Esipuheessaan Lutherin koottuihin teoksiin (1545) Luther kirjoittaa näin:
"Sillä välin olin jo palannut uudestaan tulkitsemaan Psalttaria luottaen siihen, että olin jo harjaantuneempi, sen jälkeen kun luennoissani olin käsitellyt P. Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja myös sen, joka on osoitettu hebrealaisille. Minut oli vallannut todella ihmeellinen kiihko päästä ymmärtämään Paavalia hänen kirjeessään roomalaisille, mutta tähän asti oli esteenäni ollut, ei suinkaan veren kylmyys sydämeni ympärillä, vaan yksi ainoa sana ensimmäisessä luvussa: »Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy.» Sillä minä vihasin tuota sanaa »Jumalan vanhurskaus», koska kaikkien opettajien käytännön ja tavan mukaisesti olin oppinut käsittämään sen tarkoittavan filosofisesti niin sanottua mahdollista eli aktiivista vanhurskautta, jolla Jumala on vanhurskas ja rankaisee synnin tekijät ja väärät.
Minä taas, vaikka elinkin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin ja joka ei voinut luottaa omakohtaisella sovituksellaan häntä lepyttäneensä, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa. Vaikkakaan en ehkä salaisella solvauksella niin ainakin loppumattomalla kaunalla minä napisin Jumalaa vastaan sanoen: »Ikään kuin ei olisi kylliksi, että kymmenen käskyn laki on jo syntisraukat ja perisynnin kautta iankaikkisesti kadotetut kaikinpuolisella onnettomuudella musertanut, Jumala evankeliuminsa kautta vielä lisää vaivaa vaivan päälle, ja evankeliumissaankin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan!» Kiukkuisena ja omatunto rauhattomana minä sitten raivosin, kolkuttaen julkeasti Paavalin tätä kohtaa janotessani mitä palavimmin päästä perille siitä, mitä P. Paavali tarkoitti.
Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: »Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta», ja siinä aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta, ja että tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, nimittäin hänen passiivisen vanhurskautensa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot. Kävin sitten läpi pyhät kirjoitukset, sikäli kuin ne olivat muistissani, ja löysin myös muista sanonnoista tälle yhdenmukaisuuden, kuten »Jumalan työ»: se, minkä Jumala tekee meissä, »Jumalan voima»: se, millä hän tekee meidät voimakkaiksi, »Jumalan viisaus»: se, millä hän tekee meidät viisaiksi, ja samoin »Jumalan väkevyys», »Jumalan pelastus», »Jumalan kunnia».
Yhtä suurella vihalla kuin olin ennen sanaa »Jumalan vanhurskaus» vihannut, niin suurella rakkaudella minä nyt tätä minulle kaikkein suloisinta sanaa ylistin, ja siten tämä Paavalin kohta oli todella paratiisin portti. Myöhemmin luin Augustinuksen teoksen »Hengestä ja kirjaimesta», missä aivan odottamattani havaitsin,että hänkin selittää samalla tavoin Jumalan vanhurskauden siksi, jolla tämä meidät pukee vanhurskauttaessaan meidät. Ja vaikka tämä vielä on epätäydellisesti sanottu eikä varsinkaan syyksi lukemisen kohdalta selitä kaikkea selvästi, olen kuitenkin nähnyt hyväksi opettaa »Jumalan vanhurskauden» tarkoittavan sitä, jolla meidät vanhurskautetaan." (Lutherin valitut teokset, 1. osa, sivut 9-10)
Kas näin, ilman välikäsiä =).
"Sillä välin olin jo palannut uudestaan tulkitsemaan Psalttaria luottaen siihen, että olin jo harjaantuneempi, sen jälkeen kun luennoissani olin käsitellyt P. Paavalin kirjeet roomalaisille ja galatalaisille ja myös sen, joka on osoitettu hebrealaisille. Minut oli vallannut todella ihmeellinen kiihko päästä ymmärtämään Paavalia hänen kirjeessään roomalaisille, mutta tähän asti oli esteenäni ollut, ei suinkaan veren kylmyys sydämeni ympärillä, vaan yksi ainoa sana ensimmäisessä luvussa: »Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy.» Sillä minä vihasin tuota sanaa »Jumalan vanhurskaus», koska kaikkien opettajien käytännön ja tavan mukaisesti olin oppinut käsittämään sen tarkoittavan filosofisesti niin sanottua mahdollista eli aktiivista vanhurskautta, jolla Jumala on vanhurskas ja rankaisee synnin tekijät ja väärät.
Minä taas, vaikka elinkin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin ja joka ei voinut luottaa omakohtaisella sovituksellaan häntä lepyttäneensä, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa. Vaikkakaan en ehkä salaisella solvauksella niin ainakin loppumattomalla kaunalla minä napisin Jumalaa vastaan sanoen: »Ikään kuin ei olisi kylliksi, että kymmenen käskyn laki on jo syntisraukat ja perisynnin kautta iankaikkisesti kadotetut kaikinpuolisella onnettomuudella musertanut, Jumala evankeliuminsa kautta vielä lisää vaivaa vaivan päälle, ja evankeliumissaankin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan!» Kiukkuisena ja omatunto rauhattomana minä sitten raivosin, kolkuttaen julkeasti Paavalin tätä kohtaa janotessani mitä palavimmin päästä perille siitä, mitä P. Paavali tarkoitti.
Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: »Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta», ja siinä aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta, ja että tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, nimittäin hänen passiivisen vanhurskautensa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot. Kävin sitten läpi pyhät kirjoitukset, sikäli kuin ne olivat muistissani, ja löysin myös muista sanonnoista tälle yhdenmukaisuuden, kuten »Jumalan työ»: se, minkä Jumala tekee meissä, »Jumalan voima»: se, millä hän tekee meidät voimakkaiksi, »Jumalan viisaus»: se, millä hän tekee meidät viisaiksi, ja samoin »Jumalan väkevyys», »Jumalan pelastus», »Jumalan kunnia».
Yhtä suurella vihalla kuin olin ennen sanaa »Jumalan vanhurskaus» vihannut, niin suurella rakkaudella minä nyt tätä minulle kaikkein suloisinta sanaa ylistin, ja siten tämä Paavalin kohta oli todella paratiisin portti. Myöhemmin luin Augustinuksen teoksen »Hengestä ja kirjaimesta», missä aivan odottamattani havaitsin,että hänkin selittää samalla tavoin Jumalan vanhurskauden siksi, jolla tämä meidät pukee vanhurskauttaessaan meidät. Ja vaikka tämä vielä on epätäydellisesti sanottu eikä varsinkaan syyksi lukemisen kohdalta selitä kaikkea selvästi, olen kuitenkin nähnyt hyväksi opettaa »Jumalan vanhurskauden» tarkoittavan sitä, jolla meidät vanhurskautetaan." (Lutherin valitut teokset, 1. osa, sivut 9-10)
Kas näin, ilman välikäsiä =).
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sana, kuins hurisee?. :o)
Ensimmäinen eli pääopinkohta
Jeesus Kristus, meidän Jumalamme ja Herramme, on "kuollut meidän syntimme tähden ja noussut kuolleista meidän vanhurskautemme tähden" (Room. 4:25).
Hän yksin on "Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin" (Joh. 1:29). "Jumala on pannut kaikkien meidän syntimme hänen kannettavikseen" (Jes. 53:6). "Kaikki he ovat syntisiä, mutta tulevat ilman omaa ansiota vanhurskaiksi hänen armostaan, kun Jeesus Kristus on heidät verellään lunastanut" (Room. 3:23 - 25).
Tämä on otettava uskoen vastaan, mikään teko, laki tai ansio ei tee siitä osalliseksi. Siksi on selvää ja varmaa, että yksin tämä usko tekee meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room. 3:28): "Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja." "Hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen." (Room. 3:26)
Tästä opinkohdasta ei voi yhtään väistyä tai antaa periksi, vaikka taivas, maa ja kaikki muu katoavainen sortuisivat. Sillä "ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman", sanoo pyhä Pietari (Ap. t. 4:12). "Ja hänen haavainsa kautta me olemme parannetut" (Jes. 53:5).
Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa. Tästä meidän siis on oltava täysin varmoja, ilman mitään epäilystä. Muutoin on kaikki menetetty, ja paavi, Perkele ja kaikki vastustajamme ovat oikeassa ja voittavat meidät.
Et maininnut tieto lähdettä (kopiota), Jotta voisimme tarkistaa ja tutkia lisää.
Ja tuolla nimellä oli teos mainittu.
Schmalkaldenin opinkohdat.
W50110.192 Schmalkaldenin opinkohdat. Die Schmalkaldischen Artikel. WA 50,192-254. 1537, 1538. Tunnustuskirjat s. 255-281. Jyväskylä 1990 (SLEY).
Sanna ota Nuinin kirjoitus rakenteesta mallia, yhtä pötköä on ikävävä lukea. Ei välttämättä sisällöstä.
Merle D’Aubigné, Histoire de la Réformation du seizième siécle (1500-luvun uskonpuhdistuksen historia):
... Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherille.
Työ ei ollut kuitenkaan päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä. Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren augustiinolaismunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepoon. Hänen ruumiinsa uupui lopulta sielun ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä kohtasi tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa.
Eräänä päivänä hänen ollessaan epätoivon murtamana, astui vanha munkki hänen kammioonsa ja lausui hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Luther avasi hänelle sydämensä ja ilmoitti vavisuttavat pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kyennyt, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siitä löytänyt lohdutuksen sielulleen. Hän käytti siis nuoreen veljeen samaa lääkettä.
- - - Vanha munkki luki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: “Minä uskon syntien anteeksi saamisen.” Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä lämpimästi lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. “Minä uskon”, toisti hän kohta tuskavuoteeltaan itselleen, “minä uskon syntien anteeksi saamisen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei ole kylliksi uskoa, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin syntiemme olevan meille anteeksiannetut”. Kuinka suloiselta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa. “Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli, “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”
Tässä tuokiossa osui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa.