Kaikki mummot kertokaapa oma kokemuksenne tällaiseen mieltäni askarruttavaan kysymykseen. Anoppini kolmella pojalla on kaikilla lapsia, kahdella yksi, meillä kaksi ja kaikkia sukupuoliakin löytyy. Pitää kovasti lapsenlapsistaan ja heitä kertoo ikävöivänsä, asumme kyllä lähekkäin tosin omat kiireensä ja huolensa on anopilla niin että tosi harvoin kerkiämme näkemään (minä olen hoitovapaalla kylläkin) ja hän oikein OLEMAAN lasten kanssa. Ja silti haaveilee jotta kumpa nyt (ainoa)tyttärensä pian saisi lapsia. Sitä ihmettelen että johan niitä nyt tässäkin jo olisi ja antaisi sen tyttärensä viettää mukavia nuoruusvuosia painostamatta, tytär siis vähän nuorempi kuin pojat. Miten siis on mummot, onkohan kyse siitä että tyttären saadessa lapsia se on eri juttu kuin jos ovat miniät raskaana? Itse ainakin voisin näin ajatella ja toivonkin että anoppi sitten olisi enemmän apuna tyttärensä perheessä kuin on ollut meillä, ei tosin siis ole meiltä apua jäänyt puuttumaan, sitä en tässä tarkoita valittaa ;) Toinen ajatukseni on että mikä ihme niissä lapsenlapsissa on niin hienoa että niitä niin toivotaan ja hingutaan, sitten ei kuitenkaan vietetä niiden kanssa aikaa, vähän niinkuin pieni lapsi joka hinkuaa lemmikkiä ja jättää sen sitten kokonaan hoitamatta. No,ehkä vertaus vähän ontuu, mutta ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa? Joten kertokaapa mummot omia kokemuksianne.
Mummoille
kysymys?
191733
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ei pidä sekoittaa kahta asiaa: lastenhoitoa ja isovanhemmuutta.
..."mikä ihme niissä lapsenlapsissa on niin hienoa että niitä niin toivotaan ja hingutaan, sitten ei kuitenkaan vietetä niiden kanssa aikaa, vähän niinkuin pieni lapsi joka hinkuaa lemmikkiä ja jättää sen sitten kokonaan hoitamatta."...
Eivät isovanhemmat halua lapsenlapsuia lemmikiksi. Lapsenlapsi on osoitus suvun jatkuvuudesta, oman tyttären/pojan perheen onnistumisesta.
Lapsenlapset ovat tärkeä osa ihmisen elämässä, kuten lapsien syntymä lapsen vanhemmillekin on. Nuoretkin "hinkuvat" lapsia, ja sitten kuitenkin vievät ne hoitoon ja siirtyvät takaisin työelämään lapsen kannalta aivan liian aikaisin.
Se ymmärretään ja selitetään parhain päin, mutta isovanhempien osuutta tai sen puuttumista lapsien hoidossa ei tahdota käsittää.
Vanhemmat toivovat lapsilleen pitkää ja onnellista elämää, hyvää perhettä, työtä ja toimeentuloa. Jokainen hoitaa oman postinsa.
On ilman muuta selvää, että vaikka vanhemmat iloitsevatkin lapsensa hyvästä työpaikasta, pysyvät he sieltä poissa eivätkä sekaannu lapsensa elämään siltä osin.
He eivät maksa lastensa laskuja ja lyhennä velkoja. Tilapäisapua monet vanhemmat pystyvät antamaan hädän tullen, mutta ylensä ihmiset hoitavat asiansa ilman omien vanhempiensa taloudellista tukea ja apua.
Mutta kun perheeseen tulee vauva, asenne näyttää muuttuvan siten, että perhe olettaa isovanhempien elävän lapsenlapsen tahtiin. Ikään kuin isovanhempien oma elämä pitäisi rytmittää uuden tulokkaan mukaan. Aina valmiina kuin partiopoika.
Isovanhmmat iloitsevat lapsenlapsesta, vaikka eivät osallistuisikaan vaipan vaihtoon. Pitää muistaa, että moni isoäiti on vienyt pienokaisensa hoitoon paljon nuorempana kuin tämän päivän äidit. Vauva-ajan hoito on muuttunut 60-70-luvulta täysin.
Moni isovanhempi pelkää, ettei onnistuisi vauvan hoidossa. Taito ei säily hyppysissä vuosikymmeniä.
