Kirjoitin tuolla aiemmin jo tilanteestani mutta tuli nyt olo kirjoittaa uudestaan. Joten niille jotka eivät tiedä mistä tulen niin täällä aiempi kirjoitukseni jos kiinnostaa: http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000037567689
Kuitenkin.... Neljä viime päivää ovat menneet todella huonosti. Kellekään ei ole tullut puhuttua kun ei ole ketään. Aika on paljolti kulunut hiljaisuudessa vai omat ajatukset seuranaan. Olen koittanut kuunnella musiikkia ja ajatella jotakin muuta kuin näitä perkeleen arpia... Välillä olen laittanut korvalaput korvilleni ja soitattanut niin kovaan että alkaa sattumaan korviin, vain sen takia että huomioni kiinnittyisi johonkin muuhun kuin arpiin. Yritän hiljentää ajatukseni, ja musiikin huudattaminen niin kovaa että se käy melkein sietämättömäksi on ainoa mikä tähän asti on toiminut jotenkin....
Tässä olen pari päivää aika ajoin katsellut itseäni peilistä ja inhoan sitä mikä katsoo takaisin. Pöydälläni on valokuva minusta nuorena ja en voi kun ihmetellä mitä minusta on tullut....tuo iloinen pikku poika josta on tullut synkkiä ajatteleva, arpinen ja yksinäinen nuori mies....
Ette voi kuvitella kuinka paljon nämä arvet vievät itsetunnosta. Tuossa aamulla kun heräsin ja aloin tottakai taas miettimään arpiani niin oli lähellä että en murtunut lopullisesti...tuli harvinaisen paha olo ja aloin ajattelemaan että helvetti, minä olen jo niin kuvottava arpieni kanssa että jos viiltelisi vielä lisää ja pistäisin kaiken ihan paskaksi....viiltäisikö sisäreidet oikein kunnolla kun olen jo nyt niin ällö, mitä haittaa siitä enää on jos viiltäisi...en keksi paljoa perusteluita miksi en alkaisi viiltämään, se voisi antaa helpotusta taas pitkästä aikaa. Olo on jo nyt niin tukala enkä löydä apua enään mistään, kukaan ei kuule eikä ketään kiinnosta.
Tämä viikko on ollut ankeaa aikaa enkä tiedä kauan enään kestän tätä. Päivästä toiseen vain samaa olemista, yksinäisyyttä ja masennusta.
Kuitenkin.... Neljä viime päivää ovat menneet todella huonosti. Kellekään ei ole tullut puhuttua kun ei ole ketään. Aika on paljolti kulunut hiljaisuudessa vai omat ajatukset seuranaan. Olen koittanut kuunnella musiikkia ja ajatella jotakin muuta kuin näitä perkeleen arpia... Välillä olen laittanut korvalaput korvilleni ja soitattanut niin kovaan että alkaa sattumaan korviin, vain sen takia että huomioni kiinnittyisi johonkin muuhun kuin arpiin. Yritän hiljentää ajatukseni, ja musiikin huudattaminen niin kovaa että se käy melkein sietämättömäksi on ainoa mikä tähän asti on toiminut jotenkin....
Tässä olen pari päivää aika ajoin katsellut itseäni peilistä ja inhoan sitä mikä katsoo takaisin. Pöydälläni on valokuva minusta nuorena ja en voi kun ihmetellä mitä minusta on tullut....tuo iloinen pikku poika josta on tullut synkkiä ajatteleva, arpinen ja yksinäinen nuori mies....
Ette voi kuvitella kuinka paljon nämä arvet vievät itsetunnosta. Tuossa aamulla kun heräsin ja aloin tottakai taas miettimään arpiani niin oli lähellä että en murtunut lopullisesti...tuli harvinaisen paha olo ja aloin ajattelemaan että helvetti, minä olen jo niin kuvottava arpieni kanssa että jos viiltelisi vielä lisää ja pistäisin kaiken ihan paskaksi....viiltäisikö sisäreidet oikein kunnolla kun olen jo nyt niin ällö, mitä haittaa siitä enää on jos viiltäisi...en keksi paljoa perusteluita miksi en alkaisi viiltämään, se voisi antaa helpotusta taas pitkästä aikaa. Olo on jo nyt niin tukala enkä löydä apua enään mistään, kukaan ei kuule eikä ketään kiinnosta.
Tämä viikko on ollut ankeaa aikaa enkä tiedä kauan enään kestän tätä. Päivästä toiseen vain samaa olemista, yksinäisyyttä ja masennusta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu...Olen itsekin viillellyt itseäni...
Mulla on aina oollut huono itsetunto...
vihasin niin paljon itseäni,että tein naamaan viiltoja...
Että sen verran näkyvällä paikalla...Mulla on myös jaloissa ja käsissä...
Toki se oli minun oma vikani,sen kanssa on elettävä...
Tiedän myös miltä tuntuu vihata omaa peilikuvaa,vihata itseään,silloin ajattelee,ettei millään ole väliä,vaikka viiltelisi itsensä täyteen!!
Mutta älä tee sitä!Vaikka nyt tuntuu siltä,että ei ole mitään väliä...
Yritä jaksaa...Ja älä kuuntele musiikkia niin lujalla :(...myöhemmin kaduttaisi se,että on kuuro :(
mä en häpeä mun arpia. tiiän että ne ällöttää monia ja ällöttää ne muakin (inhoon koskea niihin). mut ihmisissä on paljon muutakin ällöttävää esim varpaat, kynnet, karvat, finnit, hajut.. hyhhyh.
mua ei haittas jos mun poikaystävällä ois arpia vaikka missä. koska sillon ei tarttis harmitella omiakaan.. ois jotain yhteistä salaista.
älä sure älä sure älä sure tule meille syömään jäätelöä
mä en häpeä mun arpia. tiiän että ne ällöttää monia ja ällöttää ne muakin (inhoon koskea niihin).
Ihmisten pitäisi rakastaa itseään ehdoitta, antaa itsellensä virheet anteeksi ja kyetä ajattelemaan: "minä olen tarpeeksi hyvä ja kelpaan sellaisena kuin olen". Ihmisen pitäisi olla itsensä paras ystävä.Se on hankala taito ja hirvittää huomata miten paljon ihmisen yleensä vihaavat ja arvostelevat itseänsä. Monet ongelmat saa tästä alkunsa.
Mikä on sinut saanut tähän asti kuitenkin jaksamaan? Aika rankalta kuulostaa kuitenkin. Kysyn vain tätä siksi kun itselläni on vaikeaa ja mietin yhtälailla, että kuinka kauan ihminen ylipäätään jaksaa tätä kaikkea.
Käytätkö muuten mitään lääkkeitä tai käytkö missään keskustelemassa asiasta? Muistelisin, että aiemmissa kirjoituksissa oli jotain tästä ja vastaus olisi ei. Nyt vain väsyttää liikaa, etten jaksa lukea noita vanhoja läpi.
Aika rankalta kuulostaa kuitenkin
Kyllä se on siinä mielessä rankkaa, että on tosi hankala elää jos on jatkuvasti paha olo, ahdistaa ja ajatukset kiertää samaa rataa.
Nuo arvet eivät ole kovin iso ongelma eikä suinkaan ylitsepääsemötön asia, mutta nämä henkiset ongelmat voi ollakin jos apua ei niihin saada.
Alkuperäinen on ollut ennenkin masentunut, lisäksi yksinäisyyttä ja kenties huono itsetunto.
Nämä jutut on varmaan edesauttaneet tilanteen kehittymistä tuollaiseksi. Joku toinen ihminen, jolla olisi hyvä itsetunto ja mielenterveys selviäisi aivan varmasti tuollaisesta asiasta helposti.
Masennus ja ahdistus voivat perinnöllisiä ja joillakin ihmisillä voi olla erittäin paha olo vaikka siihen ei olisi selvää syytäkään.
Kyllä minua tämä tilanne surettaa, kun jollain ihmisellä on noin huono olo. Toivon kovasti että alkuperäinen nyt hakisi apua itsellensä. Vaikka nyt tuntuisi kuinka toivottomalta, niin ei missään tapauksessa saa luovuttaa, hoitoa hakematta. Olen ihan vakuuttunut siitä että alkuperäisellä on vielä hyvä elämä edessä, kunhan nämä henkiset ongelmat saadaan voitettua!
"Mikä on sinut saanut tähän asti kuitenkin jaksamaan?"
Äidin ja pikkusiskon takia on pakko kestää. Minulla ei ole elämässä mitään omia henkilökohtaisia asioita jotka pitäisivät minut menossa mukana kuten koulu, työ, harrasteet....ei ole mitään. Minä vain olen olemassa äidin ja pikkusiskon vuoksi.
"Käytätkö muuten mitään lääkkeitä tai käytkö missään keskustelemassa asiasta?"
Olen käynyt psykologilla juttelemassa muutaman vuoden ajan ja siitä ei ole ollut yhtään mitään apua. Ei sitten yhtikäs mitään... enemmänkin vain ongelmia tullut. Kerran erehdyin luottamaan liikaa ja kerroin vähän vakavamman jutun psykologilleni niin päädyin samantien sairaalaan. He soittivat ambulanssin samantien paikalle ja heittivät sairaalaan kahdeksi viikoksi. Siellä he huomasivat että olivat väärässä tapauksessani ja olivat ylireagoineet (myönsivät itse) ja laskivat ulos. Sen jälkeen en ole enää kertonut mitään vakavampia juttuja psykologilleni, vaikka haluaisinkin. Psykologilla käyn nykyään vain muodollisuus syistä, en haluaisin enään mennä kun en pidä ja luota psykologiini. Tässä kerran sanoin hänelle että jos en enää tulisi vastaanotolle niin hän alkoi heti listaamaan kaikkea huonoa mitä käy jos en tule....Eli käyn vain siksi kun käyn, ei sieltä mitään apua löydy.
Lääkkeitä olen joskus pari vuotta sitten syönyt eikä niistäkään ollut mitään apua. En tuntenut/huomannut mitään eroja olemuksessani. Ainoastaan silloin kun lopetin niin pari päivää oli pahoinvointia ja kuiva suu, mutta siinä se.
"Alkuperäinen on ollut ennenkin masentunut, lisäksi yksinäisyyttä ja kenties huono itsetunto."
Yksinäisyys on se asia mistä suurin osa pahoinvoinnistani juurtaa. Yksinäisyys on johtanut masennukseen ja yliajatteluun ja huonoon itsetuntoon.
Kun kukaan ei halua olla kanssani eikä kukaan ole ikinä hyväksynyt niin tähän sitä on lopulta tullut. Ei ole seuraa joiden kanssa viettää aikaa... Netistä olen välillä yrittänyt löytää kavereita ja ne useimmissa tapauksissa hyytyvät pariin viestiin, kuten juuri nyt loppui taas yksi sellainen "ystävyys". Ja ne jotka jaksavat kirjoitella pidempään haluavat pitää kaveri suhteen vain ruudun ääressä jutusteluun. Itse en halua sosialisoida tietokoneen välityksellä, tarvitsen oikeita läheisiä joita voi tavata ihan livenä ja viettää aikaa keskenään.
Tuo tilanne on päässyt sinulla menemään ihan kohtuuttomaksi! Yksinäisyys, heikko itsetunto ym on aiheuttanut sen, että tuollainen melko pieni (usko tai älä) asia on riistäytynyt käsistä ja saanut valtavat mittasuhteet mielessäsi.
Olet terve nuori mies! Sulla ei ole (ilmeisesti) mitään vakavia sairauksia tai vaivoja jotka tekisi sun elämästä hankalaa. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja useimpien kehossa on puutteita tai kauneusvirheitä. Nyt alat elämään ja pyrit lopettamaan tuollaisen miettimisen. Tuo ei ole ollenkaan niin paha juttu kuin ajattelet. Jos löytäsin itselleni hyvän kumppanin en taatusti katsoisi tuollaisia jälkiä mitenkään negatiivisesti. Sulla on varmasti monia syitä olla elämääsi tyytyväinen. Tuollaiset arvet eivät oikeasti ole vakava juttu eikä kaada maailmaa.
viiltäisikö sisäreidet oikein kunnolla kun olen jo nyt niin ällö, mitä haittaa siitä enää on jos viiltäisi
Kuule nyt ajattelet järkevästi, etkä tee mitään itsellesi.
Jos et pysty tästä tilanteesta nousemaan niin hae apua itsellesi. Voi olla mahdollista, että sulle on tullut masennus tms joka vaatii hoitoa.
Nyt nopeasti lääkäriin jos olo tuntuu aivan sietämättömältä! Jostain on päästävä alkuun ja noita tuntemuksia ja tunteita voi myöhemmin selvitellä terapiassa.
Ihmiset kokevat elämässä vakavia sairauksia, menetyksiä ja vammautumisia ym, kukaan meistä ei selviä täysin ongelmitta. Olen nähnyt ihmisillä valtavia leikkausarpia esim sydänleikkauksen jälkeen kun on avattu rinta ja otettu suonia jaloista ym. Näitä tälläisiä haittoja on tosi paljon.
Joku vanhempi ihminen, jolla olisi sinua enemmän elämänkokemusta myös vaikeista asioista, ei varmasti miettisi tuollaista haittaa noin paljon jos ylipäätänsä ollenkaan.
Ymmärrän hyvin että sinulla on paha olla, mutta tuo ongelma ei tosiaankaan ole sellainen että kannattaisi luovuttaa! Kumpa sinut nyt jotenkin saataisiin nostettua tuosta olotilasta. Minusta näyttää että nyt tarvittaisiin ulkopuolistakin apua!
"Sulla on varmasti monia syitä olla elämääsi tyytyväinen."
Itseasiassa ei muuten ole.... en keksi mitään hyvää omassa elämässäni. En koe tyydytystä mistään.