vl-ollessani jouduin jatkuvaan paineeseen kaikkialla kodin ulkopolella.
Jo kansakoulun ekaluokalla naapurimme samanikäinen poika haukkui uskovaiseksi. Siihen saakka en ollut nähnyt lapsuudessani mitään erikoista.
Tästä alkoi häpeämisen kierre, huomasin että olikin erilainen, kaikki eivät olleetkaan samanlailla uskovaisia, olin suuresta perheestä, meillä ei ollut tv:tä, en osannut keskustella tv-ohjelmista, en tuntenut julkkiksia, urheilukilpailuistakin luin vain sanomalehdistä jne.
Jouduin valheen kierteeseen.
Pelastaakseni egoni, minun piti aina keksiä jokin peitetarina miksi en esim. ollut katsonut tv:tä, miksi en osallistunut koulun konviin ym.
Ry:llekin meno oli salaista touhua. Koulukavereita asui Yrkän lähellä, joten piti tarkasti ensin katsoa onko ketään kavereita näkemässä kun menen portista sisään. Kerran koulukaverini oli läheisessä puistossa, joten jouduin menenmään Yrkän aidan yli sisäpuolelle, ja takkini repeentyi aidan tolppaan. Sekin harmitti sitten kertoa kotona että uusi takki oli rikkoontunut, ja siihen piti äitillekin keksiä jokin "muka vahinko" syy.
Työpaikalla piti vältellä vl-työtovereita, koska "Jumalan terveellä" tervehtiminen suureen ääneen kuulosti mielestäni hyvin koomiselta. Joskus työpaikkaruokalassa jäi jo aloitettu ruoka-annoskin kesken, kun piti pakoilla tervehtimällä uskonsa tunnustavia vl-veljiä.
Firman pikkujouluista kieltäytymiseen piti aina olla varattuna jokin hyvä syy, esim. sukulaisvierailu tai vastaavan tapahtuman sattuminen samalle päivälle, ettei olisi tarvinnut oasallistua ja nolata itseään.
Myös firman asiakaspalvelussa ollessani oli parasta lähteä luikkimaan muka vessaan, kun näki Ry:n "uskossa vahvojen" tervehdyksineen tulevan firman ovesta sisään.
Jätin sitten vl-yhteisön, koska sieltä en löytänyt muuta kuin kieltoja kieltojen perään, vailla Raamatullista perustetta. Yritin keskustella asioista kavareidenkin kanssa, mutta ei se onnistunut. Kysymyksiini vastattiin vain, että pitää uskoa epäilykset anteeksi, ja piru se vain laittaa kysyselemään ja epäilemään.
Ero Ry:ltä merkitsi myös eroa monesta sosiaalisesta tapahtumasta. Ystävät jäivät sinne. Vaikka en heidän enkä lähisukulaisten taholta painostusta kokenutkaan, niin tyhjiön täyttäminen uusilla asioilla vei aikaa.
Myös perheen sisällä tämä minun loikkaamiseni aiheutti kahtia jaon. Lasten kasvatuksessa oli joskus erilaisia näkemyksiä, vaikka annoin vaimoni mielen mukaisesti kasvatuksen tapahtuakin.
Tunsin joskus yksinäisyyttä.
Entisistä ystävistä oli tullut vain tuttavia, omassa perheessänikään ei uskonasioista voinut eikä saanut keskustella, täysin vieraille en asiasta voinut tietenkään avautua.
Näin elämässä paineet vain jatkuivat. Terveyskin hieman horjui, tuli verenpainetta, sydämen rytmihäiriöitä. Tunsin ahdistusta, ja näin jälkeenpäin voin sanoa, että olin sairastunut jonkinasteiseen masennukseen, vaikka en sitä silloin osannut tunnistaa.
Ammattiapua itselleni en koskaan hakenut, vaikka joskus tuntuikin siltä, että onko tämä kaikki sekamelska ja epävarmuus ihan minun omaa syytä, ja pystyisikö joku ulkopuolinen kertomaan minulle mitenkä osaisin löytää ja saada hyväksytyn paikan tässä yhteiskunta- ja perhehierarkiassa.
