Uusintoja

Pieter van Oosthuizen ohjasti vanhaa Alfa- Romeota. Leveän lierihatun alta vilkuilivat siniset silmät levottomana auton välähtelevää latausvaloa. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta niin kuin tammikuisessa Transvaalissa vain voi.

Kestä, kestä, kestä – rallatteli Pieter rummuttaen kämmenillään 58-mallin Giuliettan rattia. Enää 42 mailia, niin vanha sotaratsu pääsisi Johannesburgia kiertävälle Voortbeeldenille! Sen varrelta apua kyllä löytyisi…

Pieter siemaisi lämmintä beeriä viereisellä penkillä nököttävästä lekkeristä. Valo kojelaudassa lopetti vilahtelun, ja alkoi palaa yhtämittaa. Zuitsegaaffen, kirosi hikinen matkamies ja antoi urheilusedanin hiljaa rullata tien vasempaan laitaan.

Tämä tästä vielä puuttui, manasi turhautunut myyntimies. Kuinkahan sukulaisille varaamille lahjoille tässä hemmetin helteessä käy. En edes uskalla vilkaista takapaksin termoslaukkuun, jota Etelä-Afrikan valkohehkuinen aurinko oli jo neljä tuntia korventanut.

Hän Avasi konepellin, jolla olisi vaivattomasti paistanut strutsin munan. Vian syytä ei tarvinnut juuri aprikoida, rispaantunut ylävesiletku ja ne laturin hiilet, jotka Nelspruitin mekaanikko kehotti uusimaan jo kuukausi sitten.

Päässä mylläsivät ajatukset, kuinka pääsisi jollain keinolla Jo´burgiin. Maanpaossa oleville sukulaisilleni viemäni lähetys ei saisi myöhästyä, pikkuserkut Udai ja Qusai suotta hermoilisivat, saati heidän vainoharhainen isänsä.

Autiolla tiellä näkyi taivaanrannassa pieni piste, joka lähestyessään osoittautui pakettiautoksi. Etupenkillä näkyi kolme hahmoa. Kaffereita, olisiko heistä apua, vai ryöstävätkö vai, Pieter naurahti lakonisesti.

Kuhmuinen Hiace pysähtyi parin metrin päähän. Lukiessaan pensselillä pakun kylkeen sutaistun tekstin, hän joutui nielaisemaan pari kertaa. Partahöylällä klanittu mies tuijotti pistävästi tuulilasin takaa!

Hän! Ainoa mies jota olin jo viikon väistellyt, juuri hänen piti sattua paikalle tällä Jumalan hylkäämällä, autiolla tiellä.
Hädissäni vilkuilin ympärilleni, pakeneminen olisi täysin hyödytöntä!

”Ons beste vriende, het iemand lank gelede van boeke gese en hoe waar is dit tog nie”, kuului huuto. Ei autiomaan kuumuuskaan voi nostaa sellaista hikeä, kun ylleni tulvahti. Vihainen henkilö vyörytti itsensä Tojon etupenkiltä.

Yritin solkata takaisin ” ou vriende kan jou miskien verlaat, maas jou boek- vriende is altyd getrou”.

Turhaa oli anella armoa. Tunsin hänet, tunsin todellakin… ”Roineek”- punaniska buuri, pelätty ja kunnioitettu hahmo. Kaikki, valkoiset ja värilliset pelkäävät häntä, usein hänen antamansa muistutus on viimeinen muistutus.

”Lainasi on erääntynyt jo viikko sitten,” hän sihisi hampaittensa välistä. Silmiini vihaisesti tuijottaen hän antoi miehilleen merkin.

Kaksi voimakasrakenteista adjutanttia riuhtaisivat vanhan Romeoni ovet auki, ja alkoivat Transvaalin kuumuudessa lappoa omaisuuttani Hiasen tavaratilaan. Ennen pitkää, he löysivät serkuille varatut lahjat kylmälaukusta. Ensin kummastus, sitten tyytyväinen myhäily ja lopulta räjähtävä nauru täytti weldin hiljaisuuden.

Minusta naurut olivat kaukana, kuin maa kuusta. En ollut juonut taipaleellani juuri litraa kummempaa, mutta otsaltani tursuvalla hiellä voisi täyttää pesuvadin. Nahkatukkaisen buurin verestävät silmät tuijottivat ilmeettömänä omiani. Hän nyökkäsi apureilleen. Ei…, kuiskasin vaivalloisesti. Tuskin havaittava päänpudistus oli vastauksena.

Hilpeä tumma joukko oli karannut pensastoon testaamaan extrakokoisia yllätyslahjojani. Tiesin mitä siitä seuraisi. Pian autiomaan ilmaa leikkasi viiltävä tuskanhuuto, musta liha vaikersi. Tiesin lopputuloksen, ikävä kyllä... Näillä tuotteillani oli ikävä taipumus kutistua kuristavaksi kumisukaksi kuumuudessa. Huonolaatuisilla preservatiiveilla, talkituilla kondomeilla.

Vihainen päällikkö vilautti povitaskussaan näkyvän Berettan mustankiiltävää kahvaa ja käski minua ojentamaan lompakkoni. Hön tiesi, mitä haki. Raha ei nyt kelvannut. Silmät surun sumentamina katsoin voimatonta raivoa tuntien, kun hän avasi lompakon, otti sieltä keltaisen pahvikortin, repi, pudotti maahan ja rusensi puhvelinnahkaisen varsikengän kantapäällä palaset tienvarren punaiseen pölyyn. Opiksi kaikille, hän murahti. Etelä-Afrikassa lainat on hoidettava aikanaan. Kirjastonhoitaja saattaa tulla perimään…

Tämä on minulle suuri kunnia, että sepustuksiani jaksetaan vielä lukea uudestaankin.
Tämäkin taitaa olla omaani parempi...
No, niinkuin sanoin, ette te minusta niinvain pääse. Olen nyt viettänyt tovin aikaa Italiassa sekä Sveitsissä.
Tapasin Pyhän isän, Elio Pazzin ja muulin. Heistä nerokkaimmaksi osoittautunut muuli kertoi minulle lukuisia eläinsatuja, aivan Aisopoksen malliin.
Niistä sitten myöhemmin...