Olen erittäin vaikeassa tilanteessa. Olen elänyt oikeestaan aika kauan epätietoisuudessa. En enää oikeastaan tiedä, olenko enää edes uskomassa. Piiiiitkä yksinäinen jakso on tehnyt tehtävänsä.
Ei oo keskustelukumppaneita. Vapaa-aika menee vain ollessa. Useita epäonnistuneita ihmiskontakteja rauhanyhdistyksellä. Työelämästä ja koulusta syrjäytyneenä (koulu meni kyl kohtalaisen hyvin, mutta koska maailman veto oli kova, jouduin jättää koulun kesken). Koulukavereiden kans pääsin hyvin juttuun, mutta kun houkutus kertakaikkiaan kasvoi niiden touhuihin...
Olen masiksessa. En päässyt hoitoon. En muka ole niin masentunut, että pääsisin hoitoon (resurssipula).
Olen yrittänyt kauan rukoilla itelle voimia, mutta tuloksetta. Seurahalut ovat laantuneet. En jaksa enää vääntäytyä seuroihin. Olen kaikesta syrjäytynyt. Meni ne koulukaveritkin, kun lopetin koulun. Nyt harmittaa, sillä sieltä olisin voinut saada pidempiaikaisia kavereita.
Olen hirmu varautunut, ja en enää viihdy ihmisten seurassa. Uskominenkaan ei ole enää itsestäänselvyys. En oikeastaan tiedä, uskonko edes. Elän epätietoisuudessa. Oikeestaan ei jaksa paljoa miettiä, onko Jumalaa olemassa vai ei, mut juuri epätietoisuus mua ahdistaa.
Ainakaan rukoukset eivät ole tuottaneet tulosta, joten usko auttavaan Jumalaan on kyl aika heikoilla.
Koen, että olen nykyiselläni hylkiö. En pysty luomaa enää kontakteja uusiin ihmisiin, ku nykyiselläänkään ei ole kavereita. vanhemmat pitävät mua hylkiönä. En koe itteä tervetulleeks kotiin. Joten en ole enää jaksanu kotonakaan käydä. Sisarusten kans ei oo tullu oltua lainkaan tekemisissä. En oikeesti edes tiedä, mitä heille kuuluu. Kynnys soittaa heille on erittäin suuri, vaikka sisaruksia ovatkin.
Kaikista näistä johtuen en jaksa enää oikein elää. En saanut hoitoa, vaikka olen varmasti hoidon tarpeessa. Ainut vaihtoehtoni kai on sitten vain kuolla omilla keinoilla. Mutta millä keinoilla. Voinko tehdä itsaria, jos joudunkin helvettiin. Voitte kuvitella, minkälaisessa pattitilanteessa olen. Oloni ei ainakaan tällähetkellä ole hirveen autuas.
Ei oo keskustelukumppaneita. Vapaa-aika menee vain ollessa. Useita epäonnistuneita ihmiskontakteja rauhanyhdistyksellä. Työelämästä ja koulusta syrjäytyneenä (koulu meni kyl kohtalaisen hyvin, mutta koska maailman veto oli kova, jouduin jättää koulun kesken). Koulukavereiden kans pääsin hyvin juttuun, mutta kun houkutus kertakaikkiaan kasvoi niiden touhuihin...
Olen masiksessa. En päässyt hoitoon. En muka ole niin masentunut, että pääsisin hoitoon (resurssipula).
Olen yrittänyt kauan rukoilla itelle voimia, mutta tuloksetta. Seurahalut ovat laantuneet. En jaksa enää vääntäytyä seuroihin. Olen kaikesta syrjäytynyt. Meni ne koulukaveritkin, kun lopetin koulun. Nyt harmittaa, sillä sieltä olisin voinut saada pidempiaikaisia kavereita.
Olen hirmu varautunut, ja en enää viihdy ihmisten seurassa. Uskominenkaan ei ole enää itsestäänselvyys. En oikeastaan tiedä, uskonko edes. Elän epätietoisuudessa. Oikeestaan ei jaksa paljoa miettiä, onko Jumalaa olemassa vai ei, mut juuri epätietoisuus mua ahdistaa.
Ainakaan rukoukset eivät ole tuottaneet tulosta, joten usko auttavaan Jumalaan on kyl aika heikoilla.
Koen, että olen nykyiselläni hylkiö. En pysty luomaa enää kontakteja uusiin ihmisiin, ku nykyiselläänkään ei ole kavereita. vanhemmat pitävät mua hylkiönä. En koe itteä tervetulleeks kotiin. Joten en ole enää jaksanu kotonakaan käydä. Sisarusten kans ei oo tullu oltua lainkaan tekemisissä. En oikeesti edes tiedä, mitä heille kuuluu. Kynnys soittaa heille on erittäin suuri, vaikka sisaruksia ovatkin.
Kaikista näistä johtuen en jaksa enää oikein elää. En saanut hoitoa, vaikka olen varmasti hoidon tarpeessa. Ainut vaihtoehtoni kai on sitten vain kuolla omilla keinoilla. Mutta millä keinoilla. Voinko tehdä itsaria, jos joudunkin helvettiin. Voitte kuvitella, minkälaisessa pattitilanteessa olen. Oloni ei ainakaan tällähetkellä ole hirveen autuas.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mä olen kokenu kans masennusta ja tosi vaikeita aikoja, uskonelämän kriisejä myös. En ole kuitenkaan uskaltanut ja halunnut kieltää uskoa. Eihän tämä elämä mitään helppoa ole.
Koita joitakin apukeinoja löytää, itsari on tosi huono ratkaisu. Itsekin olen itsarin partaalla ollut monesti, mutta en sitäkään ole uskaltanu tehdä. Kuitenkin joutus helvettiin.
Eri asia jos menee ihan vintti pimeeksi niin silloin ei enää tiedä ja ymmärrä mitä tekee. Tiedän sellaisiakin tapauksia.
Jaksamista sulle! Kohtalokamuja on, jos se yhtään sua lohduttaa.
Olen elänyt vuosia masennuksessa ja epätoivossa.
Yhden asian opin, Jumala rakastaa minua tällaisena kuin olen. Tietoisuus siitä nosti minut ylös. Nautin arkipäivän pienistä asioista ja olen turvallisella mielellä. Kokemukseni on tämä.
Apu on lähempänä kuin jaksat ajatella. Hän on läsnä sinun ahdistuksessasi, nimittäin Jeesus Kristus. Hän koki yksinäisyyden, ihmisten ylenkatseen ja jopa Isänsä hylkäämisen. Hän tietää, mitä käyt läpi.
Hänen puoleensa on turvallista kääntyä, Hänelle kertoa kaikki hätä ja tuska. Hän ymmärtää. Hän odottaa, että käännyt Hänen puoleensa. Usko ja luota siihen. Katso Jeesukseen. Älä katso itseesi.
Ota Raamattusi esiin ja lue vaikka ensiksi Psl.91. Siitä minä saan lohdun heikkoina hetkinä.
Siinä Jumala lupaa (jakeet 14-16) huolehtia sinusta.
Raamatun lukeminen ja rukous/puhe Jumalan kanssa, on todella tärkeää. Siitä saa lohdutuksen ja ilon ja unohtaa itsensä.
Lyhyesti sanottuna, Jeesus/Jumala on sinun ainoa ja varma apusi. Häneen voi aina luottaa.
Älä anna masennuksen/'kiusaajan' voittaa!
Ajattelepa miten Jumala rakastaa sinua. Hän antoi ainoan poikansa kuolla sinun edestäsi, ja sinä saat nyt elää.
Itseesi sinun ei pidäkään uskoa eikä luottaa, me olemme heikkoja olemme monessa puuttuvaisia ja erehtyviä. Vaikka me olemme monesti uskottomia, niin taivaallinen ylkämme on uskollinen, hän ei kutsumistaan kadu. Eikä hän lupaustaan peru. Siksi sinun ei tarvitse elää päivääkään epätietoisuudessa JUMALAN SUHTEEN. Sinulle jää vain se, ETTÄ USKOT HÄNEN LUPAUKSEENSA, JA LIITTOONSA JONKA HÄN PYHÄSSÄ KASTEESSA ON sinunkin KANSSASI TEHNYT. Jumalan palvelijana todistan sinulle: Kaikki synnit ja viat on anteeksi annettu Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Usko se varmasti.
Mitä taas tulee masennukseen, niin se on yksi varoitusvalo "kojetaulussamme". Hyvin moniulotteinen rasitusoireryhmä. On erittäin harmillista että hoitoon ei helposti pääse. Terveyskeskuksen kautta kannattaa kuitenkin aloittaa hakeutuminen.
Kun kuolet, olet yhtä olematon, kuin ennen syntymääsikin. Ota nyt tämä ainutlaatuinen elämäsi siltä kannalta, että se on sinun ainoasi ja sinä sille voit jotain tehdä.
Olen itse kärsinyt masennuksesta aikoinaan ja kyllä siitä selvisin, vaikkakin aikaa se vei.
Oli pelkotiloja ja kaikkea arkuutta. Mutta luota siihen kun sanon, että siitä pääsee yli.
Eräässä surullisessa keskitysleirielokuvassa yksi vangeista suunnitteli juoksevansa sähköaitaan, mutta kaveri esti häntä ja sanoi: älä luovuta, muuten et saa tietää, mitä huominen tuo tullessaan.
Kyllä niitä mahdollisuuksia on, vaikka synkältä tuntuukin. Olet kirjoituksesi perusteella vielä nuori, joten elämä on edessä. Huomenna voi olla paremmin.
helluntailaisia. Meillä se on tosi armollinen Jeesus ja paljon kavereita. Ja saamme sitten yhdessä rienata tällä palstalla srk:ta. Liity meihin.
siunusta.
Ei ihme, ettet jaksa.Lopeta yrittäminen.Et voi saada etkä ansaita Jumalan mielisuosiota käymällä seuroissa, yrittämällä rukoilla ja pinnistää uskomisessa. RELAX sanoo Herra. Et maininnut kertaakaan sanaa: JEESUS. Koitappa rukoilla ja huutaa: Jeesus, jos olet olemassa, auta minua nyt.Annan itseni kokonaan sinulle. Tule minun sydämeeni nyt ja anna anteeksi kaikki syntini, epäilykseni,heikkouteni.Tee minusta vahva ja anna minulle sinun rauhasi ja voimasi.Saat nähdä ja kokea omin silmin,sydämin että Jeesus Kristus elää ja on voimallinen tänäpäivänä, tässä ja nyt heti.
vierastan kovasti karismaattisia suuntauksia. en todellakaan ala huutelemaan, sillä en usko, että se auttaa yhtään eteen päin. Rukoilua voi tehdä kyllä ihan äänetikin.
Olen lopen uupunut. Uupumusta on jatkunut kauan. Enää en jaksa olla oikein hereilläkään. En oikein kykene suoriutumaan velvotteistani. Moni asia on jäänyt väsymyksen takia retuperälle. Enkä saanut aikaa terapiaan. Olen muka riittävän hyvinvoiva. Ehkä ulospäin voi näyttää siltä, mutta oikeesti olen hyvin hyvin väsynyt, enkä enää kykene tekemään päätöksiä.
Valitettavasti myös ry:lle meno on vaikeaa. Mulla ei ole koskaan ollut mitään saattoystävää, jolle voi purkaa huoliaan. Joudun käpertymäänkin yksin ajatuksiini. Uskominen on joutunut erittäin lujille ja mulle on saarnattu siitä, kun en enää jaksa mennä rauhanyhdistykselle. Latistaa kuulla, kun nuo valitukset on sellaisia hirveen negatiiviseen sävyyn annettuja.
Alkaa vain seuroihin menokin tuntumaan vaan vastenmielisemmältä sen takia. Ei auta sanoa, että olen väsynyt. Se on tekosyy.
Toisaalta en jaksa puhua mielenterveysongelmista sukulaisten kans, koska se koetaan häpeäksi ja omaksi syyksi.
Kotona mielenterveyspotilaita pidetään surkeina laiskimuksina ja luopioina, jotka käyttää masennusta tekosyynä milloin mihinkin.
Vanhemmat, ja muut lähipiiristäni eivät tajua, miltä tuntuu olla masentunut. Äitini vaikuttaa itsekin hyvin masentuneelta, mutta se ei sitä tunnusta. Ehkä sen takia äiti purkautuukin niin helposti pessimistiselle valituslinjalle. Olen saanut kuulla olevani luopio sekä ihmehyypiö, jolle ei normaali ihmiselämä maistu. Olen erakko, tyhjäntoimittaja, jne.
Uskovaisia kavereita mulla ei ole lainkaan, kuten tuossa alussa tuli mainittua.. Eli saattoystävät puuttuu kokonaan. Niin ja muutama kaveri on, mutta ne eivät ole uskovaisia.
Päivä päivältä herääminen on vaikeampaa ja toivon vain, että olisi mahdollisuus vaipua ikiuneen. Jos vain olisi, olisin nukkunut tänäaamuna kokonaan pois.