"Itsekin olen ystäviä yrittänyt joskus hakea, mutta aina olen joutunut pettymään. Ajattelen itsekseni kuinka kivaa olisi jos olisi ystäviä ja mitä kaikkea tekisimme ja hulluttelisimme, mutta todellisuudessa asiat eivät mene ollenkaan noin. Kavereista tulee vain velvollisuus, taakka, he eivät ole hauskoja eikä mikään mene niinkuin kuvittelit.Kuvittelen yhtä, saankin toista. Eivät ystävät oikeasti ole niin hieno juttu kuin sitä kuvittelee.
Minäkin olen yksinäinen ja kaipaisin kavereita tai kumppanin, mutta heihin joutuu aina pettymään."
Täällä näyttää monella olevan kuva ystävistä jostain fantasiakirjasta.
95% ihmisistä ystävät on sellaisia joiden kanssa käydään baarissa, pelataan sählyä tai puhutaan seurustelukumppaneista.
Jos luulee, että muiden kanssa on jotenkin hirveän hauskaa, niin sitten vaan pettyy, ja toisten jatkuvat omat toimet keskeyttävä soittelu rupeaa vaan ärsyttämään.
Minäkin olen yksinäinen ja kaipaisin kavereita tai kumppanin, mutta heihin joutuu aina pettymään."
Täällä näyttää monella olevan kuva ystävistä jostain fantasiakirjasta.
95% ihmisistä ystävät on sellaisia joiden kanssa käydään baarissa, pelataan sählyä tai puhutaan seurustelukumppaneista.
Jos luulee, että muiden kanssa on jotenkin hirveän hauskaa, niin sitten vaan pettyy, ja toisten jatkuvat omat toimet keskeyttävä soittelu rupeaa vaan ärsyttämään.
Vastaukset 9
Vanhimmat
että jos elää paljonkin yli 20-vuotiaaksi ilman ystäviä, seurustelukumppania tai mitä vaan, ne alkaa muodostumaan päässä jonkinlaiseksi epärealistiseksi fantasiaksi.
Kuten ajatellaan että ystävien kanssa ollaan aina hymy naamalla ja on aina hauskaa. Samoin sen tyttö/poikaystävän kanssa. Haaveillaan vaan niistä hyvistä asioista eikä oteta huomioon että kyllä kaikista asioista se kääntöpuolikin löytyy.
Itsekin olen päätynyt siihen tulokseen, ettei ystävät ja seurustelu ole minua varten. Ei sitä enää osaa eikä jaksa olla ihmisten kanssa.
Niin no, en tiedä onko tuo lainaamasi teksti nyt välttämättä esimerkki epärealistisista odotuksista. Kirjoittaja saattaa olla erakkoluonne, eräänlainen superintrovertti jolle ihmisten kanssa oleminen on tosiaan niin rasittavaa, että ystävyyden ylläpito on ylivoimaisen raskasta. Tai sitten sillä on vaan käynyt huono tuuri ja se on saanut vääränlaisia kavereita, joiden kanssa menee sukset väkisinkin pahasti ristiin. Sehän kertoi, ettei mikään mennyt niinkuin se oli kuvitellut, mikä voi tarkoittaa muutakin kuin sitä ettei kaveri lähtenytkään sienestämään keskellä yötä vaikka se oli aiemmin suostunut napatanssikurssille, benji-hyppyyn, valokuvauskerhoon, Lapin vaellukselle, etelän matkalle ja kaikkiin muihin saamiinsa ehdotuksiin.
On kuitenkin totta, että monella yksinäisellä on aivan liian suuret odotukset ystävyydelle. Kaveriksi kelpaisi vain sellainen, joka on kiinnostunut kaikista samoista asioista ja haluaa tehdä kaikkea sitä mitä kaveria kaipaava yksinäinenkin... ja heti jos jostain paljastuu yksikin piirre josta ei pidä, sen kanssa ei tietenkään voi edes yrittää olla kaveri. Ja jos vaikka tapaa mailikaverin ja ensitapaamisen aikana tulee yksikin hiljainen hetki, sehän tarkoittaa tietysti sitä ettei olla lainkaan samalla aaltopituudella, vaikka takana olisi 2 tuntia sujuvaa jutustelua ja kaikki olisi muutenkin mennyt hyvin.
Jos on jo pitkään ollut yksinäinen vaikka on yrittänyt aktiivisesti tutustua muihin, kannattaa tosiaan miettiä voiko vika olla omissa odotuksissa. Onko parempi olla yksin vai sellaisen kaverin kanssa, joka on joskus tylsä ja rasittava mutta yleensä kuitenkin ihan kiva ja joskus tosi mukava? Onko parempi olla yksin vai sellaisen kaverin kanssa, jonka kanssa keksii edes jotain sellaista tekemistä josta kumpikin pitää? Yleensä siinä käy niin, että mitä enemmän aikaa viettää jonkun kanssa, sitä enemmän yhteistä sen kanssa alkaa löytyä. Aluksi tylsältä tai liian erilaiselta vaikuttanut tyyppi voikin paljastua tosi mukavaksi, jos sille vaan antaa mahdollisuuden.
Näin muutenkin olen sitä mieltä, että kaikkien yksinäisten (ja muidenkin) kannattaisi keskittyä miettimään, miten voisi itse tulla paremmaksi kaveriksi. Kaikissa on puutteita, ja mitä enemmän niitä on, sitä vaikeampaa on saada kavereita. Jos unelmiesi ystävä olisi olemassa, luuletko että se huolisi sinut kaverikseen?
Niin ja monella näyttää olevan sellainen käsitys että kaikki löytää ystäviä helposti, jos vaan antaa kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ja katsoo muiden vikoja läpi sormien. Monet on kuitenkin yksinäisiä siksi että ne on jollain tapaa niin erilaisia, ettei ne vaan tule toimeen "tavallisten" ihmisten kanssa niin hyvin että ystävystyminen onnistuisi. Ei se aina onnistu, vaikka kummaltakin löytyisi tahtoa ja halua yrittää, eikä kummassakaan olisi mitään selviä vikoja... Ystävyyskin edellyttää tietynlaista kemiaa, ja joidenkin kohdalla sitä löytyy paljon harvemmin kuin toisten.
"95% ihmisistä ystävät on sellaisia joiden kanssa käydään baarissa, pelataan sählyä tai puhutaan seurustelukumppaneista."
Monet yksinäiset ei uskalla käydä baareissa tai pelaamassa sählyä, koska niissähän liikkuu paljon porukkaa. Varsinkin jos on paniikkihäiriötä, sos. til. pelkoa yms. noi asiat voi olla tosi vaikeita. Ja yksinäisillähän ei yleensä ole seurustelukumppaneita.
Mä en näkis että liian suuret odotukset ois mulla ainakaan ongelmana, vaan ne on ihan jossain muualla.
että minut huomioidaan kun heille puhun. Live-tilanteessa se onnistuu, mutta kun kirjoitan blogiini kukaan ei kommentoi tai harvoin kommentoidaan. Netti on ainoa kommunikointi-välineeni, mutta siellä minut jätetään aina yksin. Eli miten siis pidän yhteyttä kavereihini? En nähtävästi mitenkään. Odotan että he ottavat minuun yhteyttä. Joudun kestämään yksinäisyyttä ja hiljaisuutta sekä sitä ettei heitä kiinnosta keskustella kaikesta ja että he kertovat mitä kertovat jos kertovat. Haluaisin avoimia ystäviä jotka sanoisivat jos eivät halua puhua eivätkä vastaisi hiljaisuudella.
Ymmärsinkö väärin vai yrititkö pitää yhteyttä kavereihisi pelkän blogisi kautta? Mun mielestä sellainen vaikuttaa aika omituiselta... Voin tietysti puhua pelkästään omasta puolestani, mutta mä en itse uskoisi olevani tärkeä kenellekään, joka ei kerro kuulumisiaan ja ajatuksiaan mulle ihan henkilökohtaisesti, piti sitten blogia tai ei. En myöskään kirjoita kommentteja kavereideni blogeihin, koska mun mielestä kavereiden välinen yhteydenpito ei ole tarkoitettu kenen tahansa luettavaksi. Puhun tai kirjoitan asioista yksityisesti, mutta sitäkin teen vain silloin, kun arvelen kaverin välittävän musta ihmisenä ja olevan kiinnostunut ajatuksistani. Se puolestaan edellyttää henkilökohtaisia yhteydenottoja blogin ulkopuolella.
Ei mulla ole muuta keinoa pitää heihin yhteyttä kun nähdään harvoin, mulla ei ole varaa soitella tai lähetellä tekstiviestejä (tai matkustella heidän luokseen), enkä jaksa kirjeitäkään ruveta kirjoittelemaan joten netti on ainoa ja paras nopeudenkin puolesta.
Sitä paitsi ne keskustelupaikat on yksityisiä, kavereiden silmille ainoastaan.
Onhan sulla kai kuitenkin mahdollisuus mailailuun, kun kerta netissä pyörit? Puhun edelleen vain omasta puolestani, mutta mun mielestä blogeissa on sellainen paha vika, että niissä blogin pitäjä tavallaan hallitsee keskustelua päättämällä, mistä aiheista kirjoittaa ja millä tavalla. Muille jää lähinnä kommentoijan rooli, niillä on rajatummat mahdollisuudet vaikuttaa keskustelun sisältöön. Edellytän kaveruudelta sitä, että kumpikin kohtelee toistaan tasavertaisina, ja se edellyttää myös tasavertaista kommunikaatiota jota blogi ei pysty tarjoamaan.
Joku kaveriporukan yhteinen keskustelupalsta voisi olla mulle ok, mutta se edellyttäisi sitä että kaikki osallistujat tuntisi toisensa tai ainakin tahtoisi oppia tuntemaan... Palstakirjoittelun lisäksi kaipaisin silti siinäkin tapauksessa kavereiltani myös ihan henkilökohtaisia viestejä, jotka on kirjoitettu vain ja ainoastaan mulle.
Yksityisissäkin blogeissa blogin pitäjä voi ihan yksin päättää, ketkä kaikki pääsee milloinkin blogia lukemaan. En tahdo kavereille kirjoittamieni henkilökohtaisten tekstieni päätyvän myöhemminkään "ylimääräisten" ihmisten luettaviksi, joten hoidan aina henkilökohtaiset asiat mailitse.