Tunnen itseni todella epäonnistuneeksi. Käyn viikossa tiistaisin ja torstain ryhmäterapiassa ja sekään ei tunnu auttavan. Masennuslääkettä nostettiin juuri, nyt menee efexor 225g.
Olo on jatkuvasti todella väsynyt ja surullinen. Elämää ohjaavat säännöt jotka olen itselleni asettanut.
En jaksaisi pitää keneenkään yhteyttä, haluaisin vain maata sängyssä ja kuunnella yhtä ja samaa biisiä repeatilla. Tuntuu, että masennus vaan tarttuu tiukemmin minuun kiinni.
En pysty enään nauttimaan asioista, jotka ennen olivat elämän tärkeimpiä. Kuten oma lapsi, urheilu ja ystävät.
Ensimmäinen toive aamulla herätessä on, että olisipa jo päivä ohi ja pääsisin takaisin nukkumaan. En tunne olevani läsnä lapselleni ja pelkään sairastuttavani hänetkin. Onneksi hän on päivähoidossa 8h päivässä.
Tunnen olevani täysin kykenemätön normaaliin elämään. Olen ennenkin kärsinyt masennuksesta, mutta en muista koska olisin ollut näin loppu ja väsynyt. Voisin nukkua aivan koko ajan.
On hetkiä jolloin oireiluni ja ahdistukseni muuttuu täysin psykosomaattiseksi oireiluksi. Tuntuu etten osaa hengittää ja joudun haukkomaan ilmaa keuhkoihini. Tuntuu kuin rintani päälle olisi kova ja painava kivi, joka estää ilman pääsyn keuhkoihini. Käsivarteni puutuvat ja nykivät, sekä tuntuu kuin painuisin kyyryyn ja tuntuu kuin puristuisin kasaan.
Minua ärsyttää ihmiset jotka sanovat, että "sinun täytyy vain päättää, että voit hyvin ja nautit elämästä." Kyllä varmasti olisin sen jo tehnyt, jos kykenisin. Ei kukaan voi vapaatahtoisesti näin huonosti ja tuhlaa elämäänsä masennukseen. Haluaisin pystyä nauttimaan elämästä ilman masennusta, mutten pysty siihen. Ja uskokaa vaan, olen kyllä yrittänyt.
En tiedä miksi kirjoitin tänne, ehkä halusin vain jaksaa tätä tuntemattomien ihmisten kanssa. En tiedä..
Olo on jatkuvasti todella väsynyt ja surullinen. Elämää ohjaavat säännöt jotka olen itselleni asettanut.
En jaksaisi pitää keneenkään yhteyttä, haluaisin vain maata sängyssä ja kuunnella yhtä ja samaa biisiä repeatilla. Tuntuu, että masennus vaan tarttuu tiukemmin minuun kiinni.
En pysty enään nauttimaan asioista, jotka ennen olivat elämän tärkeimpiä. Kuten oma lapsi, urheilu ja ystävät.
Ensimmäinen toive aamulla herätessä on, että olisipa jo päivä ohi ja pääsisin takaisin nukkumaan. En tunne olevani läsnä lapselleni ja pelkään sairastuttavani hänetkin. Onneksi hän on päivähoidossa 8h päivässä.
Tunnen olevani täysin kykenemätön normaaliin elämään. Olen ennenkin kärsinyt masennuksesta, mutta en muista koska olisin ollut näin loppu ja väsynyt. Voisin nukkua aivan koko ajan.
On hetkiä jolloin oireiluni ja ahdistukseni muuttuu täysin psykosomaattiseksi oireiluksi. Tuntuu etten osaa hengittää ja joudun haukkomaan ilmaa keuhkoihini. Tuntuu kuin rintani päälle olisi kova ja painava kivi, joka estää ilman pääsyn keuhkoihini. Käsivarteni puutuvat ja nykivät, sekä tuntuu kuin painuisin kyyryyn ja tuntuu kuin puristuisin kasaan.
Minua ärsyttää ihmiset jotka sanovat, että "sinun täytyy vain päättää, että voit hyvin ja nautit elämästä." Kyllä varmasti olisin sen jo tehnyt, jos kykenisin. Ei kukaan voi vapaatahtoisesti näin huonosti ja tuhlaa elämäänsä masennukseen. Haluaisin pystyä nauttimaan elämästä ilman masennusta, mutten pysty siihen. Ja uskokaa vaan, olen kyllä yrittänyt.