Sitä paitsi se kuuluu lapsen vanhemmille. Heidän tulee opetella lasten hoito ja kasvatus. He siitä vastaavat. Isovanhempien tuki on vain taustahuminaa.
Lasten ja isovanhempien keskinäiset välit eivät riipu siitä, kuinka usein mummu on vauvaa syöttänyt tai ulkoiluttanut. Rakkaus ei tarvitse joka hetkistä ponnistusta. Se on sydämessä, niin lapsella kuin isovanhemmillakin.
tyttären kanssa on ehkä helpompi olla tekemisissä kun miniän, tytär ehkä pyytää apua herkemmin kun miniä.Tyttären on helpompi puhua äidille, miniällä on ehkä oman äitinsä kanssa läheisempi suhde. Tuli vähän sekavasti, toivottavasti ymmärrät mitä ajan takaa, ehkä,ehkä :) :)
Kyllähän kaikkien lapset on yhtä hyviä, siis poikien, että tyttöjen.
Ehkä anoppisi muuten vaan haluaisi jo tyttärenkin lapsia, en tiedä mutta luulisin näin.
Painostaminen ei kylläkään ole mielestäni mikään fiksu veto.
En tiedä mitä on tuo "hinkuminen" ei kuulu minun tapoihini, mutta onhan lapset aina mukavia ja näinhän tämä uusi sukupolvi nousee...
Ethän väitä, että te nuoret teette siksi lapsia, kun mummo "hinkuu" niitä.
Sun tarris varmaan kysyä anopiltasi suoraan miten asiat on!
kun anopillani on kaksi poikaa,joista toinen on siis mieheni(joka myös on pojista se vanhempi).
Molemmilla pojilla on lapsia.Miehelläni 2 lasta(eri liitoista)ja veljellään myös kaksi lasta liitostaan.
Yhteisiä lapsia meillä ei ole,koska ikää oli yhteen mentyämme molemmilla yli 40 eikä lasten teko enää ollut ajankohtaista.
Kuitenkin minä en ole anopilleni mikään,enkä kukaan kun ei minulla yhteistä lastakaan hänen poikansa kanssa ole.Siksi olo hyvin ulkopuolinen kun olemme olleet anoppilassa käymässä.
Kehuu aina kuinka toisen pojan vaimo sitä ja tätä ja kuinka poikansa sitä ja sitä teki,ja kuinka niiden lapset sitä ja tätä(lapset siis ovat heillä alle 6vuotiaita).
Tokihan hän muistaa mainita mieheni ex-kumppanitkin..arvossaan ovat kun kumpikin lapsenkin tehnyt pojalleen.
Mieheni ei samanlaista arvostusta saa kuin veljensä,(vaikka hän käy useammin vanhempiaan tapaamassa,koska asuukin samassa kaupungissa).
Itse en ole siis anopille mitään/enkä kukaan,vaikka itselläkin on suuri katras lapsia aiemmasta pitkästä liitosta.
Anoppi ei myöskään ymmärrä sitä ettei mieheni halua kuunnella juttuja ex-liitoistaan,jotka olivat yhtä helvettiä aikoinaan olleet.
Olen ihminen jonka kanssa on helppo tulla toimeen,pidän ihmisistä ja siksi olen työssä joka on hyvin ihmisläheistä..siksi en ymmärrä lainkaan miksen kelpaa anopilleni?
En ole ollut myöskään syy mieheni ja hänen ex-kumppaninsa eroon..se ex kun lähti toisen miehen mukaan ennen tapaamistamme ja hankkiutui heti sille toiselle raskaaksikin.
Tänään seurasin kahvilan viereisessä pöydässä erästä tuttua vanhempaa pariskuntaa,jotka olivat siellä yhdessä aikuisen poikansa ja miniänsä kanssa.
He olivat kovin kiinnostuneita poikansa miniästä,kyselivät koska taas tapaisivat..siinä perheessä anopin ja miniän suhde ilmeisen lämmin,se näkyi ja kuulsi puheesta.
Oispa itsellä samanlainen miellyttävä anoppi..oikeestaan kävi jopa kateeksi.
itsekkyyttä, johon syyllistyvät niin monet: puhuvat lakkaamatta omista kullanmuruistaan - kehdosta hautaan - ja ylipäätään omista asioistaan, eivät ole kiinnostuneita toisesta ja hänen asioistaan, eivät mistään, mikä ei jollain tavoin ole heidän omaansa.
Säälin anoppiasi, hänhän voisi ottaa sinut avosylin vastaan laajaan katraaseensa, olethan hänen poikansa valittu, mutta hän on vain niin entisessä kiinni, ettei näe eteenpäin. Mutta äläpä välitä, ajan kanssa asenne voi muuttuakin. Et menetä mitään olemalla ystävällinen.
Suomeksi sanottuna: sinua vaivaa kateus!
Olet epävarma asemastasi ja siksi mittaat ja (anteeksi vaan) kyttäät.
Koko tuo selostuksesi käsittää eräänlaista punnitsemista ja mittaamista, kuka saa, kuka ei ja kuinka paljon.
Tuntuu että hajotat hyttysenkin neuroottisesti millin osiin...
Syynä: omat tunteesi, epävarmuutesi ja mustasukkaisuutesi.
Kaikesta täydestä sydämestäni neuvon sinua lopettamaan ilmeisen vanhahkon anoppisi tarkkailun ja liiskaamisen mikroskooppisen silmäsi alle.
Nimittäin: se on sinulle helpompaa ja vapauttavampaa. Ihan itsesi takia.
Anoppisi on täyden varmasti epätäydellinen ihmisenä.
Oletan, että hän ei yritäkään olla täysimys, kunhan vaan elelee elämässään loppuja päiviä eteenpäin sen kummosempia ajattelematta. Lörpättää menneistä existä niitä näitä luullen olevansa kiinnostava ehkä, tai puhuu mitä sylki suuhun tuo.
Samaten piiskuttaa kuin peltosirkku tulevista lapsenlapsista ja olevista lapsenlapsista.
Sinulla nyt ei sattumoisin ole yhteisiä lapsia miehesi kanssa... ja näin ollen anoppisi ei niistä puhu, kun niitä ei ole.
Sinun lapsiisi ei tohdi puuttua, joten ei puhu luullen olevansa fiksu.
Ymmärrä, että me ihmiset olemme yksilöitä ja luulomme omasta fiksuudestamme ovat erilaiset. Yhden fiksuus on toisen typeryyttä.
Unohda anoppisi, olkoon mikä on. Ethän harakastakaan voi joutsenta muovata.
Hyväksy, äläkä sorru kateuteen. Toisilla on enemmän, toisilla vähemmän... mitä erilaisempia asioita.
Jos nyt et toiveanoppia ole saanutkaan, niin oletpahan saanut jonkin sortin anopin. Kahvilassa olet sivullisena seurannut "kivaa" anoppia, mutta et voi tietää kaikkea senkään perhepiirin kaappien kätköistä. On omat luurankonsa sielläkin anoppilassa kätkössä.
Kaikkea ei voi tässä maailmassa saada: iki-ihanaa anoppia, miestä, lapsia, sukulaisia, omaisuutta, terveyttä, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Ei, kaikki ei tule samassa paketissa!
Vointeja!
en kenenkään silmissä.
Teen päivittäin työtä eri tavalla vammautuneiden ihmisten parissa.
Työssäni tapaan niin heidän läheisiään kuin muutakin hoitohenkilökuntaa..ja todellakin tulen erilaisten ihmisten kanssa hyvin toimeen.Saan työstäni hyvää palautetta päivittäin,joten itseluottamus on kohillaan.
En erityisesti "kyttää" ihmisiä(kuten kuvailit) ,olen kylläkin sosiaalinen sekä ihmisistä kiinnostunut..toki olen onnellinen toisten puolesta/tai voin jopa joskus kadehtiakin jotain tilannetta,mutta se nyt on aivan normaali tunne sen hetkiseen tilanteeseen.
Ei tarvitse erillistä "mittaria"kun huomaa että anopilleni se nuorempi poika on "jotain",mutta vanhempi poika ei saa ansaitsemaansa kohtelua.
En hyväksy eriarvoisuutta kun on kyseessä saman perheen lapset!
Mistähän minä olisin mustasukkainen?Itsellä kun on elämä mallillaan ja elämme perheenä hyvää elämää.
Anoppinikaan ei ole mitenkään mitenkään "vanhus"vielä,päin vastoin hyvinkin vetreässä kunnossa.
Tokihan minä anoppini hyväksyn,ja ymmärrän hänen erilaisuutensa..ei siitä ole kysymys.Toivoisin vain että hän huomioisi myös vanhemman poikansa..ja ymmärtäisi että myös ME olemme tärkeitä.
