Inhoan useimpia tutustumisleikkejä ja muita seuraleikkejä, joiden tarkoituksena on tutustuttaa ihmiset toisiinsa, poistaa jännitystä ilmasta ja luoda ryhmähenkeä. Niiden yleisyydestä päätellen moni ei tunnu käsittävän, millaista kärsimystä ne joillekin aiheuttaa.
Yksinkertaisimmatkaan tutustumisleikit ei ole kaikille helppoja. Otetaan esimerkiksi vaikka sellainen, jossa istutaan ringissä ja jokainen sanoo vuorollaan kaikkien edellisten nimet ja oman nimensä, joko ihan sellaisenaan tai vaikka jonkun adjektiivin kanssa (jonka tarkoituksena on kai helpottaa muistamista). Siis tyyliin "avulias Antti, vekkuli Vesa, lennokas Liisa..." Kyllähän se muuten voisi sujuakin, mutta jännitän sellaista julkista suoritusta niin paljon, että pelkään sanovani omankin nimeni väärin. Kädet hikoaa, sydän tykyttää, ja kun lopulta tulee mun vuoro, olen niin sekaisin että sanon pitkätukkaista Vesaa Veeraksi. Piinallista! Kaikki muut nauraa, itse tahtoisin vajota maan alle. Ja Vesa muistaa sen varmasti lopun ikäänsä...
Kaikkein pahimpia on kuitenkin "hauskat" tunnelmanluojaleikit, joissa pitäisi hassutella ja hölmöillä vieraiden keskellä. Sen tyyliset kuin se yksi, missä kaikki saa lapun jossa on jonkun eläimen nimi, ja sitä eläintä matkimalla pitäisi löytää muiden joukosta oma pari/ryhmä joka esittää samaa eläintä. Muut on heti innolla mukana ja niiden kesken vallitsee vapautunut tunnelma, mutta kvaak kvaak, röh röh, kaikki kyllä näkee että mua ei kiinnosta. En todellakaan halua nolata itseäni julkisesti yrittämällä matkia jotain apinaa tai hirveä täysin vieraiden ihmisten keskellä.
Kyse ei ole siitä, että olisin parantumaton tosikko. Mun mielestä se eläintenmatkimisleikki voisi olla ihan hauska ohjelmanumero jossain kaveriporukan illanvietossa, jossa kaikki tuntee toisensa. En kuitenkaan koe sellaista vieraiden seurassa lainkaan luontevaksi.
Rohkenen väittää, että seuraleikit on suuri syy yksinäisyyteeni. Tällaisille parinkympin kieppeillä oleville opiskelijoille suunnatuissa tilaisuuksissa ne on nimittäin tosi yleisiä. Ehkä ne auttaa joitakin muita ujoja tutustumaan muihin, mutta muhun ne vaikuttaa toisin: Jään tavallistakin pahemmin ulkopuoliseksi, koska en pysty virittäytymään muiden mukana tunnelmaan. Muille jää seuraleikkien perusteella sellainen vaikutelma, että olen tylsä tyyppi jota ei edes kiinnosta tutustua muihin tai päästää muita lähelleen... Tai jos nyt sattuisikin kiinnostamaan, olisin kuitenkin tylsä, joten miksi kukaan vaivautuisi juttelemaan kanssani kun hauskempaakin seuraa löytyy?
Inhottavien seuraleikkien pelossa jään myös usein kotiin, koska en jaksa kokea aina uusia ja uusia nöyryytyksiä.
Olenko todella pelkkä ilonpilaaja? Ansaitsenko jäädäkin ulkopuoliseksi, kun en nauti tutustumisleikeistä enkä pysty edes teeskentelemään muuta?
Yksinkertaisimmatkaan tutustumisleikit ei ole kaikille helppoja. Otetaan esimerkiksi vaikka sellainen, jossa istutaan ringissä ja jokainen sanoo vuorollaan kaikkien edellisten nimet ja oman nimensä, joko ihan sellaisenaan tai vaikka jonkun adjektiivin kanssa (jonka tarkoituksena on kai helpottaa muistamista). Siis tyyliin "avulias Antti, vekkuli Vesa, lennokas Liisa..." Kyllähän se muuten voisi sujuakin, mutta jännitän sellaista julkista suoritusta niin paljon, että pelkään sanovani omankin nimeni väärin. Kädet hikoaa, sydän tykyttää, ja kun lopulta tulee mun vuoro, olen niin sekaisin että sanon pitkätukkaista Vesaa Veeraksi. Piinallista! Kaikki muut nauraa, itse tahtoisin vajota maan alle. Ja Vesa muistaa sen varmasti lopun ikäänsä...
