Mopin palstalla Spintarella kertoo, miten psykologia näkee uskon/uskonnollisuuden:
"blastus kirjoitti:
Psykologit puhuvat paljon ihmisten synnynnäisistä taipumuksista reagoida joihinkin asioihin tietyllä tavalla ja kaikenlaisesta oppimisesta käyttäytymisen muokkaajana. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, että todella rajutkin persoonallisuuden muutokset ovat mahdollisia kun uskon asioista on kysymys. Onko se sitten sitä uskon voimaa, johon Paavali viittaa kirjoittaessaan: "he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!"?
Psykologiassa ollaan yleisesti sitä mieltä, että persoonallisuus on aikuisiällä suhteellisen pysyvä, tietysti eri tilanteissa persoonallisuuden eri puolet tulevat eri lailla esiin. Hyvin suuret elämänmuutokset kyllä vaikuttavat persoonallisuuteen. Minusta pelkkä ns. uskoon tulo ei aiheuta persoonallisuuden muutosta, vaan myös se prosessi, joka herättää kiinnostuksen uskonnollisiin kysymyksiin.
Kun hengellisyyden kaipuu herää, ihminen on ensin jossain määrin joutunut selkä seinää vasten elämässään. Tosiasioiden edessä on ollut pakko tunnustaa, että näin ei voi jatkua. Syntyy tarve löytää lohdutusta ja tyydytystä jostain, ja jokin johdattelee uskonnollisten kysymysten ääreen. Usko tuntuu olevan vastaus ja ihminen on uskonnollisen kääntymyksen jälkeen monesti vähän samanlaisessa olotilassa kuin rakastuessa.
Mielestäni usko sisältää paljon samoja tunteita kuin mitä liittyy pienen lapsen suhteessa vanhempiin. Ihmisillä on auvoisia muistikuvia vauva-ajalta, jolloin äiti tuntui olevan vain itseä varten, oli lämmintä, läheistä ja ruokahuoltokin pelasi. Sitä "taivasta" ihmiset tavoittelevat kaikin tavoin aikuisena: käyttävät päihteitä, rakastuvat, ovat uskonnollisia, tekevät taidetta, kirjoittelevat netissä jne.
Huom! Tämä on psykologinen selitys uskonnollisuudelle, ja itse allekirjoitan sen. Mikään teoria ei kuitenkaan pysty osoittamaan, onko Jumalaa olemassa, mitä on armo jne. Minusta yllä oleva kuvaa sitä, mihin me ihmiset tarvitsemme uskontoa psykologisessa mielessä: miksi kaikkiin kulttuureihin syntyy uskontoja ja miksi eri uskonnot käsittelevät kaikki samoja teemoja."
Minusta psykologia ei näytä ymmärtävän uskosta mitään, ja sitä olen epäillytkin! Se luulee, että usko on lapsenomaisen ihmisen lapsenomaista turvautumista johonkin "tuttiin". Varmasti se sitä monille onkin, mutta he eivät ole todella käsittäneet, mistä uskossa on kysymys.
Usko päinvastoin kasvattaa ihmisen aikuiseksi siinä mielessä, että hän uskaltaa kohdata rauhassa oman viallisuutensa ja syyllisyytensä ja ottaa vastuunsa. Jotkut puhuvat syyllisyyteen vapautumisesta.
Maallistuneen ihmisen on vaikea kohdata koko syyllisyyttään/syntisyyttään, koska siitä ei ole muuta vapautusta kuin yrittää selittää järjellään asioita parhain päin tai "unohtaa". Mutta todellisesta syyllisyydentunteestaan sillä ei pääse, vaan täytyy työntää päänsä pensaaseen ja löytää muuta ajateltavaa.
Maallistunut ihminen joutuu siitä syystä elämään elämänsä enemmän tai vähemmän itseään paossa. Jotta se onnistuisi, hän tekee itsestään epäjumalan itselleen ja psyykkaa omaa egoaan.
"blastus kirjoitti:
Psykologit puhuvat paljon ihmisten synnynnäisistä taipumuksista reagoida joihinkin asioihin tietyllä tavalla ja kaikenlaisesta oppimisesta käyttäytymisen muokkaajana. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, että todella rajutkin persoonallisuuden muutokset ovat mahdollisia kun uskon asioista on kysymys. Onko se sitten sitä uskon voimaa, johon Paavali viittaa kirjoittaessaan: "he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!"?