(Ja todellakin tunsin sen kahvilassa olleen "anopin"/naisen,hän kun sattuu olemaan vanhempieni hyvä ystävä).
Olen elämässäni saanut kaiken luettelemasi hyvän;rakastavan miehen,lapset,lämpimät välit sisaruksiin,hyviä ystäviä,ihanan työpaikan/ihmiset joiden kanssa työskentelen ja omaisuuttakin omiks tarpeiks..ja onhan minulla yhä sydämmelliset välit entiseen anoppiin;)
Toivoisin vain että myös Uusperheessä huomioitaisiin "mun ja sun"-lapset samanarvoisesti..siten muuten tekee ex-anoppini.Kohtelee mieheni lasta kuin tuo olisi hänen oma lapsenlapsensa.
"Olen elämässäni saanut kaiken luettelemasi hyvän;rakastavan miehen,lapset,lämpimät välit sisaruksiin,hyviä ystäviä,ihanan työpaikan/ihmiset joiden kanssa työskentelen ja omaisuuttakin omiks tarpeiks..ja onhan minulla yhä sydämmelliset välit entiseen anoppiin;)"...Mutta kuitenkin sanot anopistasi:
"Toivoisin vain että hän huomioisi myös vanhemman poikansa..ja ymmärtäisi että myös ME olemme tärkeitä."
Miksi pitäisi olla enemmän? Moni tyytyy paljon vähempään ja on onnellinen. Sinä haluat muuttaa anoppisi asenteet itsellesi sopivimmaksi.
Antaisit hänen olla.
Sinulla on kaikki hyvin. Olettehan toisillenne tärkeitä. Tarvitsette toisianne, ette anoppia.
nykyistä anoppiani mitenkään "muuttaa"..enkä ole sanallakaan hälle ilmaissut eriävää mielipidettä tms.
Olen saanut kotikasvatuksen joka opetti kunnioittamaan vanhempia ihmisiä.
Mielestäni saan kuitenkin kyseenalaistaa asioita jotka mietityttävät..se kait nyt täällä sallittua?
En minä kaipaakaan anoppiani..kuka niin väittänytkään?
anoppi voi mennä miniänsä huusholliin huushollaamaan ja lapsia hoitamaan. Isänäidin ja lasten suhde kehittyy vain, jos famu voi välillä ottaa lapset luokseen. Odota kun lapset kasvavat.
Tiedän kyllä ihan loisto famujakin. Eihän kaikilla äideillä ole tyttäriä ja tyttärenlapsia.
mieltä ettei äidinäidinkään sovi tyttärensä kotona ruveta huushollaamaan! Talossa talon tavoilla, äidit kun eivät aina jälkeläistensä tapoja osaa kunnioittaa jos ne poikkeavat omista:)
Mutta kiitoksia kaikille vastanneille, hyviä ajatuksia ja huomioita olette jakaneet.
Miten omassa lapsuudessanne oli?
Olitteko itse äidinäidin vai isänäidin hoteissa?
Paljonko isovanhemmat olivat auttamassa omia vanhempianne taloudenpidossa?
Aloittaja arvelee anoppinsa auttavan enemmän tyttärensä perhettä. Kysymys kuuluu: millä tavoin auttavan? Siivouksessa? Taloudellisesti? Remontissa? Ruuanlaitossa? Valkopyykin pesussa?
Mihin näistä itse kaipaat apua?
Kysymys kuuluu myös, miten oma äitinne aikanaan suhtautui isovanhempien apuun? Oliko hän tyytyväinen kun anoppi ilmaantui suursiivousta tekemään? Pitikö häntä erityisesti ottaa huomioon, kun hän tuli auttamaan, vai osasiko olla avuksi neuvomatta? Odotettiinko teillä innolla mummujen tuloa, kun jokin isompi urakka oli edessä? Esim. talon maalaus tai makuuhuoneitten tapiseeraus?
Jos tarkalleen mietitte, niin olisiko isovanhemmillanne ollut mahdollisuus auttaa omia vanhempianne taloudellisesti? Antoivatko he lapsenlapsilleen rahaa?
Suhtautumisemme asioihin periytyy usein lapsuudesta. Olisi jokaiselle terveellistä muistella lapsuutensa aikoja ja esim. juuri isovanhempien osuutta niissä vuosissa.
isäni äiti oli sairastellut pitkään,ja hän kuoli kun meitä lapsia oli syntynyt3..vielä 4.jäs sisarus syntyi myöhemmin.
