vaan lähes aikuisia kaikki, nuorinta myöden :))
Joudumme muuttamaan kodistamme ensi kuussa
ja olen jo nyt saanut lapsistamme voimaa :)
En olisi voinut koskaan kuvitella,
miten "aikuisia" lapset osaavat olla,
kun on tosi kyseessä.
Vaikka murkkuikäisen pimun kanssa onkin vaikeuksia,
niin löytyy hänestä myös näitä muita puolia.
Hän osasi oikeilla sanoilla lohduttaa minua,
joka kait raskaimmin otan kodin jättämisen.
Hän löysi niin paljon positiivisia asioita
uudesta kodistamme,
etten voi muuta kuin kiittää häntä :))
Joskus lapset olivat pieniä, enkä tiennyt,
mihin suuntaan elämämme tulee kääntymään.
Huoli oli aina päällimmäisenä mielessä.
Nyt tytöt ovat jo isoja
ja auttavat minua arkisissa asioissa.
Kuinka olen joskus voinutkaan kirota lapseni
johonkin hornan tuuttiin??
Näin elämä meitä muokkaa ja kasvattaa.
Onneksi :))
Joudumme muuttamaan kodistamme ensi kuussa
ja olen jo nyt saanut lapsistamme voimaa :)
En olisi voinut koskaan kuvitella,
miten "aikuisia" lapset osaavat olla,
kun on tosi kyseessä.
Vaikka murkkuikäisen pimun kanssa onkin vaikeuksia,
niin löytyy hänestä myös näitä muita puolia.
Hän osasi oikeilla sanoilla lohduttaa minua,
joka kait raskaimmin otan kodin jättämisen.
Hän löysi niin paljon positiivisia asioita
uudesta kodistamme,
etten voi muuta kuin kiittää häntä :))
Joskus lapset olivat pieniä, enkä tiennyt,
mihin suuntaan elämämme tulee kääntymään.
Huoli oli aina päällimmäisenä mielessä.
Nyt tytöt ovat jo isoja
ja auttavat minua arkisissa asioissa.
Kuinka olen joskus voinutkaan kirota lapseni
johonkin hornan tuuttiin??
Näin elämä meitä muokkaa ja kasvattaa.
Onneksi :))
Vastaukset 5
Vanhimmat
näin joskus aikoja sitten, kun muutimme tähän asuntoomme. Kyselin, miltä se nyt tuntuu asua uudessa kodissa, että onko outoa ja vierasta?
Poika kommentoi näin; "ei ole, sillä koti on aina siellä missä sinäkin, etkä sinä ikinä tunnu vieraalle"...
:)
Lapset ovat paljon fiksumpia kuin aikuiset osaavat arvatakaan! Olen myös erittäin ylpeä kaikista lapsistani ja siitä, että saan olla heille äiti :)
on pitänyt elämässä tehdä. Välillä olen miettinyt, että teinkö oikein, mutta lapsista näkee tänä päivänä, että olen onnistunut.
Jättänyt syntymämaan, kodin ja kaverit..kaikki..
Nyt kolmen vuoden jälkeen voin olla onnellinen kun näen, että lapset voivat hyvin.
Eroamisessa suurimapana jarruna koin kodin "purkamisen", jossa lapset olivat tottuneet asumaan syntymästään saakka. Jos tuota ajatusta ei olisi ollut, niin eronnut olisin varmaankin monta vuotta aikaisemmin.
Harkinta-aikana mietin kaikki vaihtoehdot valmiiksi, miten ja missä puitteissa jatkamme lasten kanssa eteen päin. Valmiin suunnitelman sitten kerroin lapsille ja he olivat siihen tyytyväisiä. Tuntui, että se antoi heille turvallisuuden tunteen, että hallitsen asiat ja, vaikka koti ja asuinpaikkakuntammekin muuttuu, niin paljon hyvää ja entistä parempaa on edessä päin, eivätkä he tarvinneet kantaa huolta.
Kun sitten muuttokuorman kanssa lähdettiin entisestä kodistamme, niin perääni en katsonut, eikä tilanteessa ollut haikeuden häivääkään, vaan olo oli huojentunut ja onnellinen. Oikein meille sopivalta umelmakodilta tämä koti on tuntunut meistä joka ikisestä. Lapset ovat sopeutuneet tähän minun alkuperäiseen kotikaupunkiini hyvästi. Itsestäni tuntui aivan kuin muurin takana olisin elänyt vuosia, kaikki täällä tuntui niin tutulta heti alusta ja täällä olivat sukulaisemme ja ystäväni yhtä onnellisia palaamisestamme.
meillä kun päätettiin muutta asuinpaikkaa..päätökseen osallistuivat kaikki.
Kun päätös oli tehty ja uusi koti saatu pakkasivat lapset omat tavaransa ja "muutivat" tätinsä luoke muuttotohinoista.
minä purin itse muut tavarat laatikoihin.. ja kuljetin ne sinne tätilään
tyhjää kotia lapset eivät nähneet lainkaan.
Heillä oli vain huoli että omat tavarat tulevat ja ettei heitä jätetä pois matkasta.
Uuden kodin perustimme yhdessä purkaen laatikot.
haikeutta aiheutti se että muutama hyvä ystävä jäi..
mutta liekö niin hyviä ollutkaan kun ei ole mitään yhteyttä pitäneet vaikkei edes maanääriin muutettu...
elämä kuljettaa ja lapset kasvavat