Nyt, muutaman vuosikymmenen jälkeen kun tarkastelen tilannetta, huomaan että moni silloin kokemani pelko ja ahdistus on ollut aivan turha.
VL:n tavat ovat muuttuneet niistä ajoista huomattavasti. Uskonsisaret tervehtivät toisiaan Ry:n ulkopuolella vapautuneesti vai esim. hei, moi, ym. Tv:tä katsotaan netistä, seurataan tv-sarjoja, tiedetään julkkisten elämän yksityiskohdatkin, käydään urheilukilpailuissa, voidaan lukea muitakin aikakausilehtiä kuin Suomen kuvalehti, taputetaan esiintyjille, halataan onnitteluissa, jnenejene.
Silti vielä tänäänkin moni vl tuskailee ja tasapainoilee, ehkä vieläkin painostavammassa yhteiskunnassa, vl-uskon ja sen näkyvän tunnustamisen aiheuttamien terveysriskien kanssa.
Jo kansakoulun ekaluokalla naapurimme samanikäinen poika haukkui uskovaiseksi. Siihen saakka en ollut nähnyt lapsuudessani mitään erikoista.
Tästä alkoi häpeämisen kierre, huomasin että olikin erilainen, kaikki eivät olleetkaan samanlailla uskovaisia, olin suuresta perheestä, meillä ei ollut tv:tä, en osannut keskustella tv-ohjelmista, en tuntenut julkkiksia, urheilukilpailuistakin luin vain sanomalehdistä jne.
Jouduin valheen kierteeseen.
Pelastaakseni egoni, minun piti aina keksiä jokin peitetarina miksi en esim. ollut katsonut tv:tä, miksi en osallistunut koulun konviin ym.
Ry:llekin meno oli salaista touhua. Koulukavereita asui Yrkän lähellä, joten piti tarkasti ensin katsoa onko ketään kavereita näkemässä kun menen portista sisään. Kerran koulukaverini oli läheisessä puistossa, joten jouduin menenmään Yrkän aidan yli sisäpuolelle, ja takkini repeentyi aidan tolppaan. Sekin harmitti sitten kertoa kotona että uusi takki oli rikkoontunut, ja siihen piti äitillekin keksiä jokin "muka vahinko" syy.
Työpaikalla piti vältellä vl-työtovereita, koska "Jumalan terveellä" tervehtiminen suureen ääneen kuulosti mielestäni hyvin koomiselta. Joskus työpaikkaruokalassa jäi jo aloitettu ruoka-annoskin kesken, kun piti pakoilla tervehtimällä uskonsa tunnustavia vl-veljiä.
Firman pikkujouluista kieltäytymiseen piti aina olla varattuna jokin hyvä syy, esim. sukulaisvierailu tai vastaavan tapahtuman sattuminen samalle päivälle, ettei olisi tarvinnut oasallistua ja nolata itseään.
Myös firman asiakaspalvelussa ollessani oli parasta lähteä luikkimaan muka vessaan, kun näki Ry:n "uskossa vahvojen" tervehdyksineen tulevan firman ovesta sisään.
Jätin sitten vl-yhteisön, koska sieltä en löytänyt muuta kuin kieltoja kieltojen perään, vailla Raamatullista perustetta. Yritin keskustella asioista kavareidenkin kanssa, mutta ei se onnistunut. Kysymyksiini vastattiin vain, että pitää uskoa epäilykset anteeksi, ja piru se vain laittaa kysyselemään ja epäilemään.
Ero Ry:ltä merkitsi myös eroa monesta sosiaalisesta tapahtumasta. Ystävät jäivät sinne. Vaikka en heidän enkä lähisukulaisten taholta painostusta kokenutkaan, niin tyhjiön täyttäminen uusilla asioilla vei aikaa.
Myös perheen sisällä tämä minun loikkaamiseni aiheutti kahtia jaon. Lasten kasvatuksessa oli joskus erilaisia näkemyksiä, vaikka annoin vaimoni mielen mukaisesti kasvatuksen tapahtuakin.
Tunsin joskus yksinäisyyttä.
