Oonko mä ihan hullu, kun uskon eläväni sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät todellisessa elämässä elä mun kanssa ? Siis puhun seinille, hymyilen yksin, nauran asioille, joita kuvittelen niitten ihmisten kertovan mulle, kommentoin biisejä/ohjelmia niille. Mä tajuan, että se ei oo totta ja oon yrittäny päästä siitä eroon, mutta silti ne mielikuvitusihmiset on jatkuvasti mun jokapäiväsessä elämässä mukana.
Voisko tämä johtua esimerkiksi siitä, että oon luonteeltani sellanen muka-avoin, mutta pimitän ne oikeat ajatukseni jopa lähimmiltä tutuiltani ? Että yritän tavallaan puhua ongelmistani joillekin ihmisille, jotka mun tapauksessa sattuu olemaan mieleikuvituksen tuotetta ?
Ihan kun mä olisin vielä pentu...=D mutta mä olen jo melkein täysikänen ja haluun tästä tavasta tosissaan eroon. Mitään keinoja lopettaa vai oonko mä tosiaan hullu ?
Voisko tämä johtua esimerkiksi siitä, että oon luonteeltani sellanen muka-avoin, mutta pimitän ne oikeat ajatukseni jopa lähimmiltä tutuiltani ? Että yritän tavallaan puhua ongelmistani joillekin ihmisille, jotka mun tapauksessa sattuu olemaan mieleikuvituksen tuotetta ?
Ihan kun mä olisin vielä pentu...=D mutta mä olen jo melkein täysikänen ja haluun tästä tavasta tosissaan eroon. Mitään keinoja lopettaa vai oonko mä tosiaan hullu ?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ootko nähny elokuvan Kaunis mieli? Siinä päähenkilö kuvitteli useita ihmisiä ympärilleen, joiden kanssa hän jutteli ja jotka juttelivat hänelle takaisin. Hänellä oli skitsofrenia.
Mulle on myös diagnosoitu skitsofrenia, tosin en itse sitä ole vielä valmis hyväksymään. En kuvittele seuraani ketään ihmisiä, en puhu kellekään. "Kuulen" keskusteluja päässäni, ihmisiä, jotka keskustelevat minun kanssani, mutta tosiaan hiljaisesti ajatusteni tasolla. Erityisesti näin tapahtuu alkoholin nauttimisen jälkeen. Yritänkin nyt pysyä erossa tuosta aineesta, joka kirjaimellisesti sekoittaa mun pään. Oli mulla ihan oikea, pidempi psykoottinen jakso reilu vuosi sitten. Kuvittelin kaikenkattavan keskustelutilanteen, jossa 4 henkilöä puhuivat kanssani minun asioistani, todella henkilökohtaisista asioista. Tätä ei todellisuudessa tapahtunut, mutta mieleni kehitti viikon ajan uusia juttuja, joita keskustelussa olisi muka puhuttu.
Kuuletko oikeasti näiden "henkilöiden" puheen yksin ollessasi vai onko enemmän kyse siitä että ikäänkuin "puhut seinille" ilman että saat vastauksia ?
En kuule mitään ääniä, mut silti mä niinku kuvittelen, et ne puhuu mulle. En siis kuule samalla lailla, kun jos joku oikea henkilö puhuu mulle. Tää ei oo kuitenkaan samanlaista, kun esim. yleensä ihmiset puhuu yksin ollessaan...eli ei ole sellasta " No, hm..."-tuhahtelua, vaan mä tavallaan "tunnen" että ne kuvitteelliset ihmiset on mun kanssa ja katsoo mua, kun teen jotain ja mä kommentoin niille asioita ihan kuin oikeille ihmisille.
En ole kuitenkaan mikään hirveen ahdistunu, koska pystyn peittämään tämän "salaisuuden", mutta pelottaa, et jos tämä on joku oire jostain alkavasta hulluudesta, etten vaan vahingoita ketään tietämättäni ?
Neuvoisin sua käymään lääkärin tykönä juttelemassa asiastasi? Ei kannata pelätä ja miettiä asiaa omassa päässä, on aina parempi käydä jutteleen jonkun asiantuntijan luona ja päästä muutenkin sitten kondikseen itsensä kanssa. Aina on parempi ottaa apu vastaan, kuin liian myöhään. En tahdo pelotella. Lääkäreille kaikki tuollainen on tuttua ja he osaavat neuvoa koska kuitenkin ovat asiantuntijoita alallansa. Hyvää Jatkoa
Minä olen jo kolmekymppinen, ja harrastan "seinille puhumista" edelleen. Minulla on aina, lapsesta saakka, ollut TODELLA voimakas tunne etten ole yksin, vaan että seuranani on "joku" tai "joitakuita". Tämä ei ole skitsofreniaa, siitä olen varma :) Tämä on vain "jotakin". Tunne on niin voimakas, että olen elänyt koko aikuisikäni yksin, sitoutumatta parisuhteeseen, koska näiden "näkymättömien" läsnäolossa on minulle seuraa kylliksi. Työssä tietysti käyn ja ystäviä tapaan kodin ulkopuolella.
Minä olen jo aikaa sitten tullut sinuiksi tämän "pöpiyteni" kanssa. Tämä ei ole vaarallista itselleni eikä kenellekään :)
Kiitos vastauksestas, taidat puhua JUST samasta asiasta...ja ihana kuulla, et oot sentään selvinnyt ilman hullun mainetta noinkin pitkälle.
Ehkäpä mullakin on siis toivoa selvitä järjissään tästä kaikesta =)
Kiitti oikeesti ihan hiton paljon =) !
Siis, minä puhun itekseni peilikuvalleni, sillei kuiskailen hiljaa...tätä jatkunut nuoresta pitäen
taidan kuuluu samaan sakkiin...
Mitäs muita oireita teillä on?
lisäisin että nyt tuli juuri mieleen, että nuorempana kun olin alle 8 vuotias ja leikin hiekkalaatikolla yksin, puhuin mielikuvitushahmolle niitä samoja juttuja mitä olisin puhunut oikean ihmisen kanssa...
En koskaan puhu peilikuvalleni tai itselleni. Kommunikoin "olemattomien" kanssa, joiden läsnäolon tunnen. Kuulostaa varmasti aivan sairaalta, mutta kuulostakoon :-)
Mä puhun ihan sellasille henkilöille, joita en kuitenkaan näe, vaan "tunnen" eli en puhu itelleni koskaan. Pentuna mä uskoin kyllä vakaasti, että mun nallekarhu osaa puhua ja sillä on tunteet samalla tavalla kuin ihmisillä, mut se varmaankin kuuluu ihan normaali lapsuuteen ? =D
Mut siis tää nykyinen juttu on nimenomaan sitä, et puhuu tavallaan toisille henkilöille eikä siis itsekseen.
Tällä hetkellä mun mielikuvitusihmisiin kuuluu 4 eri julkkista ja pari mun kaveria, joita en oo nähnyt pitkiin, pitkiin aikoihin.
Ja esim. tälläinen tilanne...
Menen tupakalle, ja saatan ruveta supisemaan itsekseen jotain lyhyitä lauseita hiljaisella äänellä, kuiskaamalla.Näitä tilanteita tulee tosi usein...
Yleisillä paikoilla tuntuu että kaikki tuijottaa minua...
Kommunikointi muiden ns. vieraampien ihmisten kanssa on vaikeaa...
Ja jos kävelen esim. jonkun porukan ohi niin olen kuullut usein jotain ilkeitä puheita minusta...
Monet asiat itsessäni viittaavat skitsofrenian oireisiin...
Mitä teen?
auttakaa joku