Psykologiassa ollaan yleisesti sitä mieltä, että persoonallisuus on aikuisiällä suhteellisen pysyvä, tietysti eri tilanteissa persoonallisuuden eri puolet tulevat eri lailla esiin. Hyvin suuret elämänmuutokset kyllä vaikuttavat persoonallisuuteen. Minusta pelkkä ns. uskoon tulo ei aiheuta persoonallisuuden muutosta, vaan myös se prosessi, joka herättää kiinnostuksen uskonnollisiin kysymyksiin.
Kun hengellisyyden kaipuu herää, ihminen on ensin jossain määrin joutunut selkä seinää vasten elämässään. Tosiasioiden edessä on ollut pakko tunnustaa, että näin ei voi jatkua. Syntyy tarve löytää lohdutusta ja tyydytystä jostain, ja jokin johdattelee uskonnollisten kysymysten ääreen. Usko tuntuu olevan vastaus ja ihminen on uskonnollisen kääntymyksen jälkeen monesti vähän samanlaisessa olotilassa kuin rakastuessa.
Mielestäni usko sisältää paljon samoja tunteita kuin mitä liittyy pienen lapsen suhteessa vanhempiin. Ihmisillä on auvoisia muistikuvia vauva-ajalta, jolloin äiti tuntui olevan vain itseä varten, oli lämmintä, läheistä ja ruokahuoltokin pelasi. Sitä "taivasta" ihmiset tavoittelevat kaikin tavoin aikuisena: käyttävät päihteitä, rakastuvat, ovat uskonnollisia, tekevät taidetta, kirjoittelevat netissä jne.
Huom! Tämä on psykologinen selitys uskonnollisuudelle, ja itse allekirjoitan sen. Mikään teoria ei kuitenkaan pysty osoittamaan, onko Jumalaa olemassa, mitä on armo jne. Minusta yllä oleva kuvaa sitä, mihin me ihmiset tarvitsemme uskontoa psykologisessa mielessä: miksi kaikkiin kulttuureihin syntyy uskontoja ja miksi eri uskonnot käsittelevät kaikki samoja teemoja."
Minusta psykologia ei näytä ymmärtävän uskosta mitään, ja sitä olen epäillytkin! Se luulee, että usko on lapsenomaisen ihmisen lapsenomaista turvautumista johonkin "tuttiin". Varmasti se sitä monille onkin, mutta he eivät ole todella käsittäneet, mistä uskossa on kysymys.
Usko päinvastoin kasvattaa ihmisen aikuiseksi siinä mielessä, että hän uskaltaa kohdata rauhassa oman viallisuutensa ja syyllisyytensä ja ottaa vastuunsa. Jotkut puhuvat syyllisyyteen vapautumisesta.
Maallistuneen ihmisen on vaikea kohdata koko syyllisyyttään/syntisyyttään, koska siitä ei ole muuta vapautusta kuin yrittää selittää järjellään asioita parhain päin tai "unohtaa". Mutta todellisesta syyllisyydentunteestaan sillä ei pääse, vaan täytyy työntää päänsä pensaaseen ja löytää muuta ajateltavaa.
Maallistunut ihminen joutuu siitä syystä elämään elämänsä enemmän tai vähemmän itseään paossa. Jotta se onnistuisi, hän tekee itsestään epäjumalan itselleen ja psyykkaa omaa egoaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kun olen jossakin määrin itse miettinyt juuri näin vaikka en ole lukenut tuota palstaa mistä mainitset. Onko tämä kirjoitus täysin kopio siitä palstasta vai ilmaisetko omaa mielipidettäsi vai mikä on tarkoituksesi kirjoittaessasi näin?
Tuo tekstin alkuosa, joka on lainausmerkkien sisällä sanasta "blastus" sanaan "teemoja", on suora kopio Mopin palstalta.
Teksti siitä eteenpäin on omia mielipiteitäni.
>>Usko päinvastoin kasvattaa ihmisen aikuiseksi siinä mielessä, että hän uskaltaa kohdata rauhassa oman viallisuutensa ja syyllisyytensä ja ottaa vastuunsa.>>
Mitä vastuun ottamista siinä on, että syyttää virheistään Saatanaa ja uskoo ne sitten armosta anteeksi?
Eikö vastuuntuntoinen ihminen ennemminkin myönnä olevansa itse syyllinen virheisiinsä ja pyri itse korjaamaan ne?
Vastuun ottaminen omasta elämästä ei ole riippuvainen uskosta / uskon puutteesta. Aikuisuuteen kuuluu vastuu, myös syyllisyys, mikä merkitsee mm. oman itsen pahojenkin puolien näkemistä ja niiden käsittelyä. On haitallista, jos usko merkitsee "pahan" jyrkkää heijastamista itsen ulkopuolelle ja kaiken näkemistä mustavalkoisena. Siitä seuraa pelkkää julmuutta. Mutta jos löytää (uskon avulla tai ilman sitä) sovun itsensä kanssa, pystyy myös rakastamaan toista. - Usko voi olla suurta turvallisuutta tuottava kulttuurin muoto ellei se vahvista primitiivistä maailman pirstomista.