Äitini oli kotiäiti.
Itse vietin suurimman osan lapsuusvuosistani mummolassa,siellä taisivat olla myös vanhemmatkin sisarukseni.
Äitini sai tarvittaessa apua äidiltään,heillä oli hyvät jä lämpimät välit.
Mummolla(hän oli vielä silloin työelämässä itse) kun oli silloin ajokortti niin hän ehti kuskaamaan äitiä jos tarvetta oli.
En muista että isovanhemmat olisi rahaa vanhemmilleni antaneet..siihen ei kait ollut tarvetta.Mummo kyllä ompeli ja neuloi meidän lasten vaatteet.
Itse en ole saanut ikinä apua omilta vanhemmiltani..yksin olen selvinnyt siitä asti kun 15vuotiaana kotoa muutin muualle.
Olisin kyllä tarvinnut joskus apua,ja toivonut että olisi lapsenikin saaneet paremmin tutustua äitiini mutta isän eläessä se ei vain ole mahdollista...
Minun molemmat omat isovanhempani asuivat maalla, enkä muista kuin pari kertaa että he olisivat vierailleet lapsuudessani meillä. Joka viikonloppu me menimme jompaan kumpaan mummolaan (perunannostoihin, matonpesuihin yms mummon juttuihin osallistuttiin) ja vanhempieni erotessa sattuneesta syystä vietin lapsuudessani enemmän aikaa äidinäitini kanssa. Isäni on vielä sen sukupolven miehiä että tapaamiset jäivät, aikuisena kyllä taas tavattiin ja tutustuttiin mummoon myös.
Joten kyllä tuo lastenhoitoapu on se mitä vanhempani saivat ja auttoivat sitten taas omalla panoksellaan isovanhempia, eivät rahallista tai siivousapua.
Minä en niinkään edes apuja ole hinkumassa. Inhoan sitäkin että oma äitini tulee meille ja yrittää siivoilla, en käsitä miksi, tämä on minun kotini ja siisteystasosta pidän huolta minä, ehkäpä äidilläni on korkeammat vaatimukset:) Minusta on ihanaa kun hän on lasten kanssa ja puuhailee heidän juttujaan ja käy teatterissa yms. Sellaista puuhasimme omassa lapsuudessanikin. Sitten taas anoppini ei oikein osaa olla lasten kanssa, töihin hän heidät kyllä ottaisi mukaansa :/ arvatkaapa vain kiinnostaako
se lapsia. Lapsia hän on kyllä aina tarpeen tullen tunnin pari ollut katsomassa jos olemme tarvinneet mutta siinäpä se sitten on ollutkin. Ja näin kun vertaan omaan äitiini niin toivon että hän juuri henkisellä tasolla ja lasten puuhissa/elämässä olisi enemmän mukana oman tyttärensä kanssa. Jotenkin ajattelen että minulta tyttärenä puuttuisi paljon jos en tällaista yhteyttä kokisi ja tahtoisin toki että anoppinikin kanssa voisin enemmän jakaa tätä äitiyttä mutta joko se on kiinni siitä että olen miniä tai sitten hän on ihmisenä erilainen. Yhteenvetona voisin sanoa että meidän lapsilla on ainakin kaksi todella erilaista mummoa. Toinen rakentaa pohjaa tulevalle nyt lapsuudessa, toisen kanssa luulen että lasten täytyy olla itse rakentamassa sitä yhteistä juttua sitten vähän vanhempana.
kun ystäväni sai poikalapsen vaikka ois toivonut tyttöä..selitti hän syyksi sen että" olisi sitten niitä äidin ja tyttären yhteisiä-juttuja".Itsellä oli tuolloin kaksi poikaa,enkä osannut tyttölasta kaivata..
Sittemmin syntyi minullekin tyttölapsi,neljän pojan keskelle..nyt kun tyttäreni on 12vuotias..on oikeesti kivaa että on niitä yhteisiä asioita..äidin ja tyttären omia juttuja.
Toivon että samanlaisina välimme säilyvät aina.Tahtoisin olla tyttärelleni sellainen äiti jollaisen olisin oman äitini halunnut olla..läsnä minunkin ei vain sisaruksieni elämässä.Jotensakin kun minut "unohdettiin".
on onnellisimpana muistona jääneet kesät äidin vanhempien kesämökillä. Muut lapsenlapset eli serkkumme eivät maalla viihtyneet joten saimme olla silmäterinä. Isovanhemmat vaativat käytöstapoja mutta muuten meitä hemmoteltiin.
