Oli hankala valita mihin kategoriaan tämän viestin kirjoittaisi. Seuraa itsesäälivää ajatusvirtaa...
Huomasin äskettäin, etten ole koskaan varsinaisesti tuntenut kuuluvani mihinkään yhteisöön. En osaa ylläpitää ihmissuhteita enkä aloittaa uusia. En tarraudu mihinkään kiinni vain vaihtelen kiinnostuksen kohteitani jatkuvasti. Harrastuksia minulla on vaikka kuinka paljon erilaisia, mutta kaikkia niitä yhdistää, että niitä voi harrastaa yksin tai avoimissa tilaisuuksissa, joissa ei tarvitse muodostaa ihmissuhteita ylläpitääkseni harrastusta.
Innostun jostain käyttäen siihen kaiken vapaa-aikani kuukauden tai muutaman ajan ja sitten innostun jostain muusta unohtaen vanhan harrastepiirin tuttavuudet. Teen sitä mistä nautin enkä yleensä nauti sosiaalisesta kanssakäymistä, vaikka pidänkin sitä tärkeänä.
Pohdiskelen kaiken hyöty/haitta suhteita, miten paljon aikaa kuluu tiettyyn aktiviteettiin, minkälaisia lyhyen ja pitkän tähtäimen hyötyjä ja haittoja saan siitä. Ja tämä pätee myös sosiaalisiin suhteisiini. Lopulta elän apatiassa enkä vain jaksa välittää.
Eräs tuttu vuosia sitten ihmetteli, että enkö nauti rennosta jutustelemisesta ja ihan vain kavereiden kanssa hengailusta. Totta puhuakseni en osaa jutella rennosti tai vain hengailla kavereiden kanssa. Jos en tunne saavani jotain irti keskustelusta niin en yleensä jaksa kiinnostua siitä. Ja vaikka yritän teeskennellä olevani ihmisten asioista kiinnostunut niin saan sen vaikutelman, että monet näkevät tuosta liian helposti läpi ja jutustelusta tulee varsin epäluonnollista.
Uskonnosta, filosofiasta, psykologiasta, maailman politiikasta ja ihmisen psyykestä on tietysti mielenkiintoista keskustella asiapiiriä tuntevien henkilöiden kanssa, mutta jotenkin kaikki muu tuntuu triviaalilta ja merkityksettömältä. Monettako kertaa juttelen työkaverieni kanssa säästä, kun kukaan ei keksi mitään mielekkäämpää sanottavaa?
Minulla ei ole kenellekään mitään asiaa. Sanottavaa pitää yrittää keksiä, koska hiljaisuus on täytettävä ja itsestä pitäisi antaa positiivinen mielikuva, mutta se ei tule luonnostaan. Toisaalta nämä tuntuvat aivan kuin ulkopuoleltani saatavilta säännöiltä, joita pitää noudattaa yhteiskunnassa pärjätäkseen, se ei tule luonnollisesti.
Jos joku jaksoi tähän asti lukea niin ei varmasti ylläty, kun kerron, ettei minulla ole ollut myöskään tyttöystävää enkä ole kertaakaan harrastanut seksiä. Asiaan suhtaudun kaksijakoisesti. Toisaalta haluan kyllä kokea tuon, mutta toisaalta tiedostan miten suuren osan vapaa-ajastani suhteen ylläpito veisi ja omista mukavuuksista joutuisi luopumaan. Tykkään ajatella itseäni realistiksi, kun pohdin, että luonteellani en varmaan kumppanuutta tai seksuaalista läheisyyttä tule tuntemaan, mutta puhdasta pessimismiähän tuo on.
Tästä kaikeasta huolimatta suurimman osan ajasta miellän itseni suhteellisen onnelliseksi. Kun innostun jostain niin aikaa ei tällaisille pohdinnoille jää vaan keskityn tosiaan siitä aktiviteetista nauttimaan. Välillä sitten tulee luppohetkiä, jolloin todellisuus iskee ja mielentila käväisee lähellä ehkä masennukseksikin kuvailtavaa itsesääliä.
Olen saanut sen vaikutelman, että monelle kaltaiselleni netti ja anonyymit ihmissuhteet ovat tarjonneet korvikkeen tosimaailmalle. Eipä toimi minun kohdallani. Olen massiivimoninpelejä pelaillut ja käytän erilaisia ryhmäpohjaisia sekä muunlaisia pikaviestimiä ja kaikkialla minulla on aivan samat ongelmat. Käyttäydyn netissä aivan samalla tavalla kuin tosielämässä. Keskusteltua tulee, kun siihen on jotain konkreettista tarvetta tai fiilis, että nyt pitäisi saada jotain sosiaalista aikaiseksi. Pelailen / jutustelen ihmisten kanssa enemmän tai vähemmän, innostus lopahtaa ja unohdan miltei saman tien tyypit, joiden kanssa olen tavalla tai toisella viettänyt kymmeniä tunteja aikaa yli kuukausienkin aikavälillä.
Hiukan itseäni toistaen pitää korostaa, että jostain kunnolla innostuessani en tunne itseäni yksinäiseksi, en ajattele asiaa. Mutta monesti tuntuu, että minusta puuttuu jotain, kun en kykene siihen mikä valtaosalta ihmisiä sujuu täysin luonnollisesti ja vaistonvaraisesti.
Välillä tietysti innostun sosiaalisuudesta. Tällöin yleensä etsiskelen neuvoja netistä, yritän jutustella niitä näitä ja välillä käyn ihan luonnollisiakin keskusteluja satunnaisten ihmisten tai tuttujen kanssa. Tämäkin innostus vaan menee aina ohi tai totean, että en löydä tarpeeksi yksityiskohtaista "säännöstöä" sosiaaliseen kanssakäymiseen; kaikki pelimiesten iskuvinkitkin olettavat tietyn pohjatason sosiaalisessa osaamisessa vaikka mainostavat voivansa kenelle tahansa opettaa "taidettansa".
Mikäli joku haluaa tyrkyttää vastaukseksi uskontoa niin voin saman tien kertoa olevani hiukan ateismiin päin kallellaan oleva agnostikko joka epäilee kaikkia ja kaikkea (ainakin teoriassa) enkä näe minkään uskonnon tarjoavan tarpeeksi hyötyä aiheuttamiinsa haittoihin nähden (ainakaan omalla kohdallani).
Kirjoituksen pointti? En rehellisesti sanoen tiedä.
Huomasin äskettäin, etten ole koskaan varsinaisesti tuntenut kuuluvani mihinkään yhteisöön. En osaa ylläpitää ihmissuhteita enkä aloittaa uusia. En tarraudu mihinkään kiinni vain vaihtelen kiinnostuksen kohteitani jatkuvasti. Harrastuksia minulla on vaikka kuinka paljon erilaisia, mutta kaikkia niitä yhdistää, että niitä voi harrastaa yksin tai avoimissa tilaisuuksissa, joissa ei tarvitse muodostaa ihmissuhteita ylläpitääkseni harrastusta.
Innostun jostain käyttäen siihen kaiken vapaa-aikani kuukauden tai muutaman ajan ja sitten innostun jostain muusta unohtaen vanhan harrastepiirin tuttavuudet. Teen sitä mistä nautin enkä yleensä nauti sosiaalisesta kanssakäymistä, vaikka pidänkin sitä tärkeänä.
Pohdiskelen kaiken hyöty/haitta suhteita, miten paljon aikaa kuluu tiettyyn aktiviteettiin, minkälaisia lyhyen ja pitkän tähtäimen hyötyjä ja haittoja saan siitä. Ja tämä pätee myös sosiaalisiin suhteisiini. Lopulta elän apatiassa enkä vain jaksa välittää.
Eräs tuttu vuosia sitten ihmetteli, että enkö nauti rennosta jutustelemisesta ja ihan vain kavereiden kanssa hengailusta. Totta puhuakseni en osaa jutella rennosti tai vain hengailla kavereiden kanssa. Jos en tunne saavani jotain irti keskustelusta niin en yleensä jaksa kiinnostua siitä. Ja vaikka yritän teeskennellä olevani ihmisten asioista kiinnostunut niin saan sen vaikutelman, että monet näkevät tuosta liian helposti läpi ja jutustelusta tulee varsin epäluonnollista.
Uskonnosta, filosofiasta, psykologiasta, maailman politiikasta ja ihmisen psyykestä on tietysti mielenkiintoista keskustella asiapiiriä tuntevien henkilöiden kanssa, mutta jotenkin kaikki muu tuntuu triviaalilta ja merkityksettömältä. Monettako kertaa juttelen työkaverieni kanssa säästä, kun kukaan ei keksi mitään mielekkäämpää sanottavaa?
Minulla ei ole kenellekään mitään asiaa. Sanottavaa pitää yrittää keksiä, koska hiljaisuus on täytettävä ja itsestä pitäisi antaa positiivinen mielikuva, mutta se ei tule luonnostaan. Toisaalta nämä tuntuvat aivan kuin ulkopuoleltani saatavilta säännöiltä, joita pitää noudattaa yhteiskunnassa pärjätäkseen, se ei tule luonnollisesti.
Jos joku jaksoi tähän asti lukea niin ei varmasti ylläty, kun kerron, ettei minulla ole ollut myöskään tyttöystävää enkä ole kertaakaan harrastanut seksiä. Asiaan suhtaudun kaksijakoisesti. Toisaalta haluan kyllä kokea tuon, mutta toisaalta tiedostan miten suuren osan vapaa-ajastani suhteen ylläpito veisi ja omista mukavuuksista joutuisi luopumaan. Tykkään ajatella itseäni realistiksi, kun pohdin, että luonteellani en varmaan kumppanuutta tai seksuaalista läheisyyttä tule tuntemaan, mutta puhdasta pessimismiähän tuo on.
Tästä kaikeasta huolimatta suurimman osan ajasta miellän itseni suhteellisen onnelliseksi. Kun innostun jostain niin aikaa ei tällaisille pohdinnoille jää vaan keskityn tosiaan siitä aktiviteetista nauttimaan. Välillä sitten tulee luppohetkiä, jolloin todellisuus iskee ja mielentila käväisee lähellä ehkä masennukseksikin kuvailtavaa itsesääliä.
Olen saanut sen vaikutelman, että monelle kaltaiselleni netti ja anonyymit ihmissuhteet ovat tarjonneet korvikkeen tosimaailmalle. Eipä toimi minun kohdallani. Olen massiivimoninpelejä pelaillut ja käytän erilaisia ryhmäpohjaisia sekä muunlaisia pikaviestimiä ja kaikkialla minulla on aivan samat ongelmat. Käyttäydyn netissä aivan samalla tavalla kuin tosielämässä. Keskusteltua tulee, kun siihen on jotain konkreettista tarvetta tai fiilis, että nyt pitäisi saada jotain sosiaalista aikaiseksi. Pelailen / jutustelen ihmisten kanssa enemmän tai vähemmän, innostus lopahtaa ja unohdan miltei saman tien tyypit, joiden kanssa olen tavalla tai toisella viettänyt kymmeniä tunteja aikaa yli kuukausienkin aikavälillä.
Hiukan itseäni toistaen pitää korostaa, että jostain kunnolla innostuessani en tunne itseäni yksinäiseksi, en ajattele asiaa. Mutta monesti tuntuu, että minusta puuttuu jotain, kun en kykene siihen mikä valtaosalta ihmisiä sujuu täysin luonnollisesti ja vaistonvaraisesti.
Välillä tietysti innostun sosiaalisuudesta. Tällöin yleensä etsiskelen neuvoja netistä, yritän jutustella niitä näitä ja välillä käyn ihan luonnollisiakin keskusteluja satunnaisten ihmisten tai tuttujen kanssa. Tämäkin innostus vaan menee aina ohi tai totean, että en löydä tarpeeksi yksityiskohtaista "säännöstöä" sosiaaliseen kanssakäymiseen; kaikki pelimiesten iskuvinkitkin olettavat tietyn pohjatason sosiaalisessa osaamisessa vaikka mainostavat voivansa kenelle tahansa opettaa "taidettansa".
Mikäli joku haluaa tyrkyttää vastaukseksi uskontoa niin voin saman tien kertoa olevani hiukan ateismiin päin kallellaan oleva agnostikko joka epäilee kaikkia ja kaikkea (ainakin teoriassa) enkä näe minkään uskonnon tarjoavan tarpeeksi hyötyä aiheuttamiinsa haittoihin nähden (ainakaan omalla kohdallani).
Kirjoituksen pointti? En rehellisesti sanoen tiedä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kiinnostava teksti...
Itseltä kyllä small talk ja sosiaaliset koodit pääosin luonnistuu, muttei innosta. Olen aina mieltänyt small talkin vain johdatteluksi syvempiin ja kiinnostavampiin aiheisiin, mutta useammille se ei selvästikään sitä ole. Tai ne "kiinnostavammat aiheet" on sitten jotain pitkällistä iänikuisen arkisen työ/opiskelu/ihmissuhdevitutuksen vatvomista, eikä koskaan mitään kehittävää, mieltäavartavaa, innostavaa. On tympeää kuunnella valittamista jos mitään ei kuitenkaan aiota muuttaa. Kollektiivinen valittaminen, tv-ohjelmien analysointi ja juoruaminen on se ilmeisesti se yhteinen kokemus, mikä muita ihmisiä yhdistää.