Normaali aikuinen yrittää vastata teoistaan ja korjata tekemiään vahinkoja, oli hän uskovainen tai ei.
Jokainen saa kuitenkin elämässän aikaan paljon sellaista pahaa, mitä ei voi korjata. Ne voivat olla suuriakin vahinkoja, kuten toisen/toisten ihmisten kuolema tai muu vakava onnettomuus, "tavallisemmasta" pahasta puhumattakaan. Ihminen ei pysty niitä hyvittämään mitenkään, koska se on käytännössä mahdotonta, tai koska hänellä ei riitä siihen voimia.
Maallistunut ihminen yrittää selittää niitä pois järjellään, tai olla välittämättä, tai purkaa niihin liityviä tunteitaan, tai vain paaduttaa mielensä. Pinnan alla olevasta syyllisyydentunteestaan hän ei silti pääse. Se jähmettää hänessä jotakin elävää. Uskovainen sanoisi, että hän etääntyy Jumalasta.
Ihmisen tragedia on se, että hän saa syyllisyydentunteita sellaisestakin, mikä ei järjellä ajatellen ole hänen syytään. Hän on tehnyt väärin joko heikkouttaan, jota ei ole pystynyt hallitsemaan, tai sitten ymmärtämättömyyttään. Ja jos vahinkoa ei voi korjata, tilanne on hänelle paha.
Tuohon hätään ei maallistuneella ihmiskäsityksellä ole tarjolla mitään todellista apua. Se voi lievittää oireita, mutta itse sairautta se ei pysty parantamaan.
Seurauksena on elämän pinnallistuminen. Se näkyy nyt jo Suomessa niin selvänä, että pahaa tekee. Suomalainen ihminen on jo melko pinnallinen ja lapsellinen ja pelkää omaa sisintään, koska siellä olisi vastassa se mystinen syyllisyys, johon ei ole apua.
Entisten ja nykyisten uskovaisten tyypillisesti väärää ajattelua on kuvittelu, että uskonsuuntien ulkopuolisissa ei olisi syvällisesti ajattelevia, tuntevia ja vastuullisia ihmisiä. Meitä on moneksi, ja päinvastoin, juuri uskovaisissa on erittäin mekanistisesti ja pinnallisesti ajattelevia mustavalkoisia ihmisiä, joilta puuttuvat jopa normaalit hyvän käytöksen normit toisia ihmisiä kohtaan - kun heille riittää oman poppoon lupaama taivasosuus.
Panenpa tähän vielä Lintulan luostarin nunnan äiti Kristodulin blogin. Kannattaa lukea myös sitä seuraavat kommentit, vaikka niissä on muutakin asiaa kuin puhetta uskon ja psykologian suhteesta.
Itseäni askarruttaa tuo maallistumiskehitys, jossa psykologia halutaan nostaa uskonnoksi ja ihminen itse epäjumalaksi.
http://ortodoksi.net/ortodoksi/blogi/kristoduli/2008/07/23/psykologian-yliarvostus/#comments
Tässä vielä ko. blogiin tullut nimimerkki Jaanan kommentti, jonka panen tähän, koska se on niin lähellä omia ajatuksiani.
"Psykologia aiheena viistää minua läheltä, koska olen psykologi ja erityisope ammatiltani.
Olen täysin samaa mieltä äiti Kristodulin kanssa siitä, että psykologia ei voi koskaan antaa elämälle merkitystä ja tarkoitusta, kuten kristinusko voi. Psykologia on hyvä työkalu oikeassa paikassa, mutta vain työkalu, ei elämän sisältö tai tavoite.
Elämme aikaa, jolloin ihminen rakentaa itsestään jumalaa ja psykologia toimii tässä, valitettavasti, apuvälineenä. Monen ihmisen elämän keskiössä on tänä päivänä oma itse - ihminen on itsestään tehnyt projektin, jota tutkitaan ja treenataan erilaisin psyykkisin ja fyysisin ohjelmin. Elämää ja toimintaa psykologisoidaan tavalla, joka ei auta ihmisiä, kuten äiti Kristodulikin kuvaa blogissaan.
Vain kristinuskosta löytyy tie, totuus ja elämä - psykologia on vain palvelija, joskin hyvä palvelija oikeissa käsissä ja oikeassa tilanteessa."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Usko