En tiedä miksi kirjoitin tänne, ehkä halusin vain jaksaa tätä tuntemattomien ihmisten kanssa. En tiedä..
Vastaukset 8
Vanhimmat
samalta mustakin tuntuu. läheiset tuntuu ajattelevan että jos haluen niin voin muuttaa olotilani parempaan, vaikka haluais vaan nukkua.. en ole niille edes puhunut kun en tiedä mitä sanoisin.
Saat selvästi paniikkikohtauksia, no sitten vain paperipussiin hengittämään, niin olo helpottuu.
Itse olen ollut vakavasti masentunut, tiedän tuon väsymyksen ja toivottomuudenkin. Ensinnä sinulla pitää olla oikea lääkitys ja terapeuttista keskustelua ja hirvittävä oma tahto parantua. Oletko koskaan miettinyt, mistä masennuksesi johtuu. Jos siihen saa selvyyden, niin tunnelin päässä näkyy valoa. Joskus on pienestä kiinni se tervehtymisen alkuun pääseminen, minulla pakottautuminen jonkinlaiseen hygieniaan ja sitten viiden minuutin ulkoilu, sinä voisit ehkä aloittaa hyvällä ruokavaliolla ja sallimalla itsellesi unta todella paljon, hakemalla se sinulle sopiva hoito lääkkeet/keskustelu ja unohtamalla ne yhteydenotot ystäviin, jos et kerran jaksa.
80-luvun puolivälissä, oireet olivat niin pahat, että jouduin täydelle työkyvyttömyyseläkkeelle.
Lihaksiin ja hermoihin kohdistuva krooninen kipu voi aiheuttaa pysyviä vaurioita. Kroonisen kivun on myös todettu aiheuttavan solukatoa aivoissa, aivot siis surkastuvat kivun vuoksi koska aivoissa vallitsee epätasapaino kiihdyttävien ja rauhoittavien välittäjäaineiden välillä. Hermostoa ja lihaksia ohjaavat keskukset pyörivät koko ajan ylikierroksilla, aiheuttaen lihas- ja neurologisia kipuja.
Tilaan liittyy usein ärtyneen paksusuolen oireyhtymä koska suolen lihaksistoa ohjaavissa aivojen alueissa on liiaksi glutamaattia, joka mahdollistaa hermosolujen jatkuvan elektronipommituksen kunnes ne alkavat kuolla.
Ei ole olemassa mitään yhtä tekijää, joka voitaisiin osoittaa näiden oireiden aiheuttajaksi, ei myöskään ole yhtä, kaikille sopivaa keinoa asiantilan korjaamiseksi.
Itse olen kokeillut lääkkeet, ne vaikuttavat vain oireisiin, eivät oireiden aiheuttajiin ja lisäksi niiden haittavaikutukset omalla kohdallani johtivat niin itsetuhoiseen ja järjettömään käyttäytymiseen, että vaaransin oman ja toistenkin hengen useaan otteeseen ja pilasin vuosia elämästäni. Keski-iässä alkaa vasta menemään jakeluun, että meillä on vain yksi elämä, vain yhdet aivot, kumpaakaan ei pidä pilata harkitsemattomilla toimilla.
Minun oireisiini vaikutti ravintotekijöiden ohella eniten kofeiini, se kohottaa aivojen glutamaattitasoa aiheuttaen masennusta, ahdistuneisuutta,paniikkihäiriön puhkeamisen,lihasjäykkyyttä, neurologisia kipuja ja rytmihäiriöitä. Viikko lopettamisen jälkeen alkoivat lihaskivut helpottaa ja sain jättää kävelykepin nurkkaan, kuukauden sisään katosivat paniikit ja nyt, puolen vuoden jälkeen, tuntuu kuin olisi saanut oman päänsä takaisin sellaisena kuin se oli joskus alle kolmekymppisenä.
