Tositapahtumiin perustuva ihmeellinen ihme-kertomus eli
THE LEGEND OF THE JÖSSES
Eräänä kauniina päivänä ystävämme Jösses oli auttamassa erästä kaveriaan kalastamisessa. Ensin ei kalaa näyttänyt lainkaan tulevan, mutta sittenpä Jösses sanoi, että:
”Pershana! Me halutaan nyt kalaa!” Ja tuskin mies oli sen sanonut, kun veden pinnalla alkoi polskutella koko joukko sinttejä, oli siinä muutama haukikin mukana.
”Veneesheen, veneesheen!” Jösses huusi ja äkkiä vedestä hyppäsi tuhatpäinen parvi kaloja ilmaan. Ne kaikki syöksyivät Jösseksen kaverin veneeseen, ja äkkiäkös oli koko vene ääriään myöten täynnä kalaa.
”Kiitti, Jösses kuomaseni, kiitti!” Jösseksen kaveri sanoi. ”Nyt ei tarvii nälkää nähdä perheen kanssa, ei ei! Miten sä muuten teet noi kaikki kummat jutut, mitä sä tapaat tehä?”
”No, miun faija vähä auttaa...” Jösses sanoi ja yritti vaatimattomalta näyttää. ”En mie niitä ite tee... Ja kuule, se on muuten siunki faijas se!”
”Ai että sama faija ois meillä?” Jösseksen kaveri kummasteli. ”Niin että veljeksiä vai ollaan? No johan oli... Siitä minä vaan en tykkää, että nyt joudutaan monta kuukautta vaan kalaa syömään, kun sä tätä näin paljo annoit.”
”No ei hättää, ei hättää!” huusi Jösses iloisesti. Ja silloin vedestä syöksyi veneeseen vielä samanmoinen joukko eväkkäitä.
”Mitäs sä Jösses ny!” Jösseksen kaveri ihmetteli. ”Enhän mä enää nyt näitä kaloi...”
Mutta silloin vene alkoi kalojen painosta upota.
”Jösses, älä ny hei viitti!” kaveri huusi. Mutta silloin hän huomasi leijuvansa ilmassa.
”Alakazam! En banan!” Jösses lateli taikasanoja ja sai sekä itsensä että kaverinsa leijumaan ilmassa veden yläpuolella.
”Nyt rantaan!” hän huusi. Miekkoset leijuivat maata kohti ja laskeutuivat rantahiekalle. Kun he olivat turvallisesti maissa, Jösseksen kaveri alkoi mesota.
”Ny sä tuhosit mun veneen!” hän huusi.
”No ei hättää, ei hättää!” Jösses hihkaisi. ”Kun sie menet rantaan seuraavan kerran, löydät sielt uuden veneen, joka on hianompi kuin entinen. Ja kun sie nyt meet kotiin, niin löydät sielt sen kalasaaliin joka meil oli veneessä ja sen lisäks siel on leipää sata kolmesataa kiloo ja lauantaimakkaraa pari tonnii. Nii ettei vaan kalaa tarvii syödä, kato!”
”No kiitti, Jösses, kiitti!” Jösseksen kaveri ilahtui ja nyökytteli päätään. ”Mun pitääkin nyt tästä lähtee. Mutta kuule, sä voisit mennä kattoon sitä sun toista kaverias, joka asuu tos ihan vähän matkan pääs! Se on nääs kuollu!”
”No mie meen, mie meen!” Jösses sanoi. ”Ja kuule, siit miun faijasta viel: mie oon sen kanssa ikkään kuin telepaattisessa yhteydessä. Ja sieki voisit olla, jos oikeen kuuntelisit sisinpääs! Et sie ihmeitä voi tehä, mut miun faija on tehny meirät kaikki ja siihen voi olla yhteydess!”
Jösseksen kaveri ei kuitenkaan enää kuunnellut, sillä hän ajatteli kotona odottavaa kalakasaa ja kahta tonnia lauantaimakkaraa. Hieman harmistuneena Jösses lähti köpöttelemään kohti toisen kaverinsa kotia.
