellä sitä, miksei toisella ole miestä. Kyse on hyvin henkilökohtaisesta asiasta! Eräs parhaimmista ystävistäni on yli 3-kymppinen sinkkunainen ja kerran seurassamme ollut kolmas henkilö kysyi ystävältäni suoraan: Milloinkas sinä löydät miehen? Sain vaivoin tukittua suuni.
Mielestäni on todella rumaa, että ihminen, joka luokittelee itsensä ja oman elämäntyylinsä siihen tavallisimpaan kastiin, alkaa kysellä alentavia kysymyksiä erilaisen valinnan tehneeltä henkilöltä. Eli miksei sulla ole vieläkään miestä, oliko toi kuudes lapsesi tosiaan tarkoituksella tehty, eikö kannattaisi jo laittaa lapset hoitoon ja hankkia työkokemusta jne. Itse vältän viimeiseen asti miesasioiden ja lastentekosuunnitelmien utelua viimeiseen asti jopa läheisten ystävieni kohdalla luottaen siihen, että kyllä saan kuulla ko asiat, jos asianomainen itse tahtoo niin.
Esikoista odottaessani jouduin itse selittelemään oman elämäni valintoja yllättävän monelle ihmiselle. Kun lapsi syntyi kiireisimpään opintosumaan ja pieneen vuokra-asuntoon, minulta udeltiin avoimesti, oliko ehkäisy pettänyt. Pari älypäätä jopa tiedusteli, olenko varma, että haluan pitää lapsen. Hyi h*lvetti millaisia ihmisiä!
minulta on kyselty molempia lapsiani odottaessa nuo samat kysymykset. itsekin opiskelin vielä kun aloin odottaa ensimmäistä lastani. mahani kasvun myötä minulle tuntemattomatkin koulussani tulivat voivottelemaan tilannettani ja minimaalisia mahdollisuuksiani työelämään pääsyssä äitiysloman jälkeen. heille muistan vastanneeni että "jään kyllä ainakin kolmeksi vuodeksi kotiin" ja näin kyllä ilmeistä, että heidän mielestään tein jotain järjetöntä.
toisen lapsen kohdalla aborttia ehdotettiin ihan suoraan, sillä ihmisten oli vaikea ymmärtää, että haluan pitää lapsen jota en ollut halunnut (olin käyttänyt ehkäisyä ja tilanne oli muutenkin huono).
kaikkeen tottuu ja ihmisiä oppii jopa ymmärtämään. en koe, että kukaan tarkoitti huonoa typerillä kommenteillaan. he olisivat toimineet tilanteessa nähtävästi toisin ja ainakin yksi ajatteli, että en tiedä että minun ei ole pakko pitää lasta :D
ihmiset eivät ole kovin tahdikkaita, se vaatii silmää, taitoa ja herkkyyttä. toisilla sitä ei ole ja sitten on tietysti niitä joilla sitä on, mutta haluavat vain ilmaista oman vastakkaisen kantansa asiaan vaikka kyseessä ei olekaan heidän elämänsä.
kiitos muuten tuosta aiemmasta kommentistasi tähän mun probleemaan :)
Jäin itse myös yksinhuoltajaksi - syynä oli mieheni alkoholin käyttö ja väkivalta minua kohtaan. Mies oli työelämässä hyvin menestyvä ihminen ja eromme oli suuri kummastuksen aihe - miksi lähdinkään niin onnellisesta avioliitosta.
Minä olen vakaasti päättänyt, että niin kauan kuin lapseni asuu vielä kotona, meille ei ilmesty yhtään äijää nurkkiin passattavaksi ja ryypiskelemään. Olen elänyt nyt yksin viisi vuotta ja nämä ovat olleet elämäni parhaat vuodet. Minulla on aikaa lapselle ja toisinaan myös itselleni. Saan päättää itse asioista ja käyttää esimerkiksi palkkani juuri niin kuin minä haluan - kukaan muu ei puutu asiaan. Uskon, että tyttärenikin on onnellisempi näin kuin siinä tilanteessa, jossa äiti sai turpiinsa joka viikonloppu, koska isi ryyppäsi autotallissa itseltään järjen pois1