Jätä pois myrkyt, kofeiini, alkoholi, nikotiini,valkoinen sokeri jne... syö terveesti, liiku ulkona vaikka ei tekisi mieli, keho saa liikuntaa ja jos katselet ympärillesi tarpeeksi aktiivisesti, aiheuttavat silmien liike ja näköaistimukset yhdessä palkitsevien välittäjäaineiden tasojen nousua aivoissa. Sama periaate taitaa toimia EMDR-silmänliiketerapian yhteydessä, aivot keskittyvät silmien motoriikkaan ja masentavat/ahdistavat ajatuskulut katkeavat.
Kuulostaa aivan minun elämältäni. Sain nyt sanat omalle ololleni. Kiitos. Kohtalotovereita on siis olemassa. Voimia!
Kummasti lohduttaa kun löytää samoin tuntevia ihmisiä. Pitkään ajattelin, että olen todellakin ainoa joka voi näin huonosti. Pidin itseäni todella poikkeavana ja viallisena, ja pidän kyllä vieläkin. En myöskään usko, että tuo tunne on minnekkään katoamassa.
Minusta tuntuu kuin elämä vain ajaisi minun ohitseni ja olen tuomittu seuraamaan sitä sivusta. En kykene opiskelemaan, koska en pärjää sen tuomien paineiden ja oman täydellisyyden tavoittelun kanssa. En pysty ajattelemaankaan töihin menoa, koska silloin pitäisi kyetä olemaan sosialinen ja sopia massaan.
Kun olen jossain ns.julkisella paikalla liikenteessä tuntuu kuin pääni päällä olisi kyltti jossa lukee "tämä ei kuulu joukkoon". Tuntuu kuin kaikki ihmiset tuijottaisivat minua, aivan kuin minussa olisi todella pahasti jtn vialla.
Olenkin huomannut, että on paljon helpompaa vain pysyä kodin lähellä koska silloin pääsen nopeasti kotiin turvaan. Eikä minun tarvitse kestää muiden ihmisten katseita. Mikä on aivan älytöntä.. Koska tiedän järjellä, että olen aivan tavallinen ehkä jopa joidenkin mielestä kaunis. Ja sovin varmasti joukkoon eikä kukaan oikeasti katso minua kuin spitaalista. En kuitenkaan saa tuosta ajatuksesta kiinni kun olen muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Ajattelen jatkuvasti, että eivät hei voi minusta pitää. Minussa ei ole mtn pitämisen arvoista. Enhän pidä edes itse itsestäni.
Minulta kysyttiin kerran mitkä ovat 3 hyvää ominaisuuttani. Meni todella kauan ennenkuin keksin yhden, "olen hyvä tekemään asioita aina vain paremmin.". Jep, hyvä lähtökohta elämälle.
Taas kuulostaa niin tutulta! Minun suurin ongelmani on se, että vaadin itseltäni koko ajan liikaa, en pysty hyväksymään itteäni masentuneena ja keskeneräisenä... Välillä tuntuu, että vaikka kuinka yrittää polkea eteenpäin myötätuulenkin avustuksella, niin aina vaan pysyy paikoillaan. Usein istun sohvalla tuntejakin täysin ajatusteni vankina. Aika vain kuluu ja tuntuu kuin olisin jossain eri maailmassa. En pääse siitä ajatusten virrasta irti, ajelehdin vain jossain pääni sisällä. Jokainen vietetty hetki tuntuu alavireiseltä ja siltä, etten ole oma itseni. Tuntuu, kuin olisin joku muu, en löydä omaa itseäni enää. Usein sänky ja sohva ovat ainoat paikat, missä jaksaa olla. Itsensä kanssa on niin raskasta olla, se kokonaisvaltainen paha olo vie paljon voimia. Aina en jaksa kestää omaa olotilaani ja pakenen uneen. Joskus jopa lääkkeillä aiheutettuun uneen ja pökkyräisyyteen, jolloin ei tarvi tuntea ja ajatella. Tarvin taukoa itsestäni.
Olen ollut kahdeksan kuukautta sairaslomalla ja nyt ois tarkotus palata töihin työkkärin tukemana työkokeilun kautta. Tuntuu aivan kamalalta! Pelottaa, olen varma, että epäonnistun ja sitä tunnetta en kestä. Tuntuu, että heti pitäisi olla valmis paketti, joka selviytyy täydellisesti työelämästä. MIksei sitä osaa olla itselle armollinen, miksi pitää vaatia niin paljon...Mun sairasloma on menny pääasiassa levätessä ja nukkuessa, saatoin nukkua yli 12 tunnin yöunia ja sitten parit päiväunet ja sitten taas illalla nukkumaan. Väsymys oli aivan valtava! Ja on kyllä edelleenkin.