Kuitenkin ihmissuhteita kaipaan, koska joskus ennen asiat olivat itsellekin yksinkertaisempia ja muistan kyllä, miten hienoa on jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden kanssa, tehdä yhdessä asioita ja joskus vain nauraa älyttömille jutuille. Ehkä ennenkin olin hieman "outo", mutta ilmeisesti vähemmässä määrin. Nuorempanakin oli kyllä niitä yksinäisiä hetkiä, minkä takia tunsin yksinäisyyden lisäksi hirveää huonommuutta, koska kaikkialta tulee painetta olla sosiaalinen.
Oon ehkä siinä sun kanssa samanlainen, että olen aika sisäänpäinkääntynyt ja "asiakeskeinen", mutta samalla jakaisin mielelläni niitä asioita muidenkin kanssa. Se jos joku tekee elämästä tuskallista.
No, on minulla yksi kaveri, joka on jollain tapaa samanhenkinen. Häntä ikävä kyllä näen aivan liian harvoin. Hänen olemassaolonsa lähinnä todistaa sen, etten pelkästään houraile omiani kun koen itseni erilaiseksi.
Jos lohduttaa, niin kyllä sellaistakin on käynyt, että aika sosiaalisesti rajoittunutkin(mieshenkilö) jostain onnistuu löytämään kumppanin. Mitään pelimiesvinkkejä nyt ei kannata lähteä kokeilemaan, harvoin onnistuu "sosiaalisesti normaaleiltakaan".
> Olen aina mieltänyt small talkin vain johdatteluksi syvempiin ja kiinnostavampiin aiheisiin
Näin sen itsekin miellän, tapa saavuttaa tietty tavoite (saada aikaa tietty tunnereaktio, syvempi keskustelu haluamastaan aiheesta, tai jotain muuta).
> Kuitenkin ihmissuhteita kaipaan, koska joskus ennen asiat olivat itsellekin yksinkertaisempia ja muistan kyllä, miten hienoa on jakaa ajatuksia ja kokemuksia muiden kanssa, tehdä yhdessä asioita ja joskus vain nauraa älyttömille jutuille
Totta. Kyllä minullakin on pieniä yksittäisiä hetkiä, jolloin olen nauttinut ihmisten seurassa olemisesta ja vapaasta jutustelusta. Tuntuu kuitenkin, että ne hetket ovat kaikki historiassa ja nykyään sitä käy aina vain harvenevassa määrin.
Välillä käyn bileissä ja tapaamisissa ja pääsenkin yleensä yleiseen fiilikseen mukaan, mikäli paikalla on jokin aktiviteetti johon keskittyä. Ryhmäpeleistä ja aktiviteeteista irtoaa sentään jonkinlaista juttua ja se tarjoaa tekemistä, jolloin kaikki keskittyminen ei kulu siihen miten huonosti menee sosiaalisesti.
> Jos lohduttaa, niin kyllä sellaistakin on käynyt, että aika sosiaalisesti rajoittunutkin(mieshenkilö) jostain onnistuu löytämään kumppanin. Mitään pelimiesvinkkejä nyt ei kannata lähteä kokeilemaan, harvoin onnistuu "sosiaalisesti normaaleiltakaan".
Eipä se juuri lohduta. Tiedän kyllä, että todennäköisyys löytää "oma puolisko" on olemassa, muttei se ole järin suuri. Ei se mahdotonta joka tapauksessa ole.
Ehkei tässä vastauksessanikaan ole kunnon pointtia, mutta viestiäsi lukiessani tuli mieleen Aspergerin syndrooma. Voisikohan sulla olla sellainen? Aikuisilla se on yleensä jäänyt diagnosoimatta. Vaikkei sulla sitä olisikaan, moni asperger miettii ihan samanlaisia asioita ja niiden ajatuksiin tutustumalla voit ehkä saada itsellesi paremmin sopivia vinkkejä kuin joltain pelimiessivuilta.
http://www.aspalsta.net/
Epätodennäköistä. Ainakin tekemieni testien perusteella en täytä tarpeeksi vaatimuksia taudin diagnosoimiseksi. Korkeintaan jokin äärimmäisen lievä muoto yhdistettynä muunlaisiin ongelmiin.
Kiitos linkistä kuitenkin.
Hieno ja vaikuttava analyysi. Mutta kuten varmaan aavistat, ei kukaan voi sinua auttaa täältäkäsin, korkeintaan antaa sympatiaa.
Kuitenkin sen verran kommentoin kun kiinnitin huomiota siihen tavattomaan järkeilyyn, jolla tunnut selittelevän asioita itsellesi parhain päin.
Olen itse aikanaan langennut siihen, järkeilyn ansaan, ja kesti kauan tajuta millainen epärehellisyys itseä kohtaan ja sitäkautta este ihmissuhteiden onnistumiselle, se on. Sen tosiasian myöntäminen, että toisen ihmisen fyysistä kosketusta ja läheisyyttä ei korvaa mikään, kun on usein liian tuskallista päästää tetoisuuteen.
Mutta se on lopultakin epärehellisyyttä omille tunteilleen ja itselle. Ja siltikin ainoa tapa muuttaa omaa itseään on olla ehdottoman rehellinen itselleen, eikä se ole niin helppoa kuin luulisi.
Mutta kyllähän sinä luultavasti nämä fraasit jo tiedät, joten kysymys onkin paljolti tiedon ja säännöstön soveltamisesta käytäntöön. Siihen sinä ehkä tarvitset aikamoista muutosta, kokonaan sellaisen elämänasenteen omaksumista, jolla selätät pelkosi elämää kohtaan.
> Kuitenkin sen verran kommentoin kun kiinnitin huomiota siihen tavattomaan järkeilyyn, jolla tunnut selittelevän asioita itsellesi parhain päin.
Toivoisin tarkennusta tähän. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman realistinen itseanalyysissäni, mutta tietenkään se ei ole täysin mahdollista ja ehkäpä se on yksi syy, miksi kirjoitin tämän viestin. Ulkopuolinen näkökulma on hyvin tervetullut.
> Sen tosiasian myöntäminen, että toisen ihmisen fyysistä kosketusta ja läheisyyttä ei korvaa mikään, kun on usein liian tuskallista päästää tetoisuuteen.
Tiedostan tämän ja se onkin pääsyy sille, miksi ylipäätään jaksan yrittää.
> Mutta kyllähän sinä luultavasti nämä fraasit jo tiedät, joten kysymys onkin paljolti tiedon ja säännöstön soveltamisesta käytäntöön.
Ja sepä se juuri on hankalaa.
Enpä ole mikään asiantuntija, joten suosittelen sulle suoraan ainakin yhtä kirjaa, josta itse aikoinaan sain paljon ahaa! elämyksiä.
Perusajatus näissä itsehoito-oppaissa on sen tosiasian osoittaminen että järjen, tunteen ja tekojen on vedettävä ihmistä samaan suuntaan.
Jos ei näin tapahdu, on onneton ja paha olla.
Tämä kuulostaa yksinkertaiselta ja sitä se onkin. Silti prosessi "kokonaiseksi kasvaminen, itsensä löytäminen", miksi sitä sitten sanotaankin, omaksuminen ja soveltaminen käytäntöön vaatii sellaista nöyrtymistä ja rehellisyyttä elämän edessä, ettei siihen ylpeä, ego-häkistään kurkisteleva ihminen yleensä pysty. Hän vaan mieluummin jatkaa järkeilyään, sillä sen hän ainakin osaa.
No voi hitsi, olen itse juuri samallainen! harmittaa, kun en tiedä mitä tarttis kirjoittaa, et uskoisit minun tarkoittavan totta mitä äsköisellä lauseella sanoin... näin rehellisesti sanottuna olen ajatellut tekeväni itsemurhan tms. Aika rankasti sanottu(karrikoiden), kun en tiedä välillä tai useasti mitä toisille sanoisin tms. Mielestäni olen tosi hyvä persoona, mutta toiset eivät ole tarpeeksi kiinnostuneite... Itsellänikin on usein hyviä keskusteluja, mutta ne aina lopahtaa lopullisesti jostain syystä. Itsekin huomaa usein miettivänsä miksi keskustelee asioista jonkun kanssa vaikka tunteekin olevansa jossain muualla (ajatus harhailee, epätodellinen olo, kesken lausetta mielenkiinto häviää, juuri samalla tavalla kuin itse mainitsit) Mutta itse olen päättänyt vihdoin ja viimein pistää ranttaliksi tekemälle asioille jotain eli olla piittaamatta ("omista mielipiteistä" joka ei varmaan helpolla aukea monelle mitä tarkoitan, mut sinä varmaan ymmärrät mitä tarkoitan") Rohkea rokan syö= kuulostaa mielestäni juuri niin tahvolta kuin ollaja voi, mut loppujen lopuksi olen päättänyt ruveta "huijaamaan itseäni" saadakseni jotain elämässä aikaiseksi, kuin pelkkä työ ja kaverit sekä vapaa-aika... Olisi todella mukava voida keskustella asioista enemmän, siis todella! Eikä niin, kuin yleensä treffi ilmoituksiin ei ole kukaan vastannut jne. U KNOW? Siis olen super hessu, joten ihan noin mies miehelle... U K...