Olen köyhästä perheestä pieneltä paikkakunnalta lähtöisin. Äitini on/oli alkoholisti, isä yritti "kasvattaa". Äitiä voin syyttää siitä että isä otti nyrkit esiin kun olin kymmenen. Aloin varastella kaupasta, lähinnä ruokaa. 12 vuotiaana varastelin jo vaatteita, koska ne vanhat verskat kirpputorilta ei enää kelvannut. Ryyppäsin, poltin tupakkaa. Olin usein pois koulusta, enkä joka päivä edes käynyt kotona. Olin 14 vuotias ku pojat kenen kanssa olin jo pitkään hengannut ja heidän luona välillä asustellutkin tarjosivat pillereitä ja kannabista. Tietenkin otin, en halunnut että he alkavat kiusaamaan tai heittäisivät minut pois. 15 vuotiaana piikitin jo itseäni. Lähinnä amfetamiinia vetelin. Välillä subutexia. Koulussa kävin sillon tällön, ettei sossut ryntäisi kimppuun. Kyllähän mä silti jouduin käymään ties missä sossun puheilla jne, mutta ei ne koskaan saanut mua mihinkään laitokseen. Isä piti siitä huolen.
Sain huumeista hyvä olon jo huolettoma huomisen. Maksoin huumeet varastetulla tavaralla/rahalla tai itselläni. Huumeiden käytöstä tuli nopeesti mulle ongelma.
Olin 16 ku lähdin parin kaverin kanssa Turkuun ja sille tielle jäin. "Isot pojat" jätti mut johonki kämpille mistä sain piriä. Maksoin ne samalla tavalla kuin ennenkin. Tutustuin Turun alamaailmaan, enkä halunnut takas enää pienelle paikkakunnalle missä kaikki kyttää. Turussa oli helppoa, eihän kukaan edes tuntenu mua ja kouluvelvollisuudet oli hoidettu eli nekään ei päässy kimppuun. Mun oli tosi helppo saada huumeita, liian helppoa. Tai oikeestaan ne tuotiin mulle. Kysymättä. Sain "nimeä" nopeasti siitä että yhdestä huumeannoksesta varastin myyjälle mitä se halus tai leikin illan sen seksiorjaa ym.
Löysin poikaystävän, jonka jälkeen huumeet asuivat meillä. C-hebatiitti tuli jossain vaiheessa. Olin 17 kun se todettiin mulla, mutta uskoisin että oli se mulla siinä ainakin vuoden päivät jo ollu. Poikaystävä joutui vankilaan niihin aikoihin kun täytin 18. Ja siellä se on vieläkin. Sain jäädä sen asuntoon ja jälleen "isot pojat" hoitivat mulle tavaraa ja mun vuokrat poikaystävän käskystä. Olin lopussa, poliisit pörräs kimpussa, mutta ei ne mulle koskaan mitään isompia syytteitä saanu aikaan. Jotain varkauksia ja huumausainerikoksia joista selvisin aina sakoilla tai ehdollisella.
19 vuotiaana tapasin vahingossa Aurajoen rannassa pojan(miehen) joka tuli juttelemaan mulle ku istuin siinä yksin kylmissäni ja itkin.Juteltiin pitkään ja kerroin hälle koko elämäntarinani. Säälistä se vei mut luokseen, teki ruokaa, pääsin suihkuun ja saunaan ja sain jotkut puhtaat verkkarit. Vierotusoireethan siinä pamahti päälle ja aamulla oli lähdettävä himaan ku pojat oli tuomassa tavaraa. Vaihdoin kuitenkin puhelinnumeroita tämän miehen kanssa ja lupasin soittaa jos tarvitsen apua. Hän oli valmis auttamaan. Ensimmäinen henkilö jonka todella uskoin haluavan auttaa ja välittää.
Soiteltiin sillon tällön ja nähtiinkin piilossa. En uskaltanut kertoa kellekkään ettei poikaystäväni saisi tietää mitään. Siinä olisi käynyt huonosti niin mulle ku tälle miehellekkin.Olin rakastumassa mieheen ja mieskin usein kertoi tykkäävänsä musta. Halusin todella uutta elämää. Juuri päinvastaista mitä elin. Mies lupasi tarjota sen mulle. Halusin lopettaa. Asustelin miehen luona, mutta retkahdin joka toinen viikko(suurinpiirtein). Kerkesin täyttämään siinä jossain vaiheessa 20. Kerran olin jopa kuuakauden miehen luona puhelin kiinni ettei kukaan saa tietää missä olen. Mutta ensimmäinen takapakki kun tuli niin taas oli neula taipeessa. Kerran sitten "erehdyin"(?) viemään tämän miehen luokse huumeita ja neuloja. Vedin siellä miehen ollessa töissä kaikkea sekaisin ja olin ollut tajuttomana lattialla kun mies tuli töistä. Hän oli kiidättänyt minut sairaalaan, josta jouduin pakkohoitoon suljetulle. Psykoosissa olin hetken aikaa, siitä ajasta en muista juuri mitään. Olin miehen kertoman mukaan siellä muutaman kuukauden. Musitan yhden päivän, kun rupesin ihmettelemään mitä teen siellä. Kelasin elämäni taaksepäin eikä siinä sitten enää tavinnut miettiä mitä mä siellä tein. Pääsin aika pian pois sieltä ja vähän sen jälkeen täytin 21. Miehen kanssa yhdessä päätimme että nyt alkaa minun uusi elämä ja muutin kokonaan hänen luokseen pienelle paikkakunnalle. Vaihdoin puhelinnumeroa.
Nyt siitä on 2½ kun pääsin pois sairaalasta, enkä ole kertaakaan sen jälkeen retkahtanut. Lääkärin määräämiä mielialalääkkeitä syön, sekä vahvoja unilääkkeitä, sekä rauhottavia tarvittaessa. Alkoholia juon JOSKUS ja silloinkin muutaman lonkeron ym.
Rakastan tätä miestä, enkä luopuisi hänestä enää koskaan. Hänen ansiotaan on että olen kuivilla, hengissä jne...en voi koskaan kiittää häntä tarpeeksi. Käyb edelleen psykiatrin puheilla ja taistelen itseäni ja himojani vastaan jos näen "alan porukkaa" kaduilla ym. Olen ollut töissä jo vuoden verran, se on auttanut parantumiesssa, kun ei tarvinnut enää olla neljän seinän sisällä kun mieheni on töissä. Vauva on suunnitteilla, muttei ehkä ihan vielä ajankohtaista.
Eniten pelkään sitä kun tämä ex-mies joka on vankilassa pääsee pois. 2009 alkuvuodesta se tapahtuu. Tottakai hän on taloon kuullut mitä on tapahtunut ja vaikken ole juuri kehenkään yhteyttä pitänyt niin kyllä ne siellä tietää missä olen miksi jne... Nykyinen mieheni tietää kaiken ja on tietoinen, mitä on odotettavissa. Uskon ja toivon, että aikaa on kulunut jo niin paljon, ettei kukaan olisi enää katkera.
Vuoden oltuani kuivilla otin yhteyttä isääni, ensimmäisen kerran vuosiin. Sen jälkeen ollaan oltu tiiviisti tekemisissä. Yritetty jotenkin korvata niitä vuosia kun ei nähty lainkaan.
Sen sanon, että kaiken kunnian ja arvostuksen suon nykyiselle miehelleni, joka näki mussa "sitä jotain" vaikka olin "pelkkä pirihuora". Hän kuuntelin ja oli läsnä kun sitä eniten halusin. Silloiset "ystävät" eivät olleet kiinnostuneet kenenkään tunteista, ainoastaan siitä mistä sai seuraavat vedot.
Jokapäiväistä taistelua tää on ja kun aikaa vielä kuluu niin aion alkaa auttamaan päihdeonglemaisia. Minä tiedän mitä se on, eikä siihen aina sitä Jumalaa tarvita, että selviää.
En tiedä miksi vuodatin nää tänne. Kyyneleet vierii taas kun mietin näitä. Pakko vaan välillä "purkautua". Jos tästä oli jollekkin apua, niin kiva juttu sekin!n :)
Sain huumeista hyvä olon jo huolettoma huomisen. Maksoin huumeet varastetulla tavaralla/rahalla tai itselläni. Huumeiden käytöstä tuli nopeesti mulle ongelma.
Olin 16 ku lähdin parin kaverin kanssa Turkuun ja sille tielle jäin. "Isot pojat" jätti mut johonki kämpille mistä sain piriä. Maksoin ne samalla tavalla kuin ennenkin. Tutustuin Turun alamaailmaan, enkä halunnut takas enää pienelle paikkakunnalle missä kaikki kyttää. Turussa oli helppoa, eihän kukaan edes tuntenu mua ja kouluvelvollisuudet oli hoidettu eli nekään ei päässy kimppuun. Mun oli tosi helppo saada huumeita, liian helppoa. Tai oikeestaan ne tuotiin mulle. Kysymättä. Sain "nimeä" nopeasti siitä että yhdestä huumeannoksesta varastin myyjälle mitä se halus tai leikin illan sen seksiorjaa ym.