Entisistä ystävistä oli tullut vain tuttavia, omassa perheessänikään ei uskonasioista voinut eikä saanut keskustella, täysin vieraille en asiasta voinut tietenkään avautua.
Näin elämässä paineet vain jatkuivat. Terveyskin hieman horjui, tuli verenpainetta, sydämen rytmihäiriöitä. Tunsin ahdistusta, ja näin jälkeenpäin voin sanoa, että olin sairastunut jonkinasteiseen masennukseen, vaikka en sitä silloin osannut tunnistaa.
Ammattiapua itselleni en koskaan hakenut, vaikka joskus tuntuikin siltä, että onko tämä kaikki sekamelska ja epävarmuus ihan minun omaa syytä, ja pystyisikö joku ulkopuolinen kertomaan minulle mitenkä osaisin löytää ja saada hyväksytyn paikan tässä yhteiskunta- ja perhehierarkiassa.
Nyt, muutaman vuosikymmenen jälkeen kun tarkastelen tilannetta, huomaan että moni silloin kokemani pelko ja ahdistus on ollut aivan turha.
VL:n tavat ovat muuttuneet niistä ajoista huomattavasti. Uskonsisaret tervehtivät toisiaan Ry:n ulkopuolella vapautuneesti vai esim. hei, moi, ym. Tv:tä katsotaan netistä, seurataan tv-sarjoja, tiedetään julkkisten elämän yksityiskohdatkin, käydään urheilukilpailuissa, voidaan lukea muitakin aikakausilehtiä kuin Suomen kuvalehti, taputetaan esiintyjille, halataan onnitteluissa, jnenejene.
Silti vielä tänäänkin moni vl tuskailee ja tasapainoilee, ehkä vieläkin painostavammassa yhteiskunnassa, vl-uskon ja sen näkyvän tunnustamisen aiheuttamien terveysriskien kanssa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jokaisella vl-joukossa vaeltaneella on varmaan vastaavanlaisia tuntemuksia. Kyllä vastasi henkeen - niinkuin sanotaan. Uskon tunnustaminen taitaa olla nykyään vieläkin harvinaisempaa kuin ennen.
Lopussa kerrot, että tavat ovat nykyään jo paljon vapautuneet. Taitaa olla kysysmys käytännön ja "teorian" kahtiajaosta.
Oma näkemykseni on, että 70-luvulla valtaan noussut armoton "heikkisaarelaisuus" on ja pysyy vallankahvassa - toistaiseksi. Se hallitsee SRK:ta ja useimpia johtokuntia.
Uudet tuulet alkavat vasta puhaltamaan, jos hoitokokousrikoksia pyydetään julkisesti anteeksi. Tästä ei ole toistaiseksi mitään merkkiä olemassa.
vl-uskoa on joutunut häpeämään hoitokousten seurauksena. Uskosta tuli tekojen tie.
koulutovereitani vuodesta toiseen. Varoin valehtelemasta suoraan, mutta kerroin puolitotuuksia. Kehityin siinä taitavaksi.
Olin ainoa vl luokallani, ja koko isossa koulussakin meitä oli vain kourallinen. Lestadiolaisuutensa oli helppo salata, kun perheemmekään ei ollut suuri. Siis pilkatuksi tai kiusatuksi en koskaan joutunut uskoni takia, koska muut eivät siitä tienneet!
Se, että lestadiolaisuus oli hävettävä asia, oli itsestäänselvyys. Miksiköhän oikeastaan?
No, myöhemmin ei noita huolia ollut, koska olin sanonut vl-firmalle näkemiin.
vielä tänäänkin koulussa, että vl-lapset ovat valehtelun mestareita! Tuo kaksoiselämä siihen kouluttaa, ei lapset jaksa olla aina pilkattavana.
sulla ollu kovaa. Voi veikkosella.
paskanjauhantaa tuo iloisuus, hyvä ex-lessu. ihmiset, siis nuoret ihmiset (30v) elävät tuota yhtä helvetin kaksoiselämää edelleenkin. tukehtukoot raamattuun, tai tukehtukaamme...fyysisesti.