Voi että mun on enää vaikee mennä sinne seuroihin.
Minulla ei ole siel kettään kaveria ja muutenkin olen ruvennut vässyy siellä käyntiin. Puheet eivät oo ennää kolahtaneet pitkiin aikoihin. Lähinnä vain mielessä pyöri ajatus, että pääsis jo pois. Menin sinne loppuajasta osittain pakottuna. Mulle sanottiin, että eihän Jeesuskaan sitä ja tätä... Tämä rupesi vähitellen sieppaamaan.
Olisin varmasti viihtynyt seuroissa paremmin, jos mulla olisi ollut uskovaisia kavereita, mutta ku ei. Koin siellä oloni hyvin ulkopuoliseks ja yksinäiseks. Yritin kyllä rukkoilla ittelle kaveria, mutta ei onnistunu.
Toisaalta sainhan minä kavereita, mutta ku ne ei ollu uskovaisia. Tämä kai vei minut lopulta ulos uskosta. Kaverit ovat kivoja ja heidän kans voi tehdä kaikkea kivaa. Nämä eivät ole minkään sortin uskovaisia ja heitä on ollu todella helppo lähestyä.
Hiljattain mua närästi asia, ku veli sanoi, että mun sydän oli jo mieltynyt maailmalle, ja siksi en hakeutunut uskovaisten seuraan. Voi kuule, ei se tajua, kuinka paljon olen yrittänyt tehdä töitä sen etteen, että saisin uskovaisia kavereita. Veljen kommentti kuulosti korvaani suorastaan omahyväiseltä. Ikään kuin minä olisin huonompi ja surkeempi ihminen, kun en halunnut "ottaa" uskovaisia kavereita.
Kavereita ei noin vain oteta, sen tulin huomanneeksi. Koin, että mua vain karteltiin ry:llä. Yritin ottaa yhteyttä ikäisiini, muttei ollu helppo. Sain äkäsiä vastauksia, jos kysyin, mitä ootte aikonu tehä. Vain, että mistä mä tiiän, tai että kysy siltä ja siltä.
Vähän, ku heitä ei ois kiinnostanu mun seura sitten pätkääkään.
En minä tahallani kavereita ry:n ulkopuolelta etsinyt. Sieltä vain satuin saamaan kavereita, joiden kans en alkuun osallistunut niihin, mihin en voinut uskoni vuoksi osallistua. Lopulta houkutus niihinkin kasvoi ja seuroissa käynnit sai väistyä.
Yksinäisenä rauhanyhdistykselle meneminen ei ole mikään helppo asia. Sen tietää varmasti kaikki, jotka ovat jollain lailla syrjäytyneet ry:llä.
Minulla ei ole siel kettään kaveria ja muutenkin olen ruvennut vässyy siellä käyntiin. Puheet eivät oo ennää kolahtaneet pitkiin aikoihin. Lähinnä vain mielessä pyöri ajatus, että pääsis jo pois. Menin sinne loppuajasta osittain pakottuna. Mulle sanottiin, että eihän Jeesuskaan sitä ja tätä... Tämä rupesi vähitellen sieppaamaan.
Olisin varmasti viihtynyt seuroissa paremmin, jos mulla olisi ollut uskovaisia kavereita, mutta ku ei. Koin siellä oloni hyvin ulkopuoliseks ja yksinäiseks. Yritin kyllä rukkoilla ittelle kaveria, mutta ei onnistunu.
Toisaalta sainhan minä kavereita, mutta ku ne ei ollu uskovaisia. Tämä kai vei minut lopulta ulos uskosta. Kaverit ovat kivoja ja heidän kans voi tehdä kaikkea kivaa. Nämä eivät ole minkään sortin uskovaisia ja heitä on ollu todella helppo lähestyä.
Hiljattain mua närästi asia, ku veli sanoi, että mun sydän oli jo mieltynyt maailmalle, ja siksi en hakeutunut uskovaisten seuraan. Voi kuule, ei se tajua, kuinka paljon olen yrittänyt tehdä töitä sen etteen, että saisin uskovaisia kavereita. Veljen kommentti kuulosti korvaani suorastaan omahyväiseltä. Ikään kuin minä olisin huonompi ja surkeempi ihminen, kun en halunnut "ottaa" uskovaisia kavereita.
Kavereita ei noin vain oteta, sen tulin huomanneeksi. Koin, että mua vain karteltiin ry:llä. Yritin ottaa yhteyttä ikäisiini, muttei ollu helppo. Sain äkäsiä vastauksia, jos kysyin, mitä ootte aikonu tehä. Vain, että mistä mä tiiän, tai että kysy siltä ja siltä.
Vähän, ku heitä ei ois kiinnostanu mun seura sitten pätkääkään.
En minä tahallani kavereita ry:n ulkopuolelta etsinyt. Sieltä vain satuin saamaan kavereita, joiden kans en alkuun osallistunut niihin, mihin en voinut uskoni vuoksi osallistua. Lopulta houkutus niihinkin kasvoi ja seuroissa käynnit sai väistyä.
Yksinäisenä rauhanyhdistykselle meneminen ei ole mikään helppo asia. Sen tietää varmasti kaikki, jotka ovat jollain lailla syrjäytyneet ry:llä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
...mutta jotenkin minusta tuntuu, että tämä "ei ole kavereita, niin en käy enää ry:llä" on vain selite/tekosyy, johon on jotenkin oikeutetunpaa vedota, kun itse asiassa seurahalujen katoamisen syy onkin jossain muualla.
Vl-porukoissa ollaan porukoituneita, etenkin lasten, nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa. Ja omasta lapsuudesta tiedän, että näihin porukoihin ei ole helppoa aina päästä sisälle. En osaa sanoa, miksi minulla ei lapsena ollut hyviä vl-kavereita ja miksi niitä yhtäkkiä nuoruusvuosina sitten olikin... Semmoista se vain on. Mutta minä erkaannuin vl-liikkeestä siinä vaiheessa, kun minulla oli vl-ystäviä, en siis yksinäisyyttäni. Sitä paitsi minusta oli lapsena aivan mukava istuskella kaksin äitin kanssa penkissä, kun sinne seuroihin kuitenkin mentiin nimenomaan puhetta kuuntelemaan eikä riekkumaan toisten lasten kanssa. Sitten kun seurat loppui meni naapuriin ei-vl-lasten kanssa leikkimään...
Toivon kuitenkin, että avaajakin saisi hyviä ystäviä, sillä ei sinänsä ole merkitystä ovatko he vl:iä vai eivät. Jos itse haluat vl-uskosi pitää, niin ei se siihen tyssää, että kaikki kaverisi olisivat ei-vl:iä.