Hei. Eli sellaista kyselen että löytyykös täältä muita _ylipainoisia_ bulimikkoja kuin minä..? Siis ihan lääkäreiden ja Bmi:n mukaan ylipainoisia.. Itse pian puolitoista vuotta sairastanut (kai) bulimiaa ja tuntuu että en varmaan näille palstoille kuuluisikaan sillä painoni on jossakin 90 lukemissa.. Aluksi laihduin, kun en syönyt mitään (syömättömyytttä ei kestäny kovin kauaa) ja oksensin ,melkein 20 kiloa, nyt paino pysynyt melki samoissa koska poikakaverin "vuoksi" olen joutunut harventamaan oksentelua.. (0-4 krt, 2-7 krt viikossa..)
Siis olenko ainoa ylipainoinen bulimikko vai enkö edes kuuluisi näille palstoille...
Siis olenko ainoa ylipainoinen bulimikko vai enkö edes kuuluisi näille palstoille...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihannoin laihuuttaa, tahdon olla laiha, laihempi jne. Kuitenkin olen ylipainoinen. käytännössä ottaen ihmettelen miksi painoni jummaa näin... Noh, oksennan siis lähes päivittäin. En ole kolmeen vuoteen syönyt karkkia, pikaruokaa, sipsejä ym. paskaa (olen ennen sairastanut lievän anoreksian)syön siis vain tavallista ruokaa suhteettoman paljon välillä ja yllättäen oksennan sen pois... Oli päivä mikä tahansa mahdutan tunnin (vähintään) liikuntaa jok ikiseen päivään. Ajatuksissani on edelleen anorektisia ajatuksia, mutta olen kadottanut täydellisen itsekontrollin.. Ja siksi olenkin tässä tilanteessa, helvetin rumana, läskinä, epäonnistuneena paskana... tavotteena on siis laihtua takasin 20kg hoikemmaks ... mutta en tiiä mihin oikeen kuuuluun, syömishäiriöisethän eivät ole tälläsiä ponttooneita. joo, painan siis 66kg ja olen 160cm pitkä
...sellainen ylipainoinen läski, joka on sairastanut aiemmin anoreksian ja nyt se on vaihtunut hulluksi ahmimiseksi. En kuitenkaan KOSKAAN oksenna, koska se ei ole onnistunut. 2x yrittäny, mutta nössö taidan olla, ku viime hetkel luovutan. Toisaalt hyvä, sillä eihän se ole viisasta...Paksut mittani: 159cm/66,5kg. Huhtikuussa -08 olin vielä 52kg. Ja kontrolli ei pelaa, et tääl toine ihan samallaine ahistunut ponttooni. Mässy maistuu...Taijan olla BED? Enkä keksi enää keinoi, mite vois parantuu... :(
voi meitä
täältä löytyy varmasti monia :(
Kiitos vastauksista..
Helpottaahan se kuulla että muitakin on (en toki tätä kenellekään toivo..) jotka tästä kärsivät..
Joskus tuntuu vaan että on niin yksin eikä ole ketään jonka kanssa keskustella.. Kavereita on monta ja ihana poikaystävä löytyy mutta heille en ole asiasta puhunut.. Eivät he ymmärtäisi eikä edes varmaan uskoisi sillä olen tosiaan ylipainoinen..yleinen käsityshän on että jos on syömishäiriö->on alipainoinen.. Ja näinhän asia usein on, mutta ei aina kuten olen itsekin joutunut huomaamaan..
Toisaalta kaikki on hyvin elämässäni, ja olen onnellinen, mutta välillä, kun olen yksin.. Tulee niin tyhjä olo, pakko syödä että voi täyttää itsensä.. Syömisen ajan en tunne paljon mitään, mielihyvää vain, mutta kun kaikki on syöty, tulee älötys, minä lihava lehmäkö aion vain lihottaa itseäni enemmän ja silloin on pakko oksentaa..
Sama toistuu usein kun poikaystäväni kanssa herkuttelemme (tosin silloin syön seuran vuoksi, ilman tyhjää tunnetta, mutta en silloinkaan pysty hillita itseäni.. Silloin odotan että poikaystävä menee tupakalle ja sitten...)
Välillä epäilen itsekin itseäni, että ei minulla mitään bulimiaa/ongelmaa ole.. Mutta kummasti mieli taas muuttuu kun tuijottaa vessanpönttöön tai tuntee rytmihäiriöt (en varma johtuuko bulimiasta vai ihan muuten vaan, sydän lyö epätahtia, mutta aika harvoin niin käy..)
Nojoo, anteeksi purkautuminen ja toivottavasti jaksoitte lukea loppuun.. Tsemppiä kaikille ja kuulisin mielelläni toistenkin tarinoita ym..
minulla auttoi gisela van der ster lupa syödä kirja...
siinä saat hyvin tietoa ja samalla pystyt käsittelee ja ymmärtää syömistäsi ja syömättömyyttäsi..
meitä on paljon täällä maailmassa jotka emme hallitse oikeanlaista syömistä...ota päivä kerralla...minä itse teen samoin=)
Juuh, olenkin harkinnut jos ei ostaa niin ainakin yrittää kirjastosta lainata tuon kirjan.. Jostakin muualtakin kuullut että on ollut avuksi.. Päivä kerrallaan, se on kylla hyvä neuvo ja niin olenkin yrittänyt ajatella.. Ehkä sitten joskus pystyn syömään ja joskus vähän herkuttelemaankin, ilman oksentamista ja hyvällä omatunnolla.. sitä odotellessa, jaksamisia kaikille :)
Mä pian 17v tyttö(ylläri), ja paino huitelee samoissa 90:ssä kuin sulla. Bulimiaa mä olen sairastanut enemmän tai vähemmän about 3 vuotta. Oksentelen yleensä jokapäivä. Tai, se vähän riippuu. Jos saan mahdollisuuden ahmia, ahmin, ja sitten oksentamaan. Mä en halua lihoa.
Tää sairaus on kyllä oikeesti aika kuluttavaa. Nyt jotenkin se bulimian aiheuttama tunnemyräkkä ja surullisuus on lieventynyt, mutta sairaus sinänsä ei ole hävinnyt. Siitä on tullut ikäänkuin osa elämää. Tavallisia rutineja. Apua mä en halua hakea. Ensinnäkin se on noloa mennä ylipainoisena terkkarille rääkymään, miten mä sairastan bulimiaa. Ajattelee varmaan, että ei ainakaan näy päällepäin. Toinen homma on se, etten mä ihan tiedä haluanko mä parantua. Tai siis, tottakai mä haluan olla terve ja elää ihan normaalisti, ja mä haluaisin normaalin suhteen ruokaan mutta.. Bulimiasta on vaan tullut sellainen tuttu asia, joka kulkee aina mukana. Vähän niinkuin.. ystävä? o___O Kuulostaa aika sairaalta. Mutta jokatapauksessa siitä ei ole todellakaan helppo päästää irti. On inhottavaa ja surulista ajatella, että mä oksentaisin koko elämäni, mutta sen lopettaminen vaikka huomenna on.. Tuntuu ja kuulostaa niin mahdottomalta.
Aloin kuuntelemaan Eleanor McEvoyn Sophie-biisiä. Vaikka kertookin anoreksiasta, tuntemukset sairautta kohtaan ovat samat.
"She can be like all the other girls.
Be just like all the other girls.
Living in an ordinary world.
Just to fit in, in the ordinary world.
Just to fit in like an ordinary girl."
"How did she get this way?
How did she get this way?
Through trying to hide it."
Mä niin toivoisin, että joku mun ystävistä sais tietää mun sairaudesta. Mulla ei ole itsellä voimia kertoa. Ei voimaa, eikä tahtoa.
Mä niin toivon, ettei enää kukaan muu joutuisi tälle tielle.
Katsoin kanssa tuona videon (Sophie's anorexia story) youtubesta, aivan ihana biisi, niin surullinen mutta tosiaan sanoihin on samaistuttavissa vaikka anoreksiasta kertookin.. Tosiaan helpottais varmaan kun jollekin saisi kerrottua, mutta pelkään että sitten ruvetaan tarkkailemaan ja valvomaan kaikkea mitä suuhuni pistän..
Kertomisessa juuri onkin se paska puoli, että joo, sä saat apua, mutta sitten kaikki alkaa tarkkailemaan syömisiä ja vessaan menimisiä. Ja sitten jos/kun parantuu, ja herkutteleekin runsaasti huvikseen ilman taka-ajatuksia, aletaan helposti epäilemään. Sitten saattaakin tulla sellanen fiilis et "vitut, ne epäilee kumminkin, oksennetaan sitte". Ja se on sitten taas menoa.