Löysin poikaystävän, jonka jälkeen huumeet asuivat meillä. C-hebatiitti tuli jossain vaiheessa. Olin 17 kun se todettiin mulla, mutta uskoisin että oli se mulla siinä ainakin vuoden päivät jo ollu. Poikaystävä joutui vankilaan niihin aikoihin kun täytin 18. Ja siellä se on vieläkin. Sain jäädä sen asuntoon ja jälleen "isot pojat" hoitivat mulle tavaraa ja mun vuokrat poikaystävän käskystä. Olin lopussa, poliisit pörräs kimpussa, mutta ei ne mulle koskaan mitään isompia syytteitä saanu aikaan. Jotain varkauksia ja huumausainerikoksia joista selvisin aina sakoilla tai ehdollisella.
19 vuotiaana tapasin vahingossa Aurajoen rannassa pojan(miehen) joka tuli juttelemaan mulle ku istuin siinä yksin kylmissäni ja itkin.Juteltiin pitkään ja kerroin hälle koko elämäntarinani. Säälistä se vei mut luokseen, teki ruokaa, pääsin suihkuun ja saunaan ja sain jotkut puhtaat verkkarit. Vierotusoireethan siinä pamahti päälle ja aamulla oli lähdettävä himaan ku pojat oli tuomassa tavaraa. Vaihdoin kuitenkin puhelinnumeroita tämän miehen kanssa ja lupasin soittaa jos tarvitsen apua. Hän oli valmis auttamaan. Ensimmäinen henkilö jonka todella uskoin haluavan auttaa ja välittää.
Soiteltiin sillon tällön ja nähtiinkin piilossa. En uskaltanut kertoa kellekkään ettei poikaystäväni saisi tietää mitään. Siinä olisi käynyt huonosti niin mulle ku tälle miehellekkin.Olin rakastumassa mieheen ja mieskin usein kertoi tykkäävänsä musta. Halusin todella uutta elämää. Juuri päinvastaista mitä elin. Mies lupasi tarjota sen mulle. Halusin lopettaa. Asustelin miehen luona, mutta retkahdin joka toinen viikko(suurinpiirtein). Kerkesin täyttämään siinä jossain vaiheessa 20. Kerran olin jopa kuuakauden miehen luona puhelin kiinni ettei kukaan saa tietää missä olen. Mutta ensimmäinen takapakki kun tuli niin taas oli neula taipeessa. Kerran sitten "erehdyin"(?) viemään tämän miehen luokse huumeita ja neuloja. Vedin siellä miehen ollessa töissä kaikkea sekaisin ja olin ollut tajuttomana lattialla kun mies tuli töistä. Hän oli kiidättänyt minut sairaalaan, josta jouduin pakkohoitoon suljetulle. Psykoosissa olin hetken aikaa, siitä ajasta en muista juuri mitään. Olin miehen kertoman mukaan siellä muutaman kuukauden. Musitan yhden päivän, kun rupesin ihmettelemään mitä teen siellä. Kelasin elämäni taaksepäin eikä siinä sitten enää tavinnut miettiä mitä mä siellä tein. Pääsin aika pian pois sieltä ja vähän sen jälkeen täytin 21. Miehen kanssa yhdessä päätimme että nyt alkaa minun uusi elämä ja muutin kokonaan hänen luokseen pienelle paikkakunnalle. Vaihdoin puhelinnumeroa.
Nyt siitä on 2½ kun pääsin pois sairaalasta, enkä ole kertaakaan sen jälkeen retkahtanut. Lääkärin määräämiä mielialalääkkeitä syön, sekä vahvoja unilääkkeitä, sekä rauhottavia tarvittaessa. Alkoholia juon JOSKUS ja silloinkin muutaman lonkeron ym.
Rakastan tätä miestä, enkä luopuisi hänestä enää koskaan. Hänen ansiotaan on että olen kuivilla, hengissä jne...en voi koskaan kiittää häntä tarpeeksi. Käyb edelleen psykiatrin puheilla ja taistelen itseäni ja himojani vastaan jos näen "alan porukkaa" kaduilla ym. Olen ollut töissä jo vuoden verran, se on auttanut parantumiesssa, kun ei tarvinnut enää olla neljän seinän sisällä kun mieheni on töissä. Vauva on suunnitteilla, muttei ehkä ihan vielä ajankohtaista.
Eniten pelkään sitä kun tämä ex-mies joka on vankilassa pääsee pois. 2009 alkuvuodesta se tapahtuu. Tottakai hän on taloon kuullut mitä on tapahtunut ja vaikken ole juuri kehenkään yhteyttä pitänyt niin kyllä ne siellä tietää missä olen miksi jne... Nykyinen mieheni tietää kaiken ja on tietoinen, mitä on odotettavissa. Uskon ja toivon, että aikaa on kulunut jo niin paljon, ettei kukaan olisi enää katkera.