Isovanhempien kuoltua koko senpuoleinen suku on jäänyt.
Isän vanhempien luona olimme harvemmin ja siellä oli myös serkut. Välit eivät lapsuudessani olleet yhtä lämpimät mutta he ovat aina olleet taustalla vaikuttamassa ja nyt taas välit ovat todella läheiset.
Myöhemmin elimme uusperheessä ja sain kolmannen isovanhemman jonka luokse tunsin olevani tervetullut. Hän on heistä ainoa joka on elossa ja vaikkei koskaan olekaan osannut kovin hyvin touhuta lasten kanssa hän muistaa sekä mun että siskoni lapsia.
Rahallisesta avusta en tiedä koska raha-asioista ei meidän lasten aikana puhuttu.
Äitiini välit ovat aika etäiset ja ovat aina olleet. Se mitä mummolta kaipaisin olisi kunnollinen keskusteluyhteys ja henkinen tuki, ei niinkään konkreettinen apu.
Ja olet oikeassa. Olen varmasti saanut lapsuudessani henkistä pääomaa enemmän kuin moni muu ja oli todella terveellistä kaivaa ne muistot esiin.
Isovanhemmat on vieläkin pariskunta, miksi syyllistät aina vain mummon? Et sinä voi vaatia toiselta perheeltä mielivaltaista huomiota, olkoonkin he sukua jollain tavalla sinulle. Aivankuin kiristäisit heiltä huomiota, perheesi hyysäämistä ja sinun ehdoillasi toimimista. Ei sinun perheesi ole mummon ja vaarin ainoa keskipiste, heillä on myös muuta tekemistä keskittyä sinun määräysvaltasi alle.
Ja ap:tä myös naurattaa tuo että vaadin toisia määräysvaltani alle. Kerrohan mistä saat kirjoituksestani sen kuvan että haluan toisten elämän pyörivän minun perheeni ympärillä? On se vaan ihme että jos vilpittömästi ihmettelee asioita ja haluaa niihin toisten kommentteja ja näin avartaa omaakin ajatusmaailmaansa toiset kokevat sen hyökkäyksenä. Mutta miksiköhän aina sitä mummoa tosiaan "syyllistetään" tai mummon tekemisiä ihmetellään? Ehkäpä siksi että naiset ne enemmän ovat kiinnostuneita jälkikasvustaan ja lapsenlapsistaan, kun taas miehet enemmän omista jutuistaan ja tarkkailevat tilanteita etäämpää eivätkä juuri kommentoi. Näin ainakin omasta kokemuksestani. Ja muuten: meillä ei ainakaan kummatkaan lasten isovanhemmat ole pariskuntia, olleet enää vuosikausiin! Olen ehkä eri sukupolvea kuin sinä? Omat isovanhempani taas olivatkin pariskuntia kunnes kuolema erottaa. Enkä nyt siis ihan ymmärtänyt tuota kirjoitustasi, sain sen kuvan että koitan määrätä omien vanhempieni tekemisiä, niinkö? Siis kun en tahdo että esim. äitini meillä tiskaisi vaan arvostan enemmän sitä että hän vie lapsia teatteriin (tekee sen siis muuten ihan vapaaehtoisesti)? Selventäisitkö vähän kommenttiasi?
Tuli muuten vielä sellainen mieleen (tästä pitäisi varmaan aloittaa uusi ketju) tuosta määräysvallasta; Ennenvanhaan kun asuttiin saman katon alla monta sukupolvea ihan selkeä määräysvalta oli anopilla. Ja nyt nykyaika onkin muuttanut anopit siihen altavastaajan rooliin mitä tulee lapsenlapsiin. Tämähän tuo aivan uusia haasteita äideille ja mummoille, että mites se valta jakaantuu. Ja siksi puhun nyt äideistä ja mummoista että niistä minulla on enemmän kokemusta kuin isistä ja vaareista:)
että toivovat lapsilleen oikeata perhettä.
Itse olen vointini mukaan yrittänyt hoitaa lapsen lapsiani.Mutta täytyy todeta ettei heitä kovin montaa tuntia jaksa enää hoitaa.Kotimmekin on pieni nykyään että pienissä tiloissa monta vekaraa on joskus tosi vaikeaa saada viihtymään.
silloin kun hoidan heitä teen sen mielelläni.