Kaikkein pahimpia on kuitenkin "hauskat" tunnelmanluojaleikit, joissa pitäisi hassutella ja hölmöillä vieraiden keskellä. Sen tyyliset kuin se yksi, missä kaikki saa lapun jossa on jonkun eläimen nimi, ja sitä eläintä matkimalla pitäisi löytää muiden joukosta oma pari/ryhmä joka esittää samaa eläintä. Muut on heti innolla mukana ja niiden kesken vallitsee vapautunut tunnelma, mutta kvaak kvaak, röh röh, kaikki kyllä näkee että mua ei kiinnosta. En todellakaan halua nolata itseäni julkisesti yrittämällä matkia jotain apinaa tai hirveä täysin vieraiden ihmisten keskellä.
Kyse ei ole siitä, että olisin parantumaton tosikko. Mun mielestä se eläintenmatkimisleikki voisi olla ihan hauska ohjelmanumero jossain kaveriporukan illanvietossa, jossa kaikki tuntee toisensa. En kuitenkaan koe sellaista vieraiden seurassa lainkaan luontevaksi.
Rohkenen väittää, että seuraleikit on suuri syy yksinäisyyteeni. Tällaisille parinkympin kieppeillä oleville opiskelijoille suunnatuissa tilaisuuksissa ne on nimittäin tosi yleisiä. Ehkä ne auttaa joitakin muita ujoja tutustumaan muihin, mutta muhun ne vaikuttaa toisin: Jään tavallistakin pahemmin ulkopuoliseksi, koska en pysty virittäytymään muiden mukana tunnelmaan. Muille jää seuraleikkien perusteella sellainen vaikutelma, että olen tylsä tyyppi jota ei edes kiinnosta tutustua muihin tai päästää muita lähelleen... Tai jos nyt sattuisikin kiinnostamaan, olisin kuitenkin tylsä, joten miksi kukaan vaivautuisi juttelemaan kanssani kun hauskempaakin seuraa löytyy?
Inhottavien seuraleikkien pelossa jään myös usein kotiin, koska en jaksa kokea aina uusia ja uusia nöyryytyksiä.
Olenko todella pelkkä ilonpilaaja? Ansaitsenko jäädäkin ulkopuoliseksi, kun en nauti tutustumisleikeistä enkä pysty edes teeskentelemään muuta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ansaitse jäädä ulkopuoliseksi. Minusta oikea tutustuminen ei kuitenkaan tapahdu leikkiessä, siinä vain opitaan nimet. Tuskin kukaan sitäkään muistaa myöhemmin vaikka joku leikeissä ei olisikaan täysillä mukana tai mokailisi. Myöhemmin voi tutustua yksityisemmin opiskellessa - riippuen tosin tilaisuuksista.
Haluaisin mennä tuollaiseen piiriin, mutta missä tällainen 30-vuotias mies pääse enää tuollaiseen leikkikerhoon? Juuri tuollaisen avulla oppisimme kohtaamaan pelkomme ja myös voittamaan ujoutta.
Tai tietääkö kukaan kerhosta, jossa opetellaan käymään läpi kaikki vaikeat pelot ja tunteet. Vai onkohan kyseessä ihan terapiaryhmä? Otetaan esimerkiksi vaikka oma sosiaalinen pelko ja häpeä. Kertoisin kärsiväni sellaisesta ja sitten siinä olisi joku tehtävä ja olisi lupa käydä läpi se tunne täysin. Eli että opetellaan kohtaamaan vaikka häpeä, ja siinä ryhmässä on tietenkin lupa vaikka pyörtyä, itkeä tai kaatua. Menisin mukaan, jos löytäisin tuollaiseen.
ihmiset tilaisuuden helpommin tutustua toisiinsa jotka kokevat sen hyväksi tavaksi tutustua. Sinä voit sitten tutustua muihin myöhemmin toisenlaisilla tavoilla. Ole lempeämpi itsellesi niin muutkin ovat tai jos joku poikkeus ei olisi niin ei hän sun ystävyyttä ansaitsisikaan.