Kun Jösses saapui kaveri kakkosen talolle, hän löysi kaverinsa mätänevän ruumiin tämän pihalta.
”Voi helvana! Eihän tuommosta voi kattoo! Sehä on iha vihree!” Jösses päivitteli. ”Faija hei, annas mulle vähän powerii nii mie herätän ton henkiin tosta haisemasta! No okei, mie tierän että toi on jo kuudes jonk mie herätän täll viikol, mut se onki mun frendi, hei!”
Jösses tunsi henkiinherätysvoiman valuvan ruumiiseensa kuin lämpimän maidon (täysmaidon siis, ei siihen aikaan ollut kevyttä tai rasvatonta).
”Nouskaa, nouskaa jo! Nouskaa, nouskaa jo!” Jösses manasi ja lauloi yrittäen matkia Laulu-miehiä.
Ja katso ihmettä! Jösseksen kaveri avasi ensin toisen silmänsä, sitten toisen, ja nousi lopulta istualleen.
”Voi! Olen luullakseni nukahtanut vallan sopimattomaan paikkaan!” sanoi kaveri vielä hieman sekavana.
”Ei, ei! Sie kuolit!” Jösses hihkaisi ylpeästi.
”Te siis olette kutsunut minut takaisin tuonesta?” hämmästeli kaveri.
”Juu juu! Semmonen veitikka mie oon!”
”Jaa jaa. No, olette te kyllä aikamoinen, täytyy myöntää! Mutta kuinka te sen teitte, ystäväni?”
”No, faija vähä avittaa mua näiss hommissa!”
”Jaa jaa. No, mahtanee teillä olla aikamoinen isähenkilö!”
”No on juu! Ja se on muuten sunkin isäs!”
”Minun? Mutta... Mutta kuinka asia nyt niin on?” kummasteli Jösseksen kaveri.
”No kato,” Jösses alkoi selittää, ”mehän ollaan vaan kaks hahmoa yhess ihme stoorissa, joka lähetettiin tonne Suomi24:n sivuille. Ja meiän faija on se äijä, joka kirjotti sen stooriin. Tajuutsä?”
”No, minun täytynee myöntää, että tämä asia on ehkä hieman liian vaikea minun käsityskyvylleni...”
”Älä ny! Täähä on ihan helppoo! Kato: ei nois mun ihmeissäkää ole mitää hämmästeltävää, kun ottaa huomioo, ett se mun faija on niinku tän paikan God! Se voi laittaa tänne tapahtumaan iha mitä tahansa!”
”Väitätte siis, ettemme me ole todellisia?” Jösseksen kaveri kysyi hieman närkästyneenä.
”No emmää sitä osaa sanoo”, Jösses sanoi hitaasti. ”Se riippuu kato vähä siitä, ett mitä ne ihmiset jotka lukee tän meiän viestin niin ajattelee tästä. Jos ne uskoo, että nää meiän jutut ja mun tekemät ihmeet on tapahtunu oikeesti siellä niiden maailmassa, ni sillon me tullaan todellisiks näille ihmisille, ikäänkuin. Kato, niil on siellä niiden maailmassa paljon tämmösiä samanlaisia stooreja, ja monet niistä tosiaan uskoo, ett niissä stooreissa kuvatut tapahtumat ois tapahtunu ihan oikeesti siellä niiden maailmassa. Aika hassuu, vai mitä?”
”Jos sallitte minun lausua mielipiteeni, niin minusta tässä ei ole mitään hassua!” Jösseksen kaveri huusi hieman hädissään. ”Tässä pelataan nyt meidän kahden olemassaololla!”
”No ei hättää, ei hättää!” Jösses nauroi – kaverin ahdistus näytti huvittavan häntä. ”Eiköhän ne siellä tuu uskomaan, ett tää meiän stoori on totta. On ne kuule paljo tyhmempiäki juttuja uskonu siellä, nääs!”
Jösseksen kaveri oli hetken vaiti. Hän näytti miettivän.
