Itsekin panikoin aikoinaan. Kun huomasin, ettei elämässä mitään pelättävää olekaan, lopetin panikoimisen. Esiintymisjännityskin hävisi kokonaan.
Lääkkeitä kannattaisi vähän varoa - niiden vaikutuksista ei ole tarpeeksi tietoa.
En koskaan käyttänyt mitään lääkkeitä, mutta esim. betasalpaajat ymmärrän esim. esiintymistilanteessa tai työhaastattelussa. Sekä tietysti fysiologisien puutteiden hoidon lääketieteellisesti (välittäjäainevaje). Muut tulisi hoitaa terapialla, jos ei ns. omalla pohdiskelulla lähde.
Myös esim. lisäaineet vaikuttavat mielialaan. Kannattaa vähän katsoa mitä syö. Kaikki mitä meille tyrkytetään ei välttämättä ole kovin syömäkelpoista.
Lääkkeitä kannattaisi vähän varoa - niiden vaikutuksista ei ole tarpeeksi tietoa.
En koskaan käyttänyt mitään lääkkeitä, mutta esim. betasalpaajat ymmärrän esim. esiintymistilanteessa tai työhaastattelussa. Sekä tietysti fysiologisien puutteiden hoidon lääketieteellisesti (välittäjäainevaje). Muut tulisi hoitaa terapialla, jos ei ns. omalla pohdiskelulla lähde.
Myös esim. lisäaineet vaikuttavat mielialaan. Kannattaa vähän katsoa mitä syö. Kaikki mitä meille tyrkytetään ei välttämättä ole kovin syömäkelpoista.
Vastaukset 8
Vanhimmat
se ihan noin yksinkertaista ole. Pahinta on ehkä hulluksi tulemisen ja itsensä hallinnan, kontrollin, menettämisen pelko. Minusta on edelleen pelottavaa tulla hulluksi, vaikken enää panikoikaan niin kuin nuorempana.
mutta pelkoa se on kuitenkin. Ei ole mitenkään erikoista "sairastaa" paniikkihäiriötä näinä päivinä, kun tämä elämä on tällaista pinnallista nykyään. (Minkälaista lie ollut ennen?) Painotetaan vääriä asioita, eikä pystytä täyttämään yhteiskunnan luomia vääristyneitä odotuksia itsestämme.
Elämä menee metsään, mutta ehkä meidänkin vaan pitäisi. Back to nature! :)
määritelmä paniikkihäiriöstä ja metsään meni pääpiirteiltään määritelmä
Itse taidat edustaa sitä porukkaa, joka vannoo lääketieteen nimeen asiassa kuin asiassa. Lääkkeet auttavat, mutta aiheuttavat samalla lisää ongelmia.
Sitä paitsi paniikkihäiriön syy on aina psykologinen/henkinen. Miksei keskustelu voisi auttaa mielestäsi?
taustaa. Totta kai terapiaa, aina, mahdollisen lääkityksen lisänä. Kognitiivisesta on saatu parhaimmat tulokset ph:n hoidossa. Tämä elämän-pelko juttu...se meni vähän metsään.
Psykologina en ota kantaa yleisesti lääkityksiin, se on tapauskohtaista.
Mulla on paniikkihäiriö. En kuitenkaan panikoi uhkaavissa tilanteissa, enkä todellakaan elämää pelkää, vaan yhtäkkiä ihan normaalissa tilanteessa saattaa tulla kohtaus. Ja se on lähtöisin eräästä huumeesta, jota kerran kokeilin.
Lääkekuuri on ollut päällä yli vuoden ja enää en kohtauksia saa, kuin erittäin harvoin.
Ja siis mullakin se paniikki on enimmäkseen sitä sekoamisen ja hulluksi tulemisen pelkoa, niinkuin joku tässä jo sanoikin.
On tiedetty jo vuosia että paniikkihäiriöllä on biologinen tausta. Miksi tämän tosiasian tunnustaminen on niin vaikeaa joillekin?
Ns. elämänpelko ei aiheuta tätä sairautta vaan ne inhottvat kohtaukset voivat toisille meistä aiheuttaa suurtakin pelkoa ja ns. väistelemiskäytöstä.
Jokainen meistä kokee elämän aikana erilaisia tunteita myös,myös ohi menevää pelkoa ja jännitystä, myös paniikkihäiriö potilas, mutta ne on syytä erottaa varsinaisesta sairaudesta nimeltään paniikkihäiriö.
Paniikkikohtaukset tulevat itselläni esim.liian suuren fyysien rasituksen seurauksena(esim. menen liikunnasta maitohapoille),kofeiinista(niinpä en käytä),lääkkkeiden kanssa täytyy olla varoivainen(esim. hammaslääkärissä jne. täytyy käyttää ei-adrenaliinia sisältäviä puudutteita),hormonien kanssa saa olla varovainen(nuorena e-pillerit aiheuttivat kohtauksia)jne.
Ja näitä kohtauksia tulee vaikka olen elänyt rohkean elämän,istunut terapioissa vuosia jne.
Itse vertaan paniikkihäiriötä epilepsiaan(tiesitkö muuten että esim.aivosähkökäyrän tulosten perusteella voi joskus olla vaikeaa tehdä erotusdiagnoosia onko epilepsia vai paniikkihäiriö?). Ja toivoisinkin että tämän sairauden hoito keskittyisi nykyistä enemmän neurologian ja neuropsykologian puolelle kuin pelkästään psykiatriaan.
Olen iloinen jokaisesta kohtauksettomasta päivästä elämässäni ja niitä mahdollistaa lääkitys joka korjaa puuttellista ja häiriöllistä aivokemiaani. Hyvät elämäntavat tukevat aina peruskuntoa ja se puolestaan auttaa jaksamaan sairautta.
Tämä sairaus on varmaan kovin monimuotoinen ja uskon ettei siitä vielä edes tiedetä kaikkea.
Ihan kuin astmassa tai epilepsiassa se vaivaa toisia enemmänkuin toisia.
Haluamatta masentaa ketään voin kertoa että itselläni varsinaiset paniikikohtaukset olivat poissa liki 20 vuotta kunnes palasivat ja tosi rajuina.