Kuljen kapeaa ja heiveröistä polkua. Tuntuu kuin vain kynttilän heikko valo valaisisi tietäni. Törmään jatkuvasti pohjattomaan epävarmuuteeni. Tuntuu kuin kaikki epäonnistumiset seuraisi minua rautaisissa kahleissa. Harhailen ja hapuilen raskas taakka selässäni...
Aivan samoin tunnen mä.
Sitä vaatii itseltään aivan järjettömän paljon. Ja kun ei saavuta itse asettamiaan tavoitteita, tuntee itsensä jälleen epäonnistuneeksi. Mut motto taitaa ollakkin "aina voi tehdä enemmän ja paremmin..".
Mun on todella vaikeaa hyväksyä itseäni ja voimattomuuttani. Hyväksyä ja ymmärtää se, etten ole yli-ihminen ja etten kykene toimimaan täydellisesti. Tajuan kyllä järjellä ajateltuna, että tuo ajattelumalli tuhoaa minut.. Mutten kykene muuhun. Edessä on pitkiä terapia vuosia. Haluaisin opiskella ja käydä töissä. Haluaisin pystyä olemaan täydellinen äiti lapselleni, haluan olla hyvä ystävä. Haluan aivan järkeviä ja mahdollsia asioita, joten miksi minusta tuntuu etten kykene ikinä saavuttamaan niitä?
Minut valtaa usein aivan järjettömän suuri riittämättömyyden tunne ja epätoivo. Minusta tuntuu kanssa, että elämäni vain menee ohitse. Enkä kykene nauttimaan siitä. Jatkuvasti vain voin huonosti ja tuntuu, että masennus tarraa vain tiukemmin kiinni?
Olen tosiaan ollut nyt toukokuun alusta sairaslomalla ja tarkoitus olisi yrittää jatkaa opiskeluja vasta ensi syksynä. Tällä hetkellä se kuitenkin tuntuu todella epärealistiselta. En voi tajuta kuinka jaksan jälleen alkaa olla sosiaalinen ja sopeutua ryhmään.
Nyt haluan vain olla, enkä lähteä kotoa minnekkään. En ainakaan yli kilometrin päähän, koska silloin kodin tarjoama turva olisi liian kaukana. Minulla on hyvä olla ainoastaan kotona, mutta viime aikoina sekin on alkanut tuottaa ahdistusta ja syyllisyyttä.
Kun en kykene lähtemään edes pienelle ulkoilulle. Haluan vain olla ja istua tai maata. Kuunnella musiikkia ja vain olla, kadota.
Kuinka sitä voikin tuntea näin ja olla näin huonossa kunnossa? Lapseni pakottaa minut pysymään jollain tavoin kiinni todellisuudessa, vaikken aina ihan sataprosenttisesti läsnä olekkaan. En tiedä mitä olisi maailmani ilman lastani. Olisiko sitä enään, ainakaan tässä muodossa..
Jaetaan näin kokemuksia, ehkä meistä on jotakin apua toisillemme. Ainakin saa jakaa kokemusta..
Mietin jo, että meneepä mulla kivasti. Lääkitys alkaa oikeasti vaikuttaa ja elämä tuntuu ihan ok:lta. Mutta kuinkas sitten kävikään.. Tipuin jälleen masennukseen. Täysin yllättäen ja ilman ennakkovaroituksia.
Tässä oli jo pidempi hyvä vaihe ja aloin jo melkein ajatella, että voitan tän masennuksen. Tulipa taas kova tiputus todellisuuteen. Oon jälleen melankolinen ja tuntuu, etten saa mistään kiinni. Päässä humisee ja kaipaan lähelleni ihmistä joka vain pitäisi kiinni ja olisi tässä. Tuntuu etten jaksa yksin. En jaksa kantaa tätä vastuuta yksin.
Kuinka teillä muilla? Onko parempia jaksoja ja sitten yhtäkkiä tiputuksia alas?