Psykologian haarauduttua tieteenalana moniin erilaisiin suuntauksiin 1900-luvun aikana on käsityksemme mm. mielenterveysongelmien taustatekijöistä sekä ihmisten yksilöllisyydestä laajentunut. Kuitenkin 1960-luvulta alkaen neurotieteellisesti suuntautuneet tutkijat ovat osoittaneet, ettei kaikkia mielenterveysongelmia tai poikkeavana pitämäämme käytöstä voida aina yksinomaan selittää mielen sisäisillä ristiriidoilla tai vahingollisilla kongitiivisilla ajatusmalleilla.
Mistä sitten on kyse, jos lähimmäisen käytös tuntuu poikkeavalta tai hänen itsensä kannalta vahingolliselta, jos se jatkuu lopettamiskehotuksista tai tavanomaisina pitämistämme oikaisukeinoista huolimatta? Pitäisikö meidän olettaa, että hänen käytöksensä on opittua ja yrittää opettaa hänet käyttäytymään toisin, vai pitäisikö meidän panna hänet pakkopaitaan? Pitäisikö meidän pyytää häntä makaamaan sohvalle kertomaan unistaan, tehdä muistiinpanoja ja yrittää löytää ongelmien syyt hänen alitajunnastaan? Pitäisikö meidän pohtia hänen elämäntilannettaan ja sen vaikutusta häneen, vai pitäisikö meidän keskittyä siihen, miten hän käsittee, varastoi ja vastaanottaa ulkopuolelta saamaansa tietoa? Pitäisikö meidän tutkia hänen aivojensa toimintaa ja yrittää löytää selitys poikkeavista hermoratayhteyksistä tai erilaisten aivonesteiden pitoisuuksista, vai pitäisikö meidän katsoa, että hänen käytöksensä voidaan osoittaa olevan jokin ihmisen evoluutioon perustuva käytöstapa tietynlaisessa tilanteessa?
Nykytieteen valossa voisimme siis periaatteessa lähestyä ongelmallisesti tai poikkeavasti käyttäytyvän yksilön ongelmia ja niiden syitä hyvin monista eri lähtökohdista. Kuitenkin se, mitkä eri lähtökohdat voisivat parhaiten sopa tai olisivat lähimpänä todellisuutta yksilöä hoidettaessa, vaihtelee tapauksittain.
Esim. vakavasti masentuneita hoidettaessa emme voi pitää luontevana pelkästään yhden ja ¨oikean¨ lähtökohdan mukaista hoitoa, vaan useimmiten tehokkainta on yhdistää sekä neurotieteellisiä (masennusta aiheuttavat tai sen seurauksena tapahtuneet muutokset aivojen nestepitoisuuksissa (ja sen mukainen masennuslääkitys)), kognitiivisia että mahdollisesti humanistisia tai psykodynaamisia suuntauksia, riippuen potilaan kokonaistilanteesta.
Jos kuitenkin mielenterveyspotilaana on henkilö, jolla on jo aiemmin todettu ja diagnosoitu neurologinen poikkeavuus aivoissa, tulee hoidollinen lähtökohtakysymys monimutkaisemmaksi. Tällöin on edellä mainittujen lisäksi huomioitava henkilön elämäntilannetta lähestyen hänen neurologisten ongelmien että mahdollisesti niiden tuottamien henkisten taakkojen seuraukset masentuneisuudelle ja sen kautta taas aivojen nestepitoisuuksiin jne. Tapauksesta riippuen ei pidä myöskään sulkea pois sitä mahdollisuutta, että neurologinen poikkeavuus olisi muuttanut henkilön kognitiivista tiedonkäsittelyä ja siten vaikuttanut kokonaistilanteeseen, tai että tieto neurologisesta poikkeavuudesta olisi saanut henkilön ajattelemaan vahingollisesti häntä itseään kohtaan tms.
Kaikki muut tieteenalat pois lukien voidaan ehkä jopa sanoa, että me ihmiset olemme kenties kaikkein suurin arvoitus itsellemme. Psykologian näkökannalta saatamme loppujen lopuksi olla kaikkein vaikeimmin yleistettävissä oleva eläinlaji maailmassa, vai mitä sanoo maailmankaikkeuden luonut Jumala?
Mistä sitten on kyse, jos lähimmäisen käytös tuntuu poikkeavalta tai hänen itsensä kannalta vahingolliselta, jos se jatkuu lopettamiskehotuksista tai tavanomaisina pitämistämme oikaisukeinoista huolimatta? Pitäisikö meidän olettaa, että hänen käytöksensä on opittua ja yrittää opettaa hänet käyttäytymään toisin, vai pitäisikö meidän panna hänet pakkopaitaan? Pitäisikö meidän pyytää häntä makaamaan sohvalle kertomaan unistaan, tehdä muistiinpanoja ja yrittää löytää ongelmien syyt hänen alitajunnastaan? Pitäisikö meidän pohtia hänen elämäntilannettaan ja sen vaikutusta häneen, vai pitäisikö meidän keskittyä siihen, miten hän käsittee, varastoi ja vastaanottaa ulkopuolelta saamaansa tietoa? Pitäisikö meidän tutkia hänen aivojensa toimintaa ja yrittää löytää selitys poikkeavista hermoratayhteyksistä tai erilaisten aivonesteiden pitoisuuksista, vai pitäisikö meidän katsoa, että hänen käytöksensä voidaan osoittaa olevan jokin ihmisen evoluutioon perustuva käytöstapa tietynlaisessa tilanteessa?
Nykytieteen valossa voisimme siis periaatteessa lähestyä ongelmallisesti tai poikkeavasti käyttäytyvän yksilön ongelmia ja niiden syitä hyvin monista eri lähtökohdista. Kuitenkin se, mitkä eri lähtökohdat voisivat parhaiten sopa tai olisivat lähimpänä todellisuutta yksilöä hoidettaessa, vaihtelee tapauksittain.
Esim. vakavasti masentuneita hoidettaessa emme voi pitää luontevana pelkästään yhden ja ¨oikean¨ lähtökohdan mukaista hoitoa, vaan useimmiten tehokkainta on yhdistää sekä neurotieteellisiä (masennusta aiheuttavat tai sen seurauksena tapahtuneet muutokset aivojen nestepitoisuuksissa (ja sen mukainen masennuslääkitys)), kognitiivisia että mahdollisesti humanistisia tai psykodynaamisia suuntauksia, riippuen potilaan kokonaistilanteesta.
Jos kuitenkin mielenterveyspotilaana on henkilö, jolla on jo aiemmin todettu ja diagnosoitu neurologinen poikkeavuus aivoissa, tulee hoidollinen lähtökohtakysymys monimutkaisemmaksi. Tällöin on edellä mainittujen lisäksi huomioitava henkilön elämäntilannetta lähestyen hänen neurologisten ongelmien että mahdollisesti niiden tuottamien henkisten taakkojen seuraukset masentuneisuudelle ja sen kautta taas aivojen nestepitoisuuksiin jne. Tapauksesta riippuen ei pidä myöskään sulkea pois sitä mahdollisuutta, että neurologinen poikkeavuus olisi muuttanut henkilön kognitiivista tiedonkäsittelyä ja siten vaikuttanut kokonaistilanteeseen, tai että tieto neurologisesta poikkeavuudesta olisi saanut henkilön ajattelemaan vahingollisesti häntä itseään kohtaan tms.
Kaikki muut tieteenalat pois lukien voidaan ehkä jopa sanoa, että me ihmiset olemme kenties kaikkein suurin arvoitus itsellemme. Psykologian näkökannalta saatamme loppujen lopuksi olla kaikkein vaikeimmin yleistettävissä oleva eläinlaji maailmassa, vai mitä sanoo maailmankaikkeuden luonut Jumala?
Vastaukset 5
Vanhimmat
En ole Jumala,enkä osaa vastata kysymykseesi.Ihmisten erillaisuus ja poikkeava käytös johtuu varmasti monista eri tekijöistä,esim.vanhemmat ja perintötekijät.Kasvuympäristö,koulutus,sairaudet,saasteet ym.Ihminen itse ei ole paljoa muuttunut sitten kivikauden, mutta maailma sitäkin enemmän. Voisi melkein sanoa,ettei ihmisten pää kestä näin rajua muutosta.Ihmisten erillaisuuteen sanoisin,että ei kaikki ole sairautta vaan on hyväksyttävä erillaisuus myös rikkautena.Siinä on ihmiskunnalle haastetta maailman loppuun asti.
Kirjoitat vähän hauskasti, jotenkin klassiseen asperger-tyyliin. Professorimainen kirjoitustyyli on jotenkin hellyttävän tuntuinen. :)
No, noista neurologisista ja psykologisista asioista olen miettinyt jo paljonkin täällä. On valitettavaa, että aspergeria koitetaan monesti hoitaa psykiatrisesti. Fakta on kuitenkin, että tällainen hoitometodi juontaa juuri neurologisesta tulkinnasta, jonka mukaan asperger-henkilön ongelmat ovat täysin neurologisia.
Tällaista täysin neurologista häiriötä ei kuitenkaan tietenkään voi olla olemassa, vaan jokaisella häiriöllä, tai piirteilyllä on sekä psyykkinen, että neurologinen puolensa.
On myös otettava huomioon, että vaikutus on kaksisuuntainen. Mielentilat, kuten masennus, vaikuttavat neurologiseen tilaan.
Näin ollen vastustan lääke-hoitoa hoitomuotona, ellei se ole välttämätön, sillä lääkityksen käyttäminen on kuin luoti otsaan: se on vaikean tilan hyväksymistä ja sopeutumista vaikeaan tilaan.
Vääränlainen vuorovaikutus muuttaa neurologista tilaa huonompaan suuntaan ja kun tilaa lääkitään, ollaan sopeuduttu tähän huonoon tilaan.
Aspergerin neurologisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Mielestäni perinnöllinen piirre on selvä, mitä tulee vanhemman ja lapsen vuorovaikutukseen: vanhempi siirtää lapseen piirteitä, jotka osaltaan vaikuttavat aspergeriin.
Aspergerin geneettinen perinnöllisyys on mielestäni lähinnä taipumuksellista. Periytyminen tapahtuu siten, että vanhemman ja lapsen suhde sekä geeneissä, että vuorovaikutuksessa on tietynlainen.
Tällaisen mahdollistamiseksi täytyy myös parien muodostuminen tapahtua geneettisen ja vuorovakutuksellisen käskyn mukaan, siten että parin sisäinen vuorovaikutus on juuri sopivanlainen.
Samoin kaikille persoonallisuushäiriöille lienee olemassa sekä geneettinen, että vuorovaikutuksellinen syy, mutta siten, että tietty häiriö voidaan ennustaa jo sukupolvia etukäteen, kuten myös parinvalinta, joka johtaa juuri tiettyyn häiriöön.
Mitä evoluutioon tulee... usein näissä asioissa on kyse sopeutumisesta johonkin hankalaan tilaan, mitä psyyke ei pysty kestämään. Sitten tämä selviytymismetodi jää päälle ja henkilö jää elämään tätä hankalaa tilaa sen loputtuakin. Henkilön persoonallisuudesta voidaan nähdä, missä vaiheessa tämän elämää olosuhteet ovat olleet hankalat.
Aspergerissa olevat piirteet viittaavat samoihin aikoihin syntyneeseen psyykkiseen tilaan, kuin pakkoneuroosissa.
Tutkimuksissa on myös väitetty haivaitun neurologisia kehitysmuutoksia tuolta toiselta ikävuodelta lähtien.
Ihmiset puhuvat itsestään toisten kautta. Toisin sanoen sen, mitä ihminen ei ole halukas myöntämään itsessään, hän paljastaa niillä huomautuksillaan, joita tekee muista ihmisistä tai asioista.
Olemme ikään kuin peilejä toisillemme. Tietoisuuden herääminen (Identifikaatio) ei välttämättä merkitse samankaltaisuutta jossakin asenteessa, se voi olla myös vastakkaisuutta tai vielä vaikeammin tulkittavaa. Esim. toisen ujous herättää tietoisuuden omasta ujoudesta. Toisen aktiivisuus herättää tietoisuuden omasta passiivisuudesta.
Peilauksen pääsäännöt:
- tiedostaa toisen tai tapahtuman kautta jotakin, joka herättää
tietoisuuden lähinnä omassa sisimmässä
. samankaltaisuuden tai
. vastakkaisuuden kautta
. jollakin muulla tavalla
- peilaus merkitse tietoisuutta lähinnä omista tarkoitusperistä tunne- ja ajatusradoista
- tietoisuus herää ensin tunnetasolla, josta se pyrkii älylliselle tasolle
- kun ihminen pyrkii torjumaan tietoisuuden ikään kuin vaarana, hän aiheuttaa itselleen stressireaktion (ahdistus, pelko, suuttumus…)
- kun joku herättää voimakkaasti ”kielletyn tietoisuuden”, tästä henkilöstä voi tulla aivan erityinen uhka ja vaaratekijä (henkilökemia ei toimi lainkaan)
- mitä läheisempi henkilö sitä tärkeämpi ja syvempi peilaus
- peilaus on itsetuntemuksen tärkeä työväline, hyödyllinen
inhimilliselle kasvulle
- asian tekee mutkikkaaksi se, että ihminen pyrkii käytöksellään usein piilottamaan itseltään ja muilta sisimpänsä esim. ns. kiltti ihminen voi olla sisimmässään tyytymätön, katkera ja vihainen
Peilaus ei olennaisesti liity siihen määrään tai tapaan miten jokin asia toisessa ilmenee. Henkilö saattaa tiedostaa kateuttaan toisen kateuden kautta, mutta kateuden asteen ei tarvitse olla samansuuruinen eikä sen tarvitse ilmetä samalla tavoin eikä samoissa asioissa.
On selvää, että peilaus sisältää myös myönteisten taipumusten ja asenteiden tiedostamista. Esim. toisen iloisuus herättää tietoisuuden omasta mahdollisuudesta iloon.
Noin se on.
Vaikka ihmiset ovat vaistonvaraisesti aina ymmärtäneet toisiaan, ei tuhatvuotisesta filosofoinnista huolimatta ole tiedetty, miten se tapahtuu. Tilanne on nyt äkkiä muuttunut. Peilineuronitutkimus, uusi tieteenala, viittaa siihen, että sosiaaliset koodimme ovat suurelta osin biologiamme sanelemia, emmekä siinä määrin kuin olemme luulleet kykene nousemaan biologiamme yläpuolelle ja määrittelemään itseämme ajatuksillamme. Peilineuronit yhdistävät itsen ja toisen syvällisesti ja konkreettisesti biologisella tasolla. Intersubjektiivisuudella, yksilöidenvälisyydellä on siten biologiset juuret. Kulttuurimme vahvat filosofit ja yksilölliset perinteet ovat jarruttaneet tämän havainnon tekoa. (Iacoboni 2008.)