Olen 25-vuotias nainen. Lähes koko nuoruusikäni eli noin 12-23-vuotiaana minulla oli enemmän tai vähemmän häiriintynyt suhde vartalooni. Laihdutin lähes jatkuvasti, vaikka siihen ei TODELLAKAAN ollut mitään tarvetta, sillä painoni oli aina kaikkien käyrien alapuolella.
Nuoresta tytöstä saakka luin laihdutuskirjallisuutta, laskin kaloreita, liikuin enemmän kuin olisi ollut terveellistä ja söin minimaallisen vähän. Ei siis ihme että pysyin joskus vähän liiankin laihana. Vanhempani olivat ajoittain hyvin huolestuneita painostani. Vaikka ajatteluni oli ns. anorektaalista, mitään anoreksiaa minulle ei kuitenkaan koskaan puhjennut, ihme sinänsä.
Vasta pari vuotta sitten aloin miettiä asioita hieman eri näkökulmasta. Tajusin että olin tuhlannut suunnattomasti energiaa jatkuvaan ja liialliseen painon tarkkailuun. Kuvittelin aina olevani onnellisempi, jos olisin vielä vähän laihempi. Painonpudotuksen avulla en sitä tunnetta koskaan kuitenkaan saavuttanut. Lopetin viimein ikuisen laihuuden ihannoimisen ja parissa vuodessa painoni nousi 12 kiloa!
Nykyään olen suhteellisen tyytyväinen vartalooni. Olen 168 cm pitkä ja painan 63 kg (joidenkin mielestä ehkä liikaakin). Olen ylpeä naisellisista muodoistani: rintani ovat uhkeat ja vatsaakin on sopivasti. Miehiltä olen saanut ainoastaan positiivista palautetta.
Kaikki anoreksiaa sairastavat tai siihen taipuvaiset: elämä on liian lyhyt uhrattavaksi turhalle laihduttamiselle!!!!!! Hakeutukaa siis ajoissa ammattiauttajalle.
Nuoresta tytöstä saakka luin laihdutuskirjallisuutta, laskin kaloreita, liikuin enemmän kuin olisi ollut terveellistä ja söin minimaallisen vähän. Ei siis ihme että pysyin joskus vähän liiankin laihana. Vanhempani olivat ajoittain hyvin huolestuneita painostani. Vaikka ajatteluni oli ns. anorektaalista, mitään anoreksiaa minulle ei kuitenkaan koskaan puhjennut, ihme sinänsä.
Vasta pari vuotta sitten aloin miettiä asioita hieman eri näkökulmasta. Tajusin että olin tuhlannut suunnattomasti energiaa jatkuvaan ja liialliseen painon tarkkailuun. Kuvittelin aina olevani onnellisempi, jos olisin vielä vähän laihempi. Painonpudotuksen avulla en sitä tunnetta koskaan kuitenkaan saavuttanut. Lopetin viimein ikuisen laihuuden ihannoimisen ja parissa vuodessa painoni nousi 12 kiloa!
Nykyään olen suhteellisen tyytyväinen vartalooni. Olen 168 cm pitkä ja painan 63 kg (joidenkin mielestä ehkä liikaakin). Olen ylpeä naisellisista muodoistani: rintani ovat uhkeat ja vatsaakin on sopivasti. Miehiltä olen saanut ainoastaan positiivista palautetta.
Kaikki anoreksiaa sairastavat tai siihen taipuvaiset: elämä on liian lyhyt uhrattavaksi turhalle laihduttamiselle!!!!!! Hakeutukaa siis ajoissa ammattiauttajalle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lämmin halaus sinulle,olet ansainnut sen ja paljon muutakin.Liian moni,aivan liian moni nuori tyttö/nainen kärsii syömishäiriöstä.Maailmassa pitäisi tapahtua paljon suuria muutoksia,niin yksilö kuin yleiselläkin tasolla.Syömishäiriö on sairaus,seurausta tästä sairaasta maailmasta!Ajattelen jopa että,hän ken sairastuu siihen,on ensin terve tässä sairaassa maailmassa,mutta jouduttuaan näkemään ja kokemaan kaiken kauheuden ja julmuuden täällä,ei kestä sitä.Tämä yhdenlainen ajatus ja näkemys.Voi hyvin!
Musta ainakin tuntui ja tuntuu vieläkin, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi lihoamiselle..
Siksi en pysty ajattelemaan, että anoreksiasta ja sh:ta muutenkin
olisi jotain haittaa.
Silti tunnustan elämän eläväksi helvetiksi ja tekisin mitä vain päästäkseni tästä oksentamisesta ja paskasta eroon.
Asioilla on kaksi hyvin hyvin vittumaista puolta.
Hoitoon kaikki!