”Nuo asiat, joista te olette kuluneina hetkinä kertoneet minulle, ovat – täytyy myöntää – äärettömän mielenkiintoisia,” hän sanoi viimein. ”Mieltäni askarruttaa vielä sellainen asia, että jos me olemme tosiaan – niin kuin te rohkenette väittää – vain osa jotain... kuinka sen sanoisi... osa jotain korkeamman olennon kirjoittamaa tarinaa, niin ovatko nämä teidän mainitsemanne korkeammat olennotkin tällöin osa jotain suurempaa tarinaa, jonka on puolestaan kirjoittanut joku vielä korkeampi olento, tai – jos sallitte ilmaisun – korkeampi Jumala?”
”No jaa, sitä ei pidä mennä sanomaa”, Jösses mutisi. ”Jos näin on, ni sillon asian täytyy ainakin olla sillä mallilla, että siinä korkeemmassa maailmassa kirjotetut stoorit ei liity mitenkää siihen otukseen, joka sen korkeemman maailman on tehny (eli kirjottanu sen korkeemman maailman stoorin). Sehän ois naurettavaa! Niinku meiän tää juttu – ja vastaavat stoorit – ois muka kertomuksii jostain meitä kaksinkertaisesti korkeemmalla tasolla olevasta oliosta! Hah! Hehheh! Hah...”
”Anteeksi vain, ystävä rakas, mutta en ymmärrä teidän puheestanne halaistua sanaa!” Jösseksen kaveri huusi epätoivoissaan.
”No nii, ett kai ku oot tommonen hölmö zombi! Hahhaahaa!” Jösses melusi, mutta rauhoittui sitten. ”Ei kuule, ei se korkeempi maailma, jossa tän meidän tarinan kirjottaja asuu, niin ei se ole kenenkään kirjoittama! Ei kuule! Se on syntyny ihan iteksiin! Ei kato kukaan ois hei jaksanu kirjottaa semmosta skeidaa!”
Tässä vaiheessa Jösseksen kaverin kärsivällisyys loppui. Hän päästi tuhahduksen ja käveli pois Jösseksen luota, käveli taloonsa valmistamaan mustaa makkaraa.
Jösses naureskeli hetken kaverin pihalla, mutta ryhdistäytyi sitten ja lähti uusiin seikkailuihin.
THE END
(Tai itse asiassa Jösses EI lähtenyt uusiin seikkailuihin, sillä kun tämä viesti poistuu Suomi24:n sivuilta eikä kukaan enää muista Jössestä, Jösses lakkaa olemasta. Jösses on olemassa ainoastaan niiden päässä, jotka tätä viestiä lukevat. Aivan samoin Raamatun henkilöt ja Jumala asuvat ainoastaan uskovaisten sydämissä ja heidän päidensä sisällä. Mikään Jeesus tai Jösses ei tule maailmaan tuomionpäivänä tai herätä sinua kuolleista. Kun ihmiset kuolevat, kuolevat myös heidän päidensä sisällä asustavat Pikku-Jössekset ja Pikku-Jumalat)
THE LEGEND OF THE JÖSSES
Eräänä kauniina päivänä ystävämme Jösses oli auttamassa erästä kaveriaan kalastamisessa. Ensin ei kalaa näyttänyt lainkaan tulevan, mutta sittenpä Jösses sanoi, että:
”Pershana! Me halutaan nyt kalaa!” Ja tuskin mies oli sen sanonut, kun veden pinnalla alkoi polskutella koko joukko sinttejä, oli siinä muutama haukikin mukana.
”Veneesheen, veneesheen!” Jösses huusi ja äkkiä vedestä hyppäsi tuhatpäinen parvi kaloja ilmaan. Ne kaikki syöksyivät Jösseksen kaverin veneeseen, ja äkkiäkös oli koko vene ääriään myöten täynnä kalaa.
”Kiitti, Jösses kuomaseni, kiitti!” Jösseksen kaveri sanoi. ”Nyt ei tarvii nälkää nähdä perheen kanssa, ei ei! Miten sä muuten teet noi kaikki kummat jutut, mitä sä tapaat tehä?”
”No, miun faija vähä auttaa...” Jösses sanoi ja yritti vaatimattomalta näyttää. ”En mie niitä ite tee... Ja kuule, se on muuten siunki faijas se!”
”Ai että sama faija ois meillä?” Jösseksen kaveri kummasteli. ”Niin että veljeksiä vai ollaan? No johan oli... Siitä minä vaan en tykkää, että nyt joudutaan monta kuukautta vaan kalaa syömään, kun sä tätä näin paljo annoit.”
”No ei hättää, ei hättää!” huusi Jösses iloisesti. Ja silloin vedestä syöksyi veneeseen vielä samanmoinen joukko eväkkäitä.
”Mitäs sä Jösses ny!” Jösseksen kaveri ihmetteli. ”Enhän mä enää nyt näitä kaloi...”
Mutta silloin vene alkoi kalojen painosta upota.
”Jösses, älä ny hei viitti!” kaveri huusi. Mutta silloin hän huomasi leijuvansa ilmassa.
”Alakazam! En banan!” Jösses lateli taikasanoja ja sai sekä itsensä että kaverinsa leijumaan ilmassa veden yläpuolella.
”Nyt rantaan!” hän huusi. Miekkoset leijuivat maata kohti ja laskeutuivat rantahiekalle. Kun he olivat turvallisesti maissa, Jösseksen kaveri alkoi mesota.
”Ny sä tuhosit mun veneen!” hän huusi.
”No ei hättää, ei hättää!” Jösses hihkaisi. ”Kun sie menet rantaan seuraavan kerran, löydät sielt uuden veneen, joka on hianompi kuin entinen. Ja kun sie nyt meet kotiin, niin löydät sielt sen kalasaaliin joka meil oli veneessä ja sen lisäks siel on leipää sata kolmesataa kiloo ja lauantaimakkaraa pari tonnii. Nii ettei vaan kalaa tarvii syödä, kato!”
”No kiitti, Jösses, kiitti!” Jösseksen kaveri ilahtui ja nyökytteli päätään. ”Mun pitääkin nyt tästä lähtee. Mutta kuule, sä voisit mennä kattoon sitä sun toista kaverias, joka asuu tos ihan vähän matkan pääs! Se on nääs kuollu!”
”No mie meen, mie meen!” Jösses sanoi. ”Ja kuule, siit miun faijasta viel: mie oon sen kanssa ikkään kuin telepaattisessa yhteydessä. Ja sieki voisit olla, jos oikeen kuuntelisit sisinpääs! Et sie ihmeitä voi tehä, mut miun faija on tehny meirät kaikki ja siihen voi olla yhteydess!”
Jösseksen kaveri ei kuitenkaan enää kuunnellut, sillä hän ajatteli kotona odottavaa kalakasaa ja kahta tonnia lauantaimakkaraa. Hieman harmistuneena Jösses lähti köpöttelemään kohti toisen kaverinsa kotia.
Kun Jösses saapui kaveri kakkosen talolle, hän löysi kaverinsa mätänevän ruumiin tämän pihalta.
”Voi helvana! Eihän tuommosta voi kattoo! Sehä on iha vihree!” Jösses päivitteli. ”Faija hei, annas mulle vähän powerii nii mie herätän ton henkiin tosta haisemasta! No okei, mie tierän että toi on jo kuudes jonk mie herätän täll viikol, mut se onki mun frendi, hei!”
Jösses tunsi henkiinherätysvoiman valuvan ruumiiseensa kuin lämpimän maidon (täysmaidon siis, ei siihen aikaan ollut kevyttä tai rasvatonta).
”Nouskaa, nouskaa jo! Nouskaa, nouskaa jo!” Jösses manasi ja lauloi yrittäen matkia Laulu-miehiä.
Ja katso ihmettä! Jösseksen kaveri avasi ensin toisen silmänsä, sitten toisen, ja nousi lopulta istualleen.
”Voi! Olen luullakseni nukahtanut vallan sopimattomaan paikkaan!” sanoi kaveri vielä hieman sekavana.
”Ei, ei! Sie kuolit!” Jösses hihkaisi ylpeästi.
”Te siis olette kutsunut minut takaisin tuonesta?” hämmästeli kaveri.
”Juu juu! Semmonen veitikka mie oon!”
”Jaa jaa. No, olette te kyllä aikamoinen, täytyy myöntää! Mutta kuinka te sen teitte, ystäväni?”
”No, faija vähä avittaa mua näiss hommissa!”
”Jaa jaa. No, mahtanee teillä olla aikamoinen isähenkilö!”
”No on juu! Ja se on muuten sunkin isäs!”
”Minun? Mutta... Mutta kuinka asia nyt niin on?” kummasteli Jösseksen kaveri.
”No kato,” Jösses alkoi selittää, ”mehän ollaan vaan kaks hahmoa yhess ihme stoorissa, joka lähetettiin tonne Suomi24:n sivuille. Ja meiän faija on se äijä, joka kirjotti sen stooriin. Tajuutsä?”
”No, minun täytynee myöntää, että tämä asia on ehkä hieman liian vaikea minun käsityskyvylleni...”
”Älä ny! Täähä on ihan helppoo! Kato: ei nois mun ihmeissäkää ole mitää hämmästeltävää, kun ottaa huomioo, ett se mun faija on niinku tän paikan God! Se voi laittaa tänne tapahtumaan iha mitä tahansa!”
”Väitätte siis, ettemme me ole todellisia?” Jösseksen kaveri kysyi hieman närkästyneenä.
”No emmää sitä osaa sanoo”, Jösses sanoi hitaasti. ”Se riippuu kato vähä siitä, ett mitä ne ihmiset jotka lukee tän meiän viestin niin ajattelee tästä. Jos ne uskoo, että nää meiän jutut ja mun tekemät ihmeet on tapahtunu oikeesti siellä niiden maailmassa, ni sillon me tullaan todellisiks näille ihmisille, ikäänkuin. Kato, niil on siellä niiden maailmassa paljon tämmösiä samanlaisia stooreja, ja monet niistä tosiaan uskoo, ett niissä stooreissa kuvatut tapahtumat ois tapahtunu ihan oikeesti siellä niiden maailmassa. Aika hassuu, vai mitä?”
”Jos sallitte minun lausua mielipiteeni, niin minusta tässä ei ole mitään hassua!” Jösseksen kaveri huusi hieman hädissään. ”Tässä pelataan nyt meidän kahden olemassaololla!”
”No ei hättää, ei hättää!” Jösses nauroi – kaverin ahdistus näytti huvittavan häntä. ”Eiköhän ne siellä tuu uskomaan, ett tää meiän stoori on totta. On ne kuule paljo tyhmempiäki juttuja uskonu siellä, nääs!”
Jösseksen kaveri oli hetken vaiti. Hän näytti miettivän.
”Nuo asiat, joista te olette kuluneina hetkinä kertoneet minulle, ovat – täytyy myöntää – äärettömän mielenkiintoisia,” hän sanoi viimein. ”Mieltäni askarruttaa vielä sellainen asia, että jos me olemme tosiaan – niin kuin te rohkenette väittää – vain osa jotain... kuinka sen sanoisi... osa jotain korkeamman olennon kirjoittamaa tarinaa, niin ovatko nämä teidän mainitsemanne korkeammat olennotkin tällöin osa jotain suurempaa tarinaa, jonka on puolestaan kirjoittanut joku vielä korkeampi olento, tai – jos sallitte ilmaisun – korkeampi Jumala?”
”No jaa, sitä ei pidä mennä sanomaa”, Jösses mutisi. ”Jos näin on, ni sillon asian täytyy ainakin olla sillä mallilla, että siinä korkeemmassa maailmassa kirjotetut stoorit ei liity mitenkää siihen otukseen, joka sen korkeemman maailman on tehny (eli kirjottanu sen korkeemman maailman stoorin). Sehän ois naurettavaa! Niinku meiän tää juttu – ja vastaavat stoorit – ois muka kertomuksii jostain meitä kaksinkertaisesti korkeemmalla tasolla olevasta oliosta! Hah! Hehheh! Hah...”
”Anteeksi vain, ystävä rakas, mutta en ymmärrä teidän puheestanne halaistua sanaa!” Jösseksen kaveri huusi epätoivoissaan.
”No nii, ett kai ku oot tommonen hölmö zombi! Hahhaahaa!” Jösses melusi, mutta rauhoittui sitten. ”Ei kuule, ei se korkeempi maailma, jossa tän meidän tarinan kirjottaja asuu, niin ei se ole kenenkään kirjoittama! Ei kuule! Se on syntyny ihan iteksiin! Ei kato kukaan ois hei jaksanu kirjottaa semmosta skeidaa!”
Tässä vaiheessa Jösseksen kaverin kärsivällisyys loppui. Hän päästi tuhahduksen ja käveli pois Jösseksen luota, käveli taloonsa valmistamaan mustaa makkaraa.
Jösses naureskeli hetken kaverin pihalla, mutta ryhdistäytyi sitten ja lähti uusiin seikkailuihin.
THE END
(Tai itse asiassa Jösses EI lähtenyt uusiin seikkailuihin, sillä kun tämä viesti poistuu Suomi24:n sivuilta eikä kukaan enää muista Jössestä, Jösses lakkaa olemasta. Jösses on olemassa ainoastaan niiden päässä, jotka tätä viestiä lukevat. Aivan samoin Raamatun henkilöt ja Jumala asuvat ainoastaan uskovaisten sydämissä ja heidän päidensä sisällä. Mikään Jeesus tai Jösses ei tule maailmaan tuomionpäivänä tai herätä sinua kuolleista. Kun ihmiset kuolevat, kuolevat myös heidän päidensä sisällä asustavat Pikku-Jössekset ja Pikku-Jumalat)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tarkemmin ottaen hauska ja mietityttävä. Ydin on oikeestaan tässä: ”mehän ollaan vaan kaks hahmoa yhess ihme stoorissa, ja meiän faija on se äijä, joka kirjotti sen stooriin. Tajuutsä?”
Miten tuota nyt kuvailisi, nokkela, oivaltava. Tuo toimi että jutun todellisuus ja pointti paljastui vasta aika lopussa. Viimeisen pitkän kappaleen spekulointi toi aika lailla mieleen Matrixin, varsinkin M2:n.
Endin jälkeisen osan olisi voinut jättää pois. Jokainen pohtikoon itse.
Myönnetään, endin jälkeinen osa olisi pitänyt jättää pois. Laitoin tämän jutun ensin näiden Suomi24:n sivujen kohtaan Uskonto, ja keksin sitten liittää sen tännekin.
Sivustojen tässä osassa jutuilla on kuitenkin hieman eri tarkoitus kuin kohdassa Uskonto. Liittäessäni viestiä tänne minun olisi pitänyt muistaa poistaa endin jälkeinen osuus.
Totta puhut, totta puhut.
Tämä alkaa loistavasti. Nauroin paljon - jutun edetessä ote ei katoa, mutta pehmenee liikaa; kieli poskella -meiningin läpi alkaa paistaa "tarinan opetus" aivan liian ilmiselvänä (jo pitkälti ennen THE END:iä) - minä en juurikaan pidä opettavaisista tarinoista; tarkoitan sormella osoittelevan opettavaisista. Olisi ollut huomattavasi parempi antaa ihmisten vetää omia johtopäätöksiään - tässä on nyt liikaa julistamista. Ja se The Endin jälkeinen mössötys on jo melkein rikollinen tyylirikko.
Sääli - tämä oli muuten niin loistava, jutun potentiaali ääretön; oikein ajatusta ja kaikkea.
Keskinkertainen teksti. Jessestä olisi voitu käyttää parempaakin nimeä kuin jösses. On totta, että ihmiset ovat tyhmiä, eivätkä ymmärrä uskonnon valheellisuutta, mutta kun sitä kakarasta asti pakkosyötetään niin siihen ajatukseen tottuu ja sen kieltäminen on vaikeaa. On hienoa, että sentään joku muukin on oivaltanut miksei oikeasti kannata maksaa kirkollisveroa.