Vuoden oltuani kuivilla otin yhteyttä isääni, ensimmäisen kerran vuosiin. Sen jälkeen ollaan oltu tiiviisti tekemisissä. Yritetty jotenkin korvata niitä vuosia kun ei nähty lainkaan.
Sen sanon, että kaiken kunnian ja arvostuksen suon nykyiselle miehelleni, joka näki mussa "sitä jotain" vaikka olin "pelkkä pirihuora". Hän kuuntelin ja oli läsnä kun sitä eniten halusin. Silloiset "ystävät" eivät olleet kiinnostuneet kenenkään tunteista, ainoastaan siitä mistä sai seuraavat vedot.
Jokapäiväistä taistelua tää on ja kun aikaa vielä kuluu niin aion alkaa auttamaan päihdeonglemaisia. Minä tiedän mitä se on, eikä siihen aina sitä Jumalaa tarvita, että selviää.
En tiedä miksi vuodatin nää tänne. Kyyneleet vierii taas kun mietin näitä. Pakko vaan välillä "purkautua". Jos tästä oli jollekkin apua, niin kiva juttu sekin!n :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
My Story oli koskettava, eikä varmasti jätä ketään kylmäksi.
Kun pystyit sen näinkin esiin tuomaan, niin sinulla on sisäistä voimaa joka auttaa sinua selviytymään tästä eteenkin päin.
Kaikkea hyvää sinulle ja kaverillesi joka on myös mahtava persoona.
Hienoa, kirjoittele vaan tänne tarinaasi. Siitä on varmasti apua monelle joka haluaa ja yrittää samaan kuin sinä.
Nostan hattua sulle että olet "katuojasta" noussut jaloillesi. En usko että enää retkahdat, tiedät että yksi kerta ja olet kiinni lopunikää sitten aineissa...seuravan kerran lopullisesti, sillä "nostajia/rakastajia" ei kasva joka puussa.
Onnea sulle ;) jatka samaan malliin ja kirjoita, se on sinun terapiaasi!
Ittel taitaa olla sama suunta ku sulla 15 vuotiaana. Paitti et mä alotin vasta kesäl. Ensin pilvee, sit rauhottavissa mälläsin auton ja ens kuus oikeuden käsitely. Sit meni piriä. Kolme viikkoa olin ilman ja melkein joka päivä kävi mieles et jos vaan sais.
Nyt toisen piri kerran jälkeen(jollon tuli ekaa kertaa kaameet hallusinaatiot ja sitä rataa) tekee vaan mieli lisää. Lasku oli taas kamala...tuntu siltä et jos olis ollu puukko niin varmana olisin alkanu sen kanssa riehuu.
Elämäs ei nyt oo mitään pohjaa ja tuntuu et ei ikinä satu kohdalle sellasta miestä joka oikeesti vois rakastaa ja haluta jotain muuta ku pesää.
Rahaa ei juuri lainkaan oo eikä sitä mistään saa. Porukoilla asun vaikkei haluis. Olis vaan joku kaveri jonka luo pääsis. Olis vaan voimaa jaksaa nousta sängystä ja järjestellä elämää. Mut tiiän et joskus kaveri soittaa ja pyytää käymään...siinä menee sit taas viikko noousta jaloilleen.
Mut se on sovittu et ikinä en neulalla iske. Ei oo kyl ollu haluakaan. Et silleen ihan onnekas et siitä uskon pysyväni eros.
Mut joku päivä...viel joskus mul on perhe ja rakastava mies rinnalla.
sitä kauemmaksi etenet unelmistasi rakastavasta miehestä ja kodista. En ole "valistushörhö", vaan itse entinen morfiinin ja amfetamiinin "kokeilija", kokeilun jälkeen seurasi riippuvuus, piikittäminen, vankila, mielisairaala ja c-hepatiitti. Olen nähnyt liian monen ihmisen vajoavan siihen elämäntapaan ja hyvin harvan nousseen tavoittelemaan edes jotenkuten onnistuneesti unelmiaan. Muista, että meillä on vain yksi elämä, yhdet aivot, jokainen päivä, jonka tuhlaat kamoissa sekoilemiseen, on poissa lopullisesti.
Jo se, että tiedostat ahdinkosi, on ensimmäinen askel parempaa elämää kohtii, voimia sinulle.
koskettava tarina.. kunpa iteki löytäis jonkun joka auttais irti kaikesta paskasta.
Todella ihana oli lukea selviytymistarinasi. Kiitos että jaoit sen